En voi sanoa koskaan olleeni onnellinen

Jossain alkukesän Hesarissa Volvo-Markkanen sanoo:

”Törmäsin [vankilassa matematiikkaa lukiessa] sellaiseen käsitteeseen kuin Occamin partaveitsi. Olen elänyt sen mukaisesti, mutta ajattelutapa on vienyt spontaaniuden pois, ja se on surullinen asia. En voi toisaalta sanoa koskaan olleeni onnellinen”

Volvo-Markkanen, on legendaarinen roisto, joka tehtaili pankkiryöstöjä, autovarkauksia, salakuljetusta, vankilapakoja ja muita rikoksia 60-80 luvulla kaikkialla pohjoismaissa. Omien sanojensa mukaan hän toimi myös ranskalaisessa OAS-terroristijärjestössä ja KGB:n vakoojana.

Markkanen on varsin epätavallinen ammattirikollinen. Tarinoista tuttu, mutta tässä maailmassa vieras. Hän puhuu viittä kieltä sujuvasti, luki vankilassa ylioppilaaksi ja suhtautui ryöstöihin ja varkauksiin ennen kaikkea älyllisenä haasteena. Rikollisuuteen hän ryhtyi oman tulkintansa mukaan siksi, että hänen isänsä kasvatti hänet sellaiseksi. Nyky-atareille tyypillistä holtitonta ajautumista ja kaikkien mahdollisuuksien sössimistä ei näy, vaan hän olisi varmaan pärjännyt hyvin monella muullakin alalla. Kyvykäs ja itsereflektioon pystyvä rikollinen; sellainen jota järjestelmää ei ole tehty kestämään.

Occamin partaveitsi taas on tieteenheuristinen nyrkkisääntö, jonka mukaan teoriat tulee pitää mahdollisimman yksinkertaisina: jos kahdesta yhtä hyvin havainnot selittävästä teoriasta toinen on yksinkertaisempi ja sisältää vähemmän oletuksia, se on luultavammin oikea. Partaveitsi ei sano mitään siitä mikä selitys lopulta on oikea (se ratkeaa tutkimalla lisää, jos mitenkään), vaan ainoastaan, mikä on paras kandidaatti tähänastisen tiedon valossa.

Tässä kontekstissa Occamin partaveitsen voi ajatella edustavan ylipäänsä tieteellistä maailmankuvaa ja rationaalista elämänasennetta. Sitä, että ilmiöitä pyritään ymmärtämään, ja todennäköisiä selityksiä pidetään todennäköisinä. Sitä, ettei mikään mitä tapahtuu ole mystistä tai ihme, vaan sille on jokin ymmärrettävissä oleva selitys, vaikkei välttämättä vielä tuttu.

Tekeekö ymmärrys elämästä tylsää? Kysymys on mielenkiintoinen. Onko spontaaniuden ja elämänilon edellytys, ettei ymmärrä liikaa? Klassinen stereotypia taiteijoista ja insinööreistähän pelaa tällä samalla ajatuksella. Samaten uskomukset, kuinka koulutus tappaa luovuuden.

Näiden kesäisten elämänfilosofiapostausten hengessä en nyt lähde hakemaan tähän mitään tilastollista aineistoa, vaan totean vain oamkohtaisesti, että tähänastisen elämänkokemukseni mukaan ajatus on aivan mielenvikainen.

Asiat muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi, mitä enemmän niitä tuntee, ja uusi tieto pikemminkin lisää spontaaneja ideoita leikatessaan ristiin vanhastaan tutun kanssa. Ja ainakin se luovuus, mistä itse mitään tiedän, perustuu nimenomaan laajaan osaamispohjaan.

Että siitä vaan opi kaikki asiat. Se ei riitä, mutta opi ne. Ja jos alkaa tuntua tylsältä, tee jotain haastavampaa. Tätä voi soveltaa niin töissä, harrastuksissa kuin kotonakin. Aina löytyy hankalampia töitä, ongelmallisempia projekteja tai vaikeampia ihmisiä, joiden kanssa elää, jos sille tielle haluaa lähteä.

Mutta miksi Markkanen sitten uskoo, että Occamin partaveitsi on vienyt terän hänen elämästään? Occamin partaveitsi yhdessä lääketieteen väestötason tutkimusten kanssa sanoo, että Markkanen on luultavimmin masentunut. Masennus saa elämän näyttämään takautuvastikin onnettomalta ja siltä, ettei omilla teoilla ole merkitystä. Se nimenomaan ”vie spontaaniuden pois”. Vanhusten masennus on sangen yleistä, ja alidiagnosoitua. Se on todennäköisin selitys, niin tylsältä kuin se kuulostaakin verrattuna elämänfilosofiseen pohdintaan.

Mutta päästetän vielä Markkanen ääneen:

3 kommenttia artikkeliin ”En voi sanoa koskaan olleeni onnellinen”

  1. Jep, mitä enemmän ymmärtää, sitä suurempi mahdollisuus on myös erilaisiin spontaanisuuksiin. Tosin se miten spontaanisuus käsitetään vaikuttaa myös siihen kuinka paljon ymmärtää. Jos siis ymmärtää (tietää) enemmän, voiko silloin tietynlainen spontaanisuus elämästä vähentyä tämän ymmärryksen johdosta? Spontaanisuushan voi olla tietyssä mielessä tyhmästi tehty asia, eikä järkevä valinta (nuorena on usein myös spontaanimpi, kuin vanhana). Mitä paremmin siis asioita ymmärtää sitä vähemmän ”uskaltaa” olla spontaani, vaikka olisi potentiaalia ”suurempaan” spontaanisuuteen?

  2. Markkanen nyt on osin epätavallinen tapaus, vaan noin yleisesti rikollisten juttuja ei kannata juuri uskoa. Epärehellisiä ihmisiä nimittäin ovat he.

    Ja joo, kyllä se tiedon ja ymmärryksen kasvu taitaa pikemminkin tukea luovuutta kuin vähentää sitä.

  3. Ihmiset ovat erilaisia. Monista ihmisistä ihmeen puuttuminen ei kenties ole tylsää ja lamaannuttavaa, mutta samalla monet voivat olla eri mieltä. Tuntuu siltä, että ihmiset pikemminkin kokevat että nyky-yhteiskunnassa on liikaa haasteita. Liikaa vaatimuksia – jotka lisäksi muuttuvat jatkuvasti – ja kiirettä ja liian paljon sellaista mitä pitää ymmärtää. Ihmisen pitäisi talouselämän ihanteen mukaan jatkuvasti päivittää itseään kuin minkäkin koneen. Se vaatii jatkuvaa tiedon etsimistä. Tavallaan on totta, että tieto lisää tuskaa. Tieto vain lisääntyy ja lisääntyy koko ajan, se karttuu mutta siitä ei pystytä riittävän hyvin muodostamaan kokonaiskuvaa. Miksi ei? Tämä hämmentää ja musertaa pientä ihmistä.

    Tämä tuska voi myös saada ihmisen etsimään toisenlaista tietoa, vaihtoehtoista viisautta, joka ei lisää tuskaa – tai jos lisää, niin eri tavalla -, jos ihminen sisäisen päättelyn tuloksena kokee että nyky-yhteiskunnan ajattelutapa ei ole kaikin puolin tyydyttävä. Masentunut ihminen voi edelleen saada itselleen virvoitusta, esim. Jumalan sanasta, joka ei muutu. Se tietenkin johtaa ihmisen ristiriitaan näkyvän maailman kanssa. Ihmeen palaaminen elämään on kuitenkin ihmiselle sen verran iloinen asia ja kaikkien henkilökohtaisten ongelmien selittäjä, että hän paljon mieluummin hyväksyy ristiriidat kaikkine vaikeuksineen kuin palaa entiseen oravanpyörään.

    Tämä on toki vain yksi mahdollisuus siitä, miten ihmiselle käy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *