Ei se homoksi tee, jos vähän homostelee

Päädyinpä taas kulttuurin pariin, tällä kertaa katsomaan Pirkko Saision Homo!-musikaalia kansallisteatteriin. Eikä siinä mitään, kiva tapa viettää iltaa.

Musikaalina, anteeksi musiikkinäytelmänä, teos oli ihan onnistunut. Itseni lisäksi muukin yleisö viihtyi Räs… anteeksi Teräksen perheen toilailua seuratessaan, vitseille naurettiin, bändi osasi soittaa ja osa näyttelijöistäkin laulaa. Lisäksi näytelmä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ja tosiaan homouden kulttuurihistoriaa, merkityksiä ja hankaluuksia käydäänkin kattavasti läpi vähän joka kantilta adoptio-oikeudesta Turingiin, Paavaliin ja pisuaariin. Eikä näytelmä taiteellisestikaan täysin ansioton ollut, vaan pyrki kehittämään musiikkiteatteria suuntaan jossa farssi ei ole pelkkä farssi.

Mutta kuitenkin mielenkiintoisinta tässä on, että Kansallisteatteri on tilannut Pirkko Saisiolta näytelmän homoista. Kuten näytelmässä huolella esiin tuotiin. Siis tilannut. Homoista. Tähän on tultu.

Joskus 70-luvulla oli kulttuuriradikalismia. Oli muun muassa muuan Pirkko Saisio, radikaali näyttelijä ja työläiskirjailija sekä feministinen luutuneiden asenteiden kriitikko. Eikä ollenkaan huono kirjailija. Sitten oli instituutioita, jotka elivät omaa jähmeää elämäänsä. oli muun muassa Kansallisteatteri, jonne ei todellakaan mitään taistolaisten tekstejä otettu.

Kului 40 vuotta, ja nyt establishment on sitten sitä, että postmodernisti pilkataan homovastaisuutta. Kriitikot ylistävät, illat myydään loppuun, ja keskustelua syntyy. Tätä on suomalainen valtavirtakulttuuri 2011.

Kai tässä on pakko ymmärtää linnan juhlia vältteleviä ja muita tuputuksesta ahdistuneita. Kyllä tätä homoutta tosiaan valuu niskaan joka kaapin päältä; on tämä koko yhteiskunta nyt yhdet homotanssit kerrassaan.

Palaten näytelmään, joka tätä todellisuutta kommentoi, sankariksi nouseekin näkökulmahenkilö Veijo Teräs, keski-ikäinen mies jolla on vähän vaikeaa. Veijo ei ole homo, eikä ehkä oikein heterokaan. Eikä selkeästi mitään muutakaan. Veijolla on vaan kriisi, eikä hän oikein tiedä mitä haluaa. Mutta tietojenkäsittelytieteestä puhuminen auttaa.

Kaikista hahmoista juuri epävarmalla keski-ikäisellä miehellä on rohkeutta olla määrittymättä, olla päätymättä selkeään ratkaisuun. Siinä on asian ydin. Vapaa maa on se, jossa ei tarvitse olla erityisesti sitä eikä tätä.

Saision omin sanoin ”suvaitsevaisuus, se on sitä ettei olla mitään mieltä”. Ja eipä toisten seksuaalisuudesta ihan vakavissaan muuta sanottavaa olekaan.

Mutta kyllä se viihteestä käy, etenkin lätkämailojen kanssa.

Veijo on mun sankari

Pohjolan italialaiset

Suomalaisessa mytologiassa autonomian aikaa pidetään jonkinlaisena esi-itsenäisyytenä (olemmehan olleet kansakunta jo jonkin aikaa, ei vain vuodesta 1917!). Tuon myyttisen alkutilan synnyttämisessä oli ehkä merkittävin rooli Gustav Mauritz Armfeltillä, Suomen asian komitean ensimmäisellä puheenjohtajalla ja vt. kenraalikuvernöörillä joka käytännössä rakensi autonomian ajan hallintomallin ja mm. siirsi pääkaupungin sekä palautti Karjalan.

Gustav Mauritz oli keikari jonka intohimona oli erityisesti teatteri (kirjoitti mm. yhden ensimmäisistä ruotsinkielisistä näytelmistä). Ruotsin Kustaa III:n ja sittemmin Venäjän Katariina suuren suosioon hän pääsi etenkin kauniiden kasvojensa, mutta myös iloluontoisen sosiaalisuutensa ansiosta. G.M. oli myös kosmopoliitti ja polittinen seikkailija, joka haki kunniaa taistelukentiltä, mutta tuli tunnetuksi lähinnä naisseikkailuistaan. Hän oli pahimman luokan don juan, jolla oli mm. salasuhde rakastajattarensa tyttäreen, jonka naittamisesta hän oli vastuussa. Suhteen syntyneen lapsen hän toi vaimonsa kasvatettavaksi muka pikkuserkkunsa lapsena. Yleisesti häntä pidettiin aikanaan nerokkaana, mutta täysin moraalittomana valtio- ja hovimiehenä sekä tarkkanäköisenä strategina, joka kuitenkin harvoin menestyi.

Entä jos myöhemmin 1800-luvulla Runebergin, Topeliuksen ja kumppanien kanonisoima kuva suomalaisista olisikin perustunut Armfelttiin maan isänä eikä luterilaiseen synnintuntoon ja sääty-yhteiskuntaan? Meitä ei tunnettaisikaan juroina ja epäsosiaalisina mutta luotettavina puurtajina, vaan iloluonteisina pohjolan italialaisina, jotka satsaavat elämän nautintoihin ja kompensoivat suunnitelmiensa epärealistista romanttisuutta nerokkuudellaan.

Käsitykseni G.M:stä perustuu lähinnä Stig Ramelin kirjoittamaan elämänkertaan. Ehkä tämän kirjoittamiseen tarvittiin ruotsalainen; Veijo Meren verihyhmeinen tajunnanvirtahistoriikki Maassa taivaan saranat antaa Armfeltistä aika lailla hillitymmän kuvan, vaikka pääosin tunnustaakin hänen merkityksensä.

Armfeltin Joensuun kartanon Salossa osti vuonna 2000 renessanssiruhtinas Nalle Wahlroos. Unelma pohjolan italialaisista siis elää…

Sankarit, eli miksi merirosvoja on olemassa

Viime torstain lehdissä kerrottiin somalimerirosvojen palauttaneen kaappaamansa espanjalaisen kalastusaluksen. Pari lainausta Metro-lehdestä (kyllä, menin ratikalla töihin asiakasreissun takia):

Rosvojen pesäpaikassa Haradheressä juhlittiin villisti läpi yön ja aamunkoiteessa kaupungin autokauppiaat kärräsivät luksusjeeppinsä riviin rannalle äkkirikastuneita piraatteja varten

Liikemiehet puolestaan odottivat jättimäisiä tuottoja rosvoille myöntämistään lainoista. ”lainasin kahdelle miehelle 1700 dollaria, ja he sanoivat antavansa perjantaina minulle takaisin 4000 dollaria. He ovat anteliaita ja ansaitsevat arvostukseni”, sanoi paikallinen kahvilanpitäjä.

Rosvojen uhriksi joutuneelle Alakrana-troolarille tai Espanjalle ei paikallisilta heru myötätuntoa. Heidän mielestään ulkovallat ryöstökalastavat Somalian vedet, jolloin asukkaille ei jää muuta keinoa kuin tarttua aseisiin.

Merirosvojengi siis puolustaa kansallisia luonnonvaroja ulkomaiselta riistolta. Lisäksi se tuo valuuttaa ja työpaikkoja paikalliseen talouteen. Ja ennen kaikkea sillä on väestön vahva tuki. Nämä merkit kuvaavat yleensä kansalaisiaan palvelevaa valtiota.

Eivät merirosvot tietenkään ole hyvinvointivaltio, mutta luultavasti silti lähimpänä sitä oleva organisaatio, mitä Somaliasta löytyy. Pari sukupolvea kehitystä tuohon päälle, ja tulos voisi olla jo aika hyvä. Kannattaa muistaa, että myös sivistyksen huippuna ihaillut skandinaaviset hyvinvointivaltiot on alkujaan rakennettu merirosvouksen varaan.

Käytännössä ajatus odotella pari sukupolvea mitä käy ei ole realistinen. Ei ulkovalloille, jotka haluavat lopettaa merirosvouksen, eikä somaleille jotka haluaisivat kyetä elämään ilman jatkuvaa sisällissotaa. Sotalaivojen määrä Adeninlahdella kasvanee ja otteet kovenevat, kunnes merorosvous muuttuu mahdottomaksi. Rosvot on karsittu muiltakin maailman meriltä. Harvemmin ilman silmitöntä väkivaltaa.

Mutta yhden merirosvo on toisen sankari. Aina joku päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja tavoitella vapautta ja parempaa elämää. Muutama muu innostuu mukaan, ja parhaassa tapauksessa he voivat toimia innoittajina miljoonille. Somalialla olisi paljon käyttöä sankareille.