Päihdeäidit ja moraalisen keskustelun ongelma

Absurdi näytelmä päihdeäitien pakkohoidosta on päättymässä. Tai ainakin yksi näytös on, kun ministeri Huovinen vetää tukensa pakkohoitolailta.

Päihdeäitien pakkohoitoa on esitetty eduskunnassa vuodesta 1999 alkaen seitsemällä kirjallisella kysymyksellä (Räsänen 1999, Laukkanen 2001, Komi 2005, Asko-Seljavaara 2008, Salolainen 2009, Hemmilä 2009, Kauma 2013),  yhdellä talousarvioaloitteella (Hemmilä 2013) ja kahdella lakialoitteella (Räsänen 1999, Kiljunen 2004).

Vakavissaan asiaa on selvitetty ainakin vuodesta 2005, jolloin peruspalveluministeri Hyssälä lupasi asiaa selvitettävän. Peruspalveluministeri Risikko taas lupasi 2009 tuoda asiasta lakiesityksen saman vaalikauden (siis viime vaalikauden) aikana. No ei tuonut, eikä tuonut nyt Huovinenkaan.

Kirjallisten kysymysten sävy on voimakkaasti moraalinen ja niissä pohditaan kysymystä äidin vapauden ja sikiön edun välisestä ristiriidasta. Esimerkiksi Komi kysyy:

”Miten hallitus aikoo toimia, että syntymättömän lapsen oikeus terveyteensä on arvokkaampi kuin aikuisen yksilön oikeus käyttää päihteitä?”

Ja Hemmilä taas:

Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä taatakseen syntymättömän lapsen oikeuksien toteutumisen siten, että päihdeongelmainen raskaana oleva nainen voidaan ohjata pakkohoitoon?

Tästä kaikesta huolenkannosta huolimatta, vielä vuonna 2014 hoitoon haluavan päihdeäidin on hyvin vaikea päästä laitoshoitoon vapaaehtoisesti.

  • vuodesta 2005 asti on selvitetty, miten saataisiin päihdeäidit pakkohoitoon
  • vuonna 2014 edelleenkään päihdeäidit eivät pääse vapaaehtoisesti hoitoon

Tässä on ollut 9 vuotta aikaa saada vapaaehtoinen hoito toimimaan, mutta kolme viimeisintä hallitusta eivät sitä ole saaneet tehtyä. Asian pihvi ei selvästikään ole ainakaan näiden lasten hyvinvointi, koska sille ei ole tehty mitään

Mutta tuskin aloitteiden syynä on myöskään yleinen pakottamisen halu. Se olisi todella outo ajatus. Sen sijaan epäilen ongelmana olevan asian käsittely moraalisena kysymyksenä.

Ja onhan se toki moraalinen kysymys. Saako pakkoa käyttää estääkseen ihmistä aiheuttamasta toiselle vahinkoa? Entä sikiölle? Millaista pakkoa, ja millaista vahinkoa ehkäistäkseen? Ollaan suorastaan moraalisen keskustelun ytimessä, kun asiaan liittyy lapsiakin.

Mutta jokaisessa käytännön tilanteessa kyseessä on aina käytännön kysymys, ei abstrakti moraalidilemma. Siis: montako lasta? Mitkä ovat käytännön vaihtoehdot, mitä muuta voidaan tehdä? Montako sikiövauriota voidaan estää ilman pakkoa? Entä toimiiko pakkohoito oikeasti? Tai aiheuttaako se oheishaittoja? Onko siitä tutkimustietoa?

Kun konkreettiset ihmiskohtalot pelkistetään abstraktiksi moraalidilemmaksi, piilotetaan samalla kaikki nämä käytännön kysymykset näkyvistä. Siksi niitä ei myöskään koiteta ratkaista.

Politiikka ei ole vain arvokeskustelua, vaan aina pitää ymmärtää myös asiat joista puhutaan. Jos keskustelijat vain signaloivat arvojen tärkeyttä – lapset vastaan itsemääräämisoikeus – ne ihmiset, joita keskustelu koskee jäävät jalkoihin.

Sikiövaurioiden määrästä ei ilmeisesti ole kunnollista tilastotietoa. Useimmat kysyjät esittävät väitteen noin 700 lapsesta, joskin se on ilmeisesti vähintäänkin kiistanalainen. Olettakaamme myös, että näistä lapsista joka toista olisi voitu auttaa vapaaehtoisen hoidon menetelmin. Se on 350 syntyvää lasta. Vauvoja, joita olisi voitu auttaa, muttei autettu.

Väitän, että heitä ei autettu, koska heidän hätänsä jäi moraalikeskustelun jalkoihin. Jos siitä yrittää puhua, aina päästään johonkin eettiseen dilemmaan. Tämä on varmasti vain osasyy, mutta satakin lasta uhrattuna moraalikeskustelulle on liikaa.

Näistä lapsista kantaa vastuun jokainen moraalisessa ylemmyydessään piehtaroiva keskustelija, joka käyttää toisten ihmisen kärsimystä abstraktien dilemmojensa raaka-aineena.

Toistan vielä, ettei jää epäselväksi:

Päihdeäitien hoidossa ei ole kyse vain tai edes ensisijassa moraalisesta valinnasta lasten terveys vastaan aikuisten itsemääräämisoikeus. Kyse on ennen kaikkea ihan oikeista ihmisistä, ja miten heitä voitaisiin ihan oikeasti auttaa. Tämän todellisuuden ylväs moraalikeskustelu – keskustelijoiden mielipiteistä huolimatta – hautaa alleen.

Ratkaistaessa vain moraalidilemmaa unohdetaan ihmiset, konkreettiset ratkaisut käytännön ongelmiin jäävät tekemättä. Ongelma on moraalinen keskustelu, se on moraalitonta. Moraalinen keskustelu tappaa lapsia.

Tai no, vammauttaa pysyvästi.

Tämäkin lapsi kärsii moraalisesta keskustelusta