Vuosi: 2014

1.8. Hanko – Byxholmen 10 mpk, josta 10 koneella
Tuuli: 0 m/s
Keskustelussa: syksyn politiikan näkymät, moottorien sähkösyötön kehitys, venesatamat

Hangon lähtö venyi taas. Ensinnäkin nukuin ensimmäistä kertaa pitkään. Yhdeksään. Sitten piti heräillä rauhassa ja syödä aamiaista tsekkien kanssa, laitella sitä sun tätä, saunoa, mennä Antonia vastaan junalle. Sitten törmäsin Maariaan ja Mattiin joiden venettä piti mennä katsomaan. Ja sitten korjata purje. Ja taas korjausta kuvattiin, kun tein sitä laiturilla suoraan terassin edessä.

Lopulta olimme irti laiturista 18:30. Siis kuitenkin aiemmin kuin viime kerralla! Ja siinä vaiheessa tuuli loppui kokonaan. Ja kun Laivaväylän kupeessa totesimme purjeiden ylhäälläpidon hyödyttömäksi, kone taas ei startannutkaan. Ei värähdystäkään, valo ei syttynyt, ei mitään.

Onneksi sattui mukaan moottoreista jotain tajuava gasti. Tutkimme ensin virtalukon, mutta sen ohittaminen ei auttanut asiaa; siinä oli kyllä jännite. Lopulta syypääksi paljastui koneen kylteen pultattu sulake. Se ei ollut palanut, mutta siihen kytketty kiinnike oli vähitellen tärissyt irti. Kuulema autoissa ei koskaan laitettaisi sulakkeita tuolla tavoin kiinni koneeseen.

Alkumatkasta oli ongelmia koneen ja sähköjen kanssa, sitten Hangosta länteen purjeiden kanssa, ja nyt palattiin taas moottoriongelmiin heti Hangosta itään. No, jos loppumatkan purjeet kestävät, en valita vaikka sähköjä saisi räplätä taas.

Tuuli ei ollut ihan täysin nolla, koska koneen kanssa säätöön menneen tunnin aikana ohjaus pysyi, ja olimme liikkuneet noin 30 metriä. Sen jälkeen sitten koneella Byxholmeniin, joka oli lähin satama ja jota Maaria suositteli.

Hyvä saari, sauna ja kaikkea. Ja suosittu. Saunan viereisissä poijupaikoissa on neljä venettä per poiju, me kiinnityimme ankkurilla vähän sivummalle.

Pari viimeisintä päivää olen ollut aika usein kylmissäni ja ehkä vähän väsähtänyt. Saatan olla hiukan kipeä. Tai sitten se johtuu siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Ajattelin selvittää asiaa Houselaisen diagnostiikan keinoin, eli syödä paljon ja katsoa auttaako.

Mutta sen verran väsynyt päivä, ettei filosofiaa tänään. Enkä ehtinyt juuri lukemaankaan.

1.8. Dalskär – Hanko 36 mpk, josta 0 koneella
Tuuli: 10 m/s etelälounas
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tunnetila: hyväksyntä, fyysinen väsymys

Hangossa taas. Ja tällä kertaa satama lunastaa maineensa kesäkauden hiihtokeskuksena. Täällä on jotkut muskelivenekisat, isoin laituri varattu vain niille ja poppi soi terasseilta sekä veneistä. Ja koska tulimme vasta kymmeneltä satamaan, vapaa paikka löytyi suoraan terassin edestä. Onneksi on korvatulpat mukana.

Aamulla ehdin joogaamaan, lukemaan Keltinkankaan loppuun, pyydystämään mereen tippuneen pyyhkeen pohjasta ja kirjoittamaan kunnes akku loppui. Sitten alkoi olla jo liian nälkä, ja herätin tsekit. Aamiaisen jälkeen ohjelmassa oli kiipeäminen mastoon katsomaan, mikä huipussa oli vikana. Puosuntuolia ei ollut, joten kiipesin valjaiden kanssa. Ja en ilennyt nojata niihin noustessa, kun näytti että paino nostimen pylpyrässäkin saattaa rikkoa jotain. Eli kiipeämällä; paljaat jalat pitävät alumiinissa jonkin verran. Mutta huipulla pysyttely kävi raskaaksi, kun jaloilla pystyi seisomaan vain etustaagin päällä, joka painoi jalkapohjaa, käsillä ei jaksa kauaa roikkua, ja valjaassa roikkuessa hengittäminen oli vaikeaa. Ensi kerralla rakennan lantiovaljaat köydestä.

Maston huippupala oli irronnut etureunastaan ja taittunut 90 astetta taaksepäin. En ihan ymmärrä miten. Etureunassa oli loksahtava kiinnitys, takareunassa kiinteä pulttaus, joka oli vähän kärsinyt. Väänsin sen puukon kanssa takaisin kohdalleen ja teippasin jeesusteipillä kiinni. Ainakin tämän päivän se on kestänyt, mutta en uskalla kauheasti kiristää takastaagia, joka vääntää sitä pahiten. Pitää katsoa mastoa laskiessa josko tuohon voisi tehdä jonkin tukevamman virityksen. Ja vindeksi oli hukannut pyrstönsä, eli on nyt melko hyödytön. Tuleepahan opeteltua purjeiden lukemista paremmin.

Fokan snörpin kiristimen taas viritin tekemällä reiän, rautalangalla ja isolla solmulla. Nyt se pysyy, mutta säätömahdollisuutta ei ole. Myöhemmin ehkä korvaan rautalangan pultilla, niin säätökin onnistunee taas.

Ja sitten sukeltamaan vedenalaiseen veistospuistoon. Turun suomalaisen yhtenäiskoulun lukion merilinjan oppilaat olivat sen rakentaneet, ja täytyy sanoa että hieno oli. Vedenalaisia kuvia ei nyt ole tarjolla (Davidilla oli kyllä kamera siihen, mutta kuulema näkyvyys ei oikein riittänyt kuvaamiseen), eli menkää itse katsomaan. Snorkkeleita ja laseja on lainaksi Dalskärillä postilaatikossa. Heti masto-apinoinnin jälkeen kovassa aallokossa sukeltelu oli aika raskasta. Ja putken kautta hengittäminen hankalaa. Tuli mieleen se kerta kun uin aallokossa Kytössä vähemmän vapaaehtoisesti, ja kierroksen viimeisenä oleva Boltonin Flayed man (sillä oli joku muu nimi, mutta inspiraation lähde selvä) jäi näkemättä. Jos treenaan ensi vuodeksi sukeltamista, saatan mennä uudestaan.

Tuuli oli aika reipas, joten otimme saaristomeren avomeriosuuden pelkällä fokalla. Mikä riitti sivutuuleen hyvin; lyhyt luovijakso oli vähän hankalampi. Kemiön sisäväylällä sitten nostimme ison yhdellä reivillä. Ja ekassa luovissa seuraava sauma petti. Tällä kertaa ei mihinkään liikaan kiristämiseen vaan ihan vaan tuuleen. Purje taitaa todellakin olla nyt elämänsä ehtoossa. Jotta siitä tulisi kalua, pitäisi kaikki saumat tehdä uudestaan, enkä ole varma onko se sen arvoista.

Olin ajatellut (pieneen vittuiluun vastatakseni), että jos tänään olisi päivä jona en riko mitään. Mutta ei sellaista elämänhallintaa olekaan, jolla pikkuvauvaa vanhempi ihminen voisi kaiken ympäristönsä määrätä. Tämän reissun luonne nyt vaan kerta kaikkiaan on, että asioita hajoilee ja sitten korjaan ja viritän niitä. Kunderaa mukaillen se ei ole kohtalo, vaan ikuinen paluu ja oikeastaan oma valinta. Se on parempi hyväksyä, ja kokea ylpeyttä siitä miten hyvin tästä selviän.

No, kahdella reivillä sitten loppumatka ensin sivuvastaiseen, sitten sivumyötäiseen. Liftareiden ottamisesta seurasi pitkät päivät, koska muakuduin heti heidän toiveeseensa ehtiä launatai-aamuksi Hankoon. Mutta toisaalta saatoin mennä välillä kajuuttaan nukkuman päiväunia, koska kaverit oppivat ihan tarpeeksi laitamyötäisessä purjehtijoiksi. Luoviminen ilman vindeksiä ei sen sijaan oikein sujunut.

Tuulta riitti, joten hyvin eteni niinkin. Välillä rullattiin fokkaakin pari kierrosta sisään. Hankoon saavuttiin iltakymeneltä komeasti virsikirjalla, tosin siis pikkufokalla ja kahdella reivillä.

Nyt on aika myöntää, että reissu on kääntynyt kotimatkan suuntaan. Ja että oikeastaan se tuntuu hyvältä. Nämä viimeiset kaksi päivää ovat olleet aika raskaita jo, kun tuulta on paljon, matkat olleet pitkiä ja veneestä hajoillut vähän liikaa asioita.

Myös ajattelun kannalta tuntuu, että nyt on saavutettu eräänlainen lakipiste. Siksi avasin aamulla Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden, josta on tullut tälle itsetutkiskelulle symboli. Ansaitsematta ja osin sattumalta ehkä, mutta muistan juhannuksen keskusteluja, jolloin Kunderan painon ja keveyden sekava myytti ei millään tahtonut aueta minulle. Nyt ajattelin, josko sen voisin ymmärtää. Ja sy,boliksi muotoutuneena kirja nostaa väistämättä mieleen paljon kaikkea hyvää ja pahaa, mutta alan olla siihen valmis.

Aamulla joogatessa mietin, kuinka meitä ei ihmisenä määritä se, missä jalkamme ovat. Ne ovat vain raajoja, eivät olemisen perusta. Tämän saa lukea haluamanaan metaforana, mutta ajattelin sen ihan konkreettisesti: tanssia ja usein kamppalulajejakin ajatellaan paljon sen kautta, miten jalat asettuvat. On askelkuvioita ja kenkäparipiirroksia ja sitten kaikki muu ikäänkuin kulkee jalkojen päällä. Olen aina vähän vierastanut ajatusta, mutta nyt se kirkastui, kun joogatessa siirsin vaan alla olevan jalan pois tieltä päästäkseni punnerrusasentoon. Asento ei muuttunut juurikaan, jalka vaan siirtyi pois alta. Sama oivallus syntyi pari viikkoa sitten, kun keksin miten käsilläseisontaan voi siirtyä ihan vaan pyörähtämällä ympäri paikallaan. Ei mitään kuvioita raajojen asennoista, vaan kroppa kääntyy paikallaan ja tukiraajat vaihtuvat.

Vaikka joogaankin kai kuuluu jotain ajatuksia juurtumisesta ja juurten kasvattamisesta alleen – minähän en tästä mitään tiedä, tarvitsen vaan aamujumpan pysyäkseni liikkumiskykyisenä täällä – niin minua sen liikekieli puhuttelee niin, että tärkeintä on vartalon liike, ja raajat ovat vain raajoja. Niille on aina paikkansa, ja niistä jonkun on aina välillä kosketettava maata ettei putoa. Mutta jalat ovat silti vain raajoja.

Pohdin pitkin matkaa juurtumisen ajatusta muutenkin. Sitä kuinka en usien ole oikein kotiutunut mihinkään tilanteeseen. Ainakaan kunnolla. Ja nyt kun olen koittanut joihinkin asioihin juurtua, sanotaan nyt vaikka vakaaseen parisuhteeseen, homma menee aivan päin seiniä. Mutta ehkä koko juurtumisen metafora on vaan typerä. Voi olla että elän paremmin muistaen, että en ole puu joka kasvaa siitä missä maata kosketan, vaan eläin joka asettaa jalkansa minne haluaa. Ne ovat vain raajoja, ne eivät määritä minua.

31.7. Turku – Dalskär 27 mpk, josta 8 moottorilla.
Tuuli: Lounas 6-11 m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Turussa tapasin Turun polkupyöräilijöitä (jo eilen, mutta en tullut siitä kirjoittaneeksi). Ja tutustuin heidän aikaansannoksiinsa, eli ennen kaikkea tekeillä olevaan pyöräkaistaan Kirjastosillalta torille. Turkuunhan avattiin joen yli uusi pyöräsilta, joka saavuttikin suuren suosion. Reitti siitä eteenpäin vaan puuttui, koska katu oli yksisuuntainen. Viime joulukuussa Turpolaiset organisoivat 200 pyöräilijän mielenosoituksen aiheesta, ja nyt pyöräkaista on rakenteilla. Onnea vaan Turkuun, edistys edistyy.

Tosin Turku ei ehkä olekaan mikään muodin edelläkävijä, kuten olin jotenkin luullut. Kaikilla oli samanlaiset lasit kuin minulla vielä talvella…

Muuan tietohallintojohtaja sattui myös laiturille pyörällään kun hengailin siinä veneellä, ja kutsui mökilleen ensi kerran kun olen maisemissa. Että aika kiva kaupunki tuo Turku.

Liftarini saapuivat kymmeneltä. Kaupassa käynnin jälkeen kun aloimme olla valmiita, iski päälle ukkosmyrsky. Vene piti sateen ulkona aika hyvin. Ja pahimman ukkosen jälkeen lähdimme merelle, vaikka sadekuuroja vielä olikin. Saivatpahan kokemusta oikeasta purjehduksesta.

Tuuli oli aika reipas. Varoitus sanoi 11m/s maksimi, ja sitä se kovimmillaan taisi ollakin. Nostin purjeet isopurje reivattuna ja fokalla. Välillä purin jo reivin, mutta sitten vene kallisti 25 astetta ja se piti palauluttaa. Ja loppuvaiheessa rullata fokkaakin sisään kaksi kierrosta.
Fokan snörppinarun kiinnike muovi on haljennut, ja seurauksena snörppiä ei saa kiinni ja purjeen takaliesma lepattaa luoviessa todella pahasti. Ei lupaa purjeelle pitkää ikää. Pitää siis korjata jollain. Ehkä pultti ja mutteri toimisi? Teippi ei ainakaan riitä.

Jossain vaiheessa Airistoa maston huipussa taittui jotain ja vindeksi on nyt 90 kääntyneenä ja dirkki jumittaa. Pitää kiivetä aamulla katsomaan mikä vikana ja mitä sille voi tehdä.

Ja kikkataljan kiinnitys alapäästä petti. Ei tainnut olla edes juur vedossa, mutta ilmeisesti U-mallisen lukkopalan tappi oli irrallaan ja se oli pikkuhiljaa vääntynyt muodottomaksi (tiedän, koska löysin sen partaasta roikkumasta).

Lopulta tulimme Nauvon eteläpuolisen (lyhyen) matkan moottorilla. Päätin, että kun vähän kaikki hajoaa käsiin, ei ole syytä kerjätä verta nenästään ja lähteä taas kovaan tuuleen ja aallokkoon jatkamaan väsyneenä (8h purjehdusta takana kryssien melko kovassa säässä). Matkustajiakin vielä kyydissä. Aistin jonkinlaista orastavaa vastuuntuntoa. Liekö tällainen omistavaan luokkaan siirtyminen sen tuonut pintaan…

Mistä jatkaen, huomasin taas kuinka luontevasti otan yksin vastuulleni kaiken hoitumisen. Muut saavat osallistua tai olla osallistumatta, mutta minä katson että kaikki onnistuu ja toimii. Se käy lähes automaattisesti ja melkein kaikissa asioissa. Mutta se ei tarkoita, että pitäisin siitä.

Huomaan kaipaavani ikäänkuin vertaista seuraa, jotakuta jonka kanssa pohtia mikä tuolla mastonhuipussa nyt on vikana. Tai miksi elämä nyt on niin vaikeaa. Ihmisten seura yleisesti ei tätä tarvetta mitenkään tyydytä, vaan pitää olla juuri oikeanlaista seuraa. Tsekkien seura ehkä nyt korostaa tätä kokemusta, kun he puhuvat keskenään tsekkiä ja on muutenkin slevä etä heillä on omat juttunsa.

Tunnen toki paljon ihmisiä, joiden kanssa tällainen yhteyden kokemus syntyy joidenkin asioiden äärellä. Ja sitten on hyvä keskittyä niihin asioihin. Ihmiset, joiden kanssa yhteyden tunne kestäisi erilaisiakin tilanteita ovat sen sijaan harvassa. Tai ehkä en vaan anna itseni kokea niin. Yleensä olen seurassakin yksin, ja yleensä olen siihen ihan tyytyväinen.

Tai en tiedä olenko. Tällä reissulla on olut todella upeaa, ja paljon mahtavia kokemuksia. Purjehdusta lilluen kevyessä myötäisessä tai luovien kovassa vastatuulessa ja aallokossa. Tyynet merenselät ja kalliorannoissa räjähtävät aallot. Joogaa aamukuudelta matalalla luodolla keskellä merta, purjehdus pimenevässä illassa. Kavereiden ja tuttujen tapaamista erilaisissa yllättävissäkin paikoissa, varta vasten ja sattumalta. Uusia tuttavuuksia ja aikaa miettiä itseäänkin.

Mutta tekisin tämän kaiken mieluummin yhdessä jonkun kanssa. Tai vaikka perhepurjehtisin. Pitää ehkä seuraavaksi miettiä, miksi en sitten ole siihen koskaan päätynyt. Ja tämähän ei ole piirre, joka tekisi minusta erikoisen. Keltinkangas-Järvisen ajattelua mukaillen, lähes jokainen ihminen purjehtisi mieluummin rakkaiden kanssa kuin yksin. Suurin osa vaan ei purjehtisi yksin lainkaan.
Dalskär on upea paikka. Komeiden rantakallioiden yläpuolella metsä on viety jostain satukirjasta. Sammal peittää mättäitä ja laskevan auringon valo siivilöityy mäntyjen välistä. Maisemat erityisesti etelään ovat ulkosaaristoa upeimmillaan.

Saaren eteläreunalla on vedenalainen patsaspuisto, ja snorkkeleita lainattavissa siihen tutustumista varten. Toinen tsekeistä harrastaa sukellusta, joten aamun ohjelma on nyt selvillä.

Seilissä yksi kaveri kertoi sukeltaneensa ankkureita sataman pohjasta punaviinipalkalla jopa 20 metrin syvyydestä. Ilman kummempia laitteita, ihan vaan lasit, snorkkeli ja räpylät (ja vissiin märkäpuku?). Luulen, että ensi kesään mennessä opettelen vapaasukeltamaan, jotta saan seuraavan juuttuneen ankkurin talteen. Ja huomenna on hyvä päivä aloittaa.

Ja vielä päivitys levätilanteeseen viime päiviltä. Levä tuntuisi vähenevän kaikkialla. Missään Nauvosta pohjoiseen ei ole näkynyt levää, eikä täällä Dalskärilläkään ole sitä lainkaan. Kuulema Jurmossa vielä oli levää, mutta Kökarilla ei.

30.7. Seili – Turku 13mpk, josta 3 moottorilla
Tuuli: kaakko 8m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Tarkoitus oli lähteä nopeasti, jotta saisin varmasti Turusta laituripaikan (Gangut-regatta alkamassa, ja on siis täyttä). No, nopeasti ei tietenkään ollut taaskaan nopeasti. Vedin revenneen genuan alas ja aloin nostaa fokkaa. Joka oli aika jäykkä, mutta rasvaamalla nousi rullan profiiliin hyvin.

Mutta ei toiminut. Fokka ei noussut nostimeen asti, vaan jäi metrin vajaaksi, ja siksi nostin lähti pyörimään rullan mukana, mikä käytännössä jumitti rullan. Soitto edelliselle omistajalle selvittiu, että hän ei ollut koskaan käyttänyt fokkaa, vaan aina genuaa, välillä osin rullattuna fokan kokoiseksi.

No, siinä naapuriveneen kaverin kanssa asiaa ihmettelimme ja kokeilimme kaikenlaista. Noin viiden fokan noston jälkeen kasassa oli viritys, jossa nostimessa on kiinni myös yläkaija, joka estää sitä pyörimästä. Ei siis spinnuajoa tämän etupurjeen kanssa.

Viritystä tehtäessä myös yksi kaveri tunnisti että ”ai sä olit se kaveri joka ompeli purjetta Nauvossa”. Alan siis kerätä mainetta.

Purjehdus Airiston yli Turkuun sujui mukavasti sivumyötäisellä. Automaatti ajoi, minä loikoilin ja luin. Tuuli oli oikein riittävä fokallekin, vene kulki runkonopeutta. Hassua olla täällä täysin saariston sisällä. Onhan tuo Airisto toki selkä, mutta samanlaisia nyt on Päijänteelläkin. Vähän kun järvellä purjehtisi, tosin ehkä parempi tuuli.

Turussa sain Aurajoelta toiseksiviimeisen paikan. Ja laiturilla oli vastassa tsekkiläinen liftari, joka kyseli kyytiä Tukholmaan tai Ahvenanmaalle. Sanoin ettei onnistu, mutta voisin ehkä viedä heidät Hankoon. Koska jos joku liftaa veneeseen, niin hitto minähän otan kyytiin. Tokkopa moni muu ottaa.

Jäin miettimään, että tämä kuvaa jotenkin toimintaani muutenkin. Haluan kokea, että purjehdukseni on jotenkin erilaista kuin ihmisten purjehdus yleensä, jotenkin enemmän. Ei välttämättä taidoiltaan parempaa tai edes pidempiä retkiä, mutta kvalitatiivisesti erilaista. Jotenkin aivan eri asia. Kuten purjehtia yksin (jota lisäkseni tekevät ilmeisesti lähinnä oudot vanhat sedät), purjehtia kaikissa säissä ilman moottoria pienellä veneellä, neuloa purjeita satamassa, ottaa liftareita kyytiin… Ja sitähän tämä lokin pitäminenkin on, erityisyyden vaikutelman antamista.

Kokemus on tietenkin harhaa. Ei purjehdukseni mitään niin erikoista ole. Mutta kuten pari päivää sitten totesin, oman erityisyyden kokemuksen ylläpitäminen on inhimillisiä perustarpeita. Joten miksi en sitten tekisi niin.

Sankaripurjehtija kiittää ja kuittaa. Nyt aika pistää vene valmiiksi ja lähteä tsekkien kanssa ulos merelle rankkasateeseen.

29.7. Nauvo – Seili
Tuuli: luode 7m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Aamupuuhat ja purjeenkorjauksen viimeistely veivät taas tuhottomasti aikaa. Vaikka heräsin ennen kahdeksaa (eli nukuin pitkään, 7h, mikä on hyvä), niin valmista alkoi olla vasta kahdentoista maissa. Ja sitten päätin jäädä odottelemaan Martti Tulenheimoa, joka oli pyörämatkallaan päätymässä tänne Nauvoon lounaalle.

Aamurutiiniksi on muodostunut suunnilleen seuraava:

• Herään yleensä noin 6:30, mutta vähän nuutuneena, joten avaan vaan luukut ja jään makoilemaan
• Aamujooga. Saa lihakset toimintakuntoon, piristää ja saa muutenkin tolkkuihin
• Aamu-uinti, paitsi nyt Nauvossa aamusauna.
• Aamiaisen kokkaus, mahdoillisesti sitä ennen pieni lepäily. Aamiaiseksi teen puuroa, joskus sen lisäksi leipiä ja termosmukin täyteen kahvia.
• Siemailen kahvia termosmukista pikkuhiljaa samalla kun laittelen venettä kuntoon, tiskaan, mietin päivän purjehdusta ja mahdollisesti lepäilen lisää. Termosmukin kiva puoli on, että sen voi unohtaa jonnekin ja jatkaa taas puolen tunnin päästä juomista.
• Kirjoitan edellisen päivän lokin loppuun, jos se on jäänyt kesken.

Jos ei ole mitään erityisempää, mikä veisi aikaa, tällä tavoin pääsen lähtemään ehkä 10:30. Siis 4 tuntia heräämisen jälkeen 🙂 Mutta toisaalta yli kahdeksaa tuntia ei jaksa kuitenkaan purjehtia yksin, eli se on vielä ihan ok lähtöaika. Eikä vapaa-ajan sijoittaminen iltaan ole mikään itseisarvo.

Martin ja Päivin kanssa sushia syödessä ja kahvia juodessa menikin sitten neljään asti. Joten päätin purjehtia vain lyhyen matkaa Seilille ja sieltä huomenna Turkuun. Ratkaisuun vaikutti myös

1. että sisäsaaristossa vesi on uitavampaa
2. että Turussa on Turpon jäsenilta, johon menen kuokkimaan. Vain viikko yksikseni ja huomaan jo kaipaavani ihmiskontakteja.

Matkalla korjatut purjeet kestivät ensin hyvin, mutta sitten luovissa genuan teippaus petti. Luulen, ettei sitä saa teipillä kasaan; repeämä on liian pahassa kohti. Enkä oikein usko sen ompelemiseenkaan. Tarvitsisi lisäpalan kangasta ja ompelukoneen. Ja ammattilaisen. Vinkkejä otetaan vastaan, että mistä kysellä. Mutta loppureissu taitaa mennä varafokalla, joka onneksi tuli mukaan. Ja tuuletkaan eivät ihan yhtä löysiä enää toivottavasti…

Purjehdus jäi siksi lyhyeksi kuitenkin, että sen jälkeen pyöräilin Seilin tiet läpi ja uin vastarannalle sekä takaisin.

Seili on jännä paikka. Saarena ihan sisäsaaristoa: metsä kasvaa rantaan asti, peltoja ja niittyjä. Mutta täällä oli myös spitaalisiirtola 1700-luvulla. Ja sen jälkeen mielisairaala 60-luvulle asti. Tai no, kaatopaikka, jonne siirrettiin Lapinlahdesta toivottomat tapaukset, ja josta harva pääsi koskaan pois. Saaren hautausmaa onkin vielä jäljellä.

Seilissä on vieraslaituri, johon mahtuu kymmenkunta venettä kiinnittäytymään, roskis ja wc. Siinä se. Purjehduksen luokkayhteiskunnassa tämä on aivan eri kastia kuin Nauvo. Ja vastaavasti porukka mukavampaa. Tai ainakin täällä on helpompi olla. Voi tiskata kannella, ripustaa pyykkejä narulle jne, eikä tunne itseään joukkoon sopimattomaksi.

Oikeasti minullakin on tarve sopia joukkoon. En vaan yleensä anna sen häiritä.

Tarve sopia joukkoon on Keltinkangas-Järvisen erittelyssä osa palkintoriippuvuutta. Se on tempperamenttipiirre, joka sosiaalisuutenakin tunnetaan (aika karua btw).

Temperamenttipiirteet ovat siis persoonan pysyviä, ainakin osin geneettisiä ominaisuuksia. Niitä on tutkittu aika paljon, ja useimmille löydetty tunnistetut neurologiset syytkin. Esimerkiksi elämyshakuisuus liittyy korkeaan dopamiinitasoon (ja vetäytyvyys matalaan); aktiivisuus taas korkeaan serotoniinitasoon.

En ole ihan varma, onko minulle nyt hyväksi lukea kirjaa, jossa kaikki mahdollinen selittyy pysyvillä persoonallisuuden piirteillä (Keltinkangas-Järvinen ei tätä tietenkään tarkoita, mitä hän useaan kertaan korostaa, mutta kirja nyt vaan sattuu käsittelemään niitä pysyviä piirteitä). Tulee vähän fatalistinen olo.

Mutta yhden asian ymmärsin. Olen oikeastaan aina ollut ujo, ja uusien ihmisten seura on minulle hiukan raskasta ja hankalaa. Paitsi olen oppinut kiertomekanismiksi sen, jos minulla on jokin perusteltu syy olla ihmisten kanssa tekemisissä. Silloin se on ok.

Muita tunnistamiani piirteitäni (tai arvailemiani, tämä ei ole itseanalyysikirja vaan tieteellisempi yhtenveto tunnetusta tiedosta, eli ei mitään kivoja testejä) ovat:

• En ole kovin palkinto-ohjautuva eli sosiaalinen. Tarpeeni ihmisten arvostukselle on toisenlaista ja tulee muualta
• Sangen aktiivinen (nopea, tehokas, häsläri)
• Erittäin vähän häirittävä (keskittymiskykyinen siis)
• Erittäin sopeutuva
• En kauhean elämyshakuinen, mutta toisaalta en myöskään kovin harmeja välttävä. Tai ainakaan en tunnista itsestäni kovin hyvin kumpaakaan piirrettä.

Seuraavaksi kirja siirtyy stressinhallintaan, josta saattaa irrota vielä jotain oivalluksia. Mutta nyt ajattelin purjehtia tältä saarelta pois.

28.7. Nauvo. 0 mpk.
Tuuli: lounas 5m/s
Kirja: Charlaine Harris: Veren voima; Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Satamapäivä. Kun molemmat purjeet ovat revenneet, ei kannata lähteä merelle. Jo Hangosta lähtieen ajattelin, että jossain välissä pidän yhden päivän, kun en irtoa rannasta ollenkaan. En vaan arvannut että se olisi Nauvossa; pikemminkin jonkin asumattoman saaren rannassa.

Jos Hanko on hiihtokeskus merellä, Nauvo on saaristoturismin todellinen ydin. Sivistyneempi, snobimpi, ruotsinkielisempi, kansainvälisempi ja kalliimpi. Ja venesatamana myös isompi, vaikka kylä onkin pieni.

Olin täällä viimeksi yli 20 vuotta sitten vaarin kanssa. Muistan kun Vaarin vaimo kaivoi minulle valkoisen takin jostain veneen varastoista, ja se kuulema näytti hyvältä rusketuksen kanssa. Sen kunniaksi minulla oli mukana yksi (oikeasti) valkoinen t-paita, joka on varattu vain satamapaidaksi. Ja syytä ollakin. Hangossa vielä liikkui väkeä ilman paitaa. Ei täällä. Toivon että puhdas paita hämää, eivätkä ihmiset kiinnitä huomiota räkäisiin shortseihini. Ainoat siistit housut kun ovat farkut, eikä niin kylmää ole ollut kertaakaan että niitä voisi käyttää.

Purjehduksen luokkaluonne näkyy täällä selvästi. Oma veneeni on sataman pienimpiä, ja muita alle 30-jalkaisia on vain muutama. Itse asiassa alle 35-jalkaisia on vähän, ja keskikoko lienee noin 40 jalkaa. Siis 12 metriä. Sellaisessa on jo melkoinen purjehtiminen.

Pienemmillä veneillä purjehtivat ihmiset (nuoremmat, köyhemmät, tai vaan normaalimmat) eivät selvästikään viihdy Nauvossa, vaan pienemmissä satamissa. Itsekään en ehkä olisi tullut ellei olisi ollut se ankkurin osto. Ja suunniteltu gastin poimiunta kyytiin. Ja vanhat muistot. Siis olisin tullut joka tapauksessa, that is. Mutta näiden purjehtijoiden kanssa minulla on ehkä vähemmän yhteistä kuin monessa muussa paikassa.
Eilen illalla söin ravintolalaivalla pitsaa. Sitä kehuttiin oikein partiolaisten satamakirjassa, mutta ei se nyt niin kummoista ollut. Mutta olipa pitsaa. Ja päädyin juttelemaan samassa pöydässä istuvan naisen kanssa, joka oli ajelemassa saaristoa ympäriinsä autolla. Ja sitten juttelimme viereisen pöydän vanhemman apriskunnan kanssa, jotka ajoivat prätkällä. Ja toisen pöydän nuoren parin, jotka kulkivat saariston rengasreittiä fillareilla. Ja jotenkin päädyimme Helsingin seudun asuntojen hintakehitykseen ja miten länsimetro ja tuleva yleiskaava ja kaikki muutkin hankkeet niihin vaikuttavat… Mutta sellainen on Nauvo, tämä on saaristoturismin ydin.

Tänään ajelin vähän kylää ympäri pyörällä. Mutta en lähtenyt maantietä ajamaan, koska oli jatkuvasti sateita ja oli muutakin tekemistä. Viereisen veneen hollantilaisella kaverilla on myös Brompton mukana, ja hän ajoi vähän kauemmas. Nosti purjeet Amsterdamissa toukokuun puolivälissä. Välillä kulki poikansa kanssa, mutta nyt yksikseen. 32-jalkaisella veneellä.

Minä taas purjeita laiturillla ommellessani kävin lähes nähtävyydestä, josta ulkomaiset turistit ottivat kuvia. Ei kuulema näe moista täällä ihan joka päivä. EN tiedä, mitä nämä ihmiset sitten tekevät hajonneille purjeille? Pakkaavat pois ja jatkavat moottorilla?

Toivottavasti paikkaukset nyt pitävät Helsinkiin asti ainakin. Ostin paikallisen Vestekin kojun tyhjäksi järkevästä purjeteipistä, koska etupurjeen repeämä oli aika suuri. Ja sitä on vaikeampi harsia, kun kankaan reunat eivät mene päällekäin, niin koitin nyt vaan teipillä. Eikä genuan alareunan rasitus muutenkaan ole ihan sama kuin isossa. Sit kun ei kiskota skuutilla alaspäin. Eikä muuten lähiaikoina muutenkaan skuutilla ihan niin lujaa… Onneksi on varafokka mukana.

Purjeita pääsin kuitenkin korjaamaan vasta illalla, koska päivällä oli liian sateista. Odotellessa ostin sen ankkurin, koitin tehdä vesitankista tiiviin, luin apari kirjaa ja tein yhden tunnekartan erofiiliksistä. Ei se täysin hyödytön harjoitus ollutkaan, joskaan en kyllä kokenut oivaltaneeni mitään mitä en oisi jo ennestään oivaltanut. Ehkä siksi, kun olen kuitenkin asiaa hiukan miettinyt… Kokeilen varmaan vielä tehdä myöhemmin toisen työjutuista. Katsoo, josko siihen toimisi paremmin.

Huomaan päässeeni tämän yksinpurjehduksen makuun. Ei haittaa kauheasti, ettei nyt olekaan gastia. Seura on kivaa, mutta on näinkin. Tulee ajateltuakin enemmän. Tai ainakin eri tavalla. Soitinkin duunista itselleni viikon lisää lomaa, ettei tarvitse kiireellä lähteä kohti Helsinkiä. Saatan suunnata Jurmoon, ja sieltä sitten vasta. Tai saa nähdä, riippuu tuulista. Ehkä paluumatkalle mahtuisi joku kyytiinkin kuitenkin pariksi päiväksi.

Päivän kirjoiksi valikoituivat ensimmäinen Sookie Stackhouse-kirja (sujuvampaa tekstiä kuin odotin, vaikka juoni kyllä aika poukkoileva) ja Keltinkangas-Järvisen persoonallisuustyyppikirja. Siinä tosin pääsin vasta alkuun, eli ehkä lisää myöhemmin. Myös yksinpurjehduksesta lisää ehkä huomenna; purjehduksesta on parempi kirjoittaa purjehduspäivänä.

27.7. Snäckö – Nauvo, 13 MPK, josta 1 koneella.
Tuuli eteläkaakko 8m/s, puuskainen ja puuskissa ehkä 12m/s
Tunne: suru

Aamulla luin loppuun eilisen tunnekarttakirjan. Vaikka siitä tuli vähän vaikea olo, surullinen ja ehkä vähän ahdistunut. Oikeasti se vaan nosti pintaan ne tunteet, jotka jäävät taustalle kun keskityn purjehdukseen, ei se kirjan vika ollut.

Ahdistukseen auttoi kirjan vinkkejä mukaillen se, kun jäin miettimään eilistä kokemusta siinä hetkessä (niinä hetkinä) kun vene kulkee erityisen hyvin. Ja jooga vei loputkin pois. Mutta jonkinlainen haikeus ja suru jäi, kokemus siitä kuinka jotain puuttuu ja on hukattu.

Aamiaista nautittiin myös melko suurella porukalla. Ja sain esittelyn mökin aurinko+tuulisähköjärjestelmästä. Tuottaa kuulema riittävästi läpi vuoden, koska talvella tuulivoimala käy silloin lähes koko ajan. Ja varoiksi agregaatti. Isommat sähkökoneet tosin kuulema viölkuttavat ledivaloja. Ehkä siksi, että ledit on kytketty samaan invertterin rakentamaan 230-sähköjärjestelmään eikä suoraan 12-volttiseen.

Sitten korjasin isopurjeen. Neuloin kasaan ratkenneen osan etu- ja takareunasta ja keskiosan laitoin teipillä. Jos se vaikka riittäisi, kun paksun purjeen neulominen on ”melko” työlästä.

Matkalla Nauvoon lasketteloin ensin kivassa myötäisessä purjeet levällään hyvää tahtia. Mutta heti kun sivuvastainen osuus alkoi. huomasin että eihän se korjaus pitänyt. Ommel kyllä kesti, mutta pelkällä teipillä tehty osuus oli ratkeamassa auki. Että tee fuskaten ja tee sitten uudestaan. Huomenna luvassa lisää purjeen ompelua.

Ei siinä muuta kuin iso löysäksi, ja heti kun pääsin laivaväylältä niin nokka tuuleen ja reivi taas käyttöön. Tuuli kohtuullisen reippaasti, niin otin saman tien etupurjettakin sisään niin, että esiin jäi fokan verran. hyvä päästä kokeilemaan kuinka rullapurjeelta sujuu reivattuna ajaminen.

Ja sujuihan se. Ei yhtä hyvin kuin avoimena (tai hyvällä fokalla), mutta sujui. Ja isopurjeen muoto itse asiassa on reivattuna kauniimpi. Tämä on sitä eilen miettimääni kevyemmin ottamista. Ei tarvitse ajaa vene maksimikallistuksessa, kun lähes yhtä lujaa pääsee helpommin ja siis vähemmällä valppaustasolla.
Nauvon ja pikkunauvon väliseen salmeen tullessa tuuli keveni, niin avasin etupourjeen kokonaan. Ja revin sen heti partaaseen. Se harmitti, koska se on hyvä purje, ja rikkominen oli ihan omaa tyhmyyttä. Ja nyt on kaksi rikkinäistä purjetta. Ja taisi tulla satamapäivä Nauvossa niitä korjaten…

Selvästi kohtelen purjeita liian kovasti. Ehkä käsivoimat ovat tässä kasvaneet niin, että kösiä, jotka ennen saattoi vetää niin kireiksi kuin käsin jaksaa, ei enää voikaan. Tai sitten muuten vaan pitää malttaa antaa olla ja vähän varoa tavaroita. Samalla tavalla mulla fillaritkin kuluu. Ja tietokoneet. Ihmiset sentään onneksi eivät, niitä kohtelen varovaisemmin.

Matkalla seuraava gastini soitti. Sattunut elämässä tragedia, eikä pääsekään tulemaan. Eipä siinä paljon voi kuin yrittää auttaa jaksamaan (sen vähän mitä voi) ja kutsua veneelle sitten jos tuntuu jossain vaiheessa siltä että se auttaisi.

Jäin myös miettimään, että kaikella on loppunsa. Parisuhteetkin loppuvat joko eroon tai kuolemaan. Kumpaakin nähneenä, mutta onneksi en kokeneena, arvelisin, että ero on näistä kuitenkin se helpompi.

Minkään arvo vaan ei ole sen lopussa, eikä elämän onnistumisen mitta ole paljonko kantaa rahaa hautaan mukanaan. Kaikki jo koettu hyvä on olemassa, ja tulee aina olemaan olemassa. Sitä ei voi kukaan viedä pois. Oikeastaan surun ydin on luopumisessa tulevaisuudesta, jonka toivoi ja kuvitteli. Koska sen voi kadottaa. Ja aina kadottaakin. Tulevaisuus on aina eri, kuin mitä odotamme. Ja lähes aina lopulta parempi, kuin mitä odotamme. Kaikesta huolimatta. Siihen on syytä uskoa, oli se totta eli ei.

Mutta suru jää. Siihen auttaanee vain aika.

28.7. Tunnhamn – Snäckö (Nauvo) 25 mpk, josta 0 moottorilla

Tuuli: lounaasta 1-5m/s
Kirja: Tunnekartalle, tietoisempaan tunne-elämään (Juha Siira ja Mikael Saarinen) sekä Kuvitettu purjeiden ja rikin säätö (Ivar Dedekam)
Tunnetila: tytyväinen, hetkittäin riemuisa (en keksi parempaakaan sanaa)

Vaihteeksi vähän nopeampi aamu. Heräsin ennen seitsemää, ja olin jo kymmenen jälkeen liikkeellä. Ei siis kovin nopea kuitenkaan; aamutoimet vievät yllättävän paljon aikaa, ja lokin kirjoittaminenkin oli taas jäänyt aamuun (kuten nytkin).

Alkumatkan tuuli oli todella kevyt. Kokeilin autopilotilla ajoa niin, että voin samalla makoilla ja lueskella. Onnistui, kun aaltoja ei ollut ja tuuli ei ollut liian lähelle vastaista. Myöhemmin kun tuuli vähän nousi, autopilotti rupesi jatkuvasti broachaamaan, eli sössi veneen kohti vastaista.

Sananen ohjauksesta yksinpurjehtiesssa tähän väliin.

Parhaiten ohjaus toimii, kun on koko ajan käsi kiinni pinnassa ja seuraa että vene pysyy kurssissa ja purjeet vedossa. Yksin purjehtiessa tätä ei kuitenkaan voi tehdä koko aikaa, koska pitää päästä säätämään purjeita (vähänkin vetävä genua vaatii jo kaksi kättä), hakemaan sisältä hattua tai milloin mitäkin. Tai lepäillä ja lueskella. Siksi tarvitaan tapoja automatisoida ohjaus.

Minulla on tähän kaksi keinoa mukana: autopilotti ja pinnanaru. Molemmat on syytä olla, jotta toisen hajotessa on vielä toinen, ja koska niillä on molemmilla hyvät ja huonot puolensa

Autopilotti pitää veneen siinä kompassikurssissa, jolle se on asetettu. Hyvissä olosuhteissa ja jos tilaa on, se mahdollistaa jopa parin minuutin irrottautumisen ohjauksen seurannasta. Mutta vähäkin aallokko voi hämätä sen kääntämään vastaiseen: jos vene liikkuu kurssiltaan kohti vastaista, etupurjeesta katoaa veto, ja vene alkaa kääntää agressiivisesti kohti vastaista. Autopilotti reagoi tähän hitaasti, yleensä niin hitaasti että vene ehtii menettää vauhtinsa ja juuttuu purjeet (tai ainakin genua) poissa vedosta väärälle kurssille. Jostain syystä autopilotti ei tähän osaa reagoida vaan jää möllöttämään, ja kurssi pitää korjata käsipelillä. Vähän auttaa, jos säätää etupurjeen liian kireäksi suhteessa tuuleen: silloin autopilotilla säilyy ohjauskyky myös veneen noustessa liikaa. Mutta se hukkaa sitten nopeutta selvästi. Ja purjehduksen riemua (ks alla).

Lisäksi autopilotti kiinni laitettaessa seilaa ensin minuutin verran väärillä kursseilla. Jos se tekee sen tuulen kautta, hukataan vauhti ja pilotti ei välttämättä osaa korjata. Ja luovimiseen se ei sovi juuri ollenkaan. Jos olisi digitaalinen tuulimittari, autopilotin voisi kytkeä kiinni siihen ja säätää kurssin suhteessa tuuleen. Mutta kun ei ole.

Ja tietenkin sähköjärjestelmissä on se vika, että ne ovat riippuvaisia sähköjen toiminnasta.

Pinnanaru taas sitoo peräsimen samaan asentoon. Se ei pidä kurssia yhtä kauaa kun autopilotti, mutta huolellisen asettelun jälkeen voi irrota minuutiksi, ja summittaisenkin jälkeen kymmeniksi sekunneiksi ilman että kurssi on hukkunut pahasti. Riittää purjeiden säätöön, kartan tutkimiseen tai tähystykseen ja nopeasti toimien keulaköysien asettamiseen. Lukeminen ei käytännössä onnistu.

Mutta pinnanaru on autopilottia paljon helpompi yhdistää käsiohjaukseen. Senkun vaan kääntää peräsimen haluamaansa asentoon ja jättää siihen. Käytännössä teen luovit siten, että tönäsen peräsimen kohtuullisen sivulle ja keskityn etupurjeeseen. Kun etupurje käännöksen jälkeen taas vetää, on sopiva aika säätää uusi kurssi tarkemmin suhteessa tuuleen. Asennolla johon peräsimen voi jättää saa säädettyä käännöksen nopeuden ja siis paljonko aikaa on käytössä. Hitaampi käännös hukkaa vauhtia mutta säästää hermoja.

Satamaan tullessa tai lähtiessä pinnanaru on myös aivan ehdoton. Ja autopilotti hitaana säädettävänä olisi hyvin hankala. Lisäksi se on äänetön, mikä on vaikkapa hiljaisena kesäyönä iso ilo. Monena päivänä olen kulkenut koko päivän koskematta autopilottiin, mutta ilman pinnanarua en kertaakaan.

Päivän mittaan tuuli vähän nousi ja autopilotti jäi käytöstä. Bergholmin kohdalla kapea väylä melkein meni yhdellä luovilla läpi, mutta sitten ilmeisesti kiristin isopurjetta liikaa ja sauma repesi. Äkkiä siis iso alas, ja pelkällä genualla navigoiden väylästä läpi. Kyllähän vene sitenkin eteni, mutta ohjattavuus oli aika heikkoa. Tuntia myöhemmin tajusin, että voin nostaa ison reivattuna, koska repeämä on ensimmäisen reivin alapuolella. Se paransi veneen kulkua valtavasti.

Noin ylipäänsä veneen kulku oli hyvää. Opettelin matkan varrella genuan säätömahdollisuuksia kirjasta (suositelen muuten tuota Dedekamin kirjaa, jos on jokin haju purjehduksesta, mutta ei kunnon osaamista vielä) ja kokeilemalla. Olen ollut ennakkoluuloinen rullagenuoita kohtaan, mutta ilmeisesti täysin syyttä. Tämä vetää ja trimmautuu todella kauniisti. Ja se, että purjeessa on viidet virtauslangat auttaa myös lukemaan sitä paremmin. Tosin kevyissä tuulissa huomaan näkeväni ongelmat purjeen muodosta ennen kun virtauslangat edes hälyttävät.

Isopurjeen kanssa taas ei mene yhtä hyvin. Jo ennen repeämään olen ollut tyytymättömämpi siihen, enkä saa sitä kovin hyvin muotoon. Toisaalta osaan trimmata genuaa muutenkin paremmin: kisamiehistössä olin lähes aina etupurjegastina ja siksi olen oppinut sen kunnolla, isoa taas en. Mutta toisaalta isopurjeesta myös puuttuu levanki, cunningham on laittamatta, puomiliikin kiristin on hainleuassa joka ei tahdo pitää ja virtauslangat (oliko niille isossa jokin oma nimi?) puuttuvat kokonaan. Eli sitä ei edes voi säätää kovin hyvin. Ja ehkä juuri siksi kiskoin skuutin liian kireälle.

Purjeen repeämän suhteen ensimmäinen reaktioni oli vaan saada tilanne hallintaan ja selvitä kapeikosta. Sen jälkeen syntyi luottavainen varmuus, että saan sen kyllä korjattua purjelangalla ja -teipillä. Joita on totta kai mukana. Aamun ohjelmassa on siis purjeenkorjausta. Onpahan taas yksi luku lisää seikkailukertomukseen. 🙂 Ja mahdollisuus treenata pelkällä genualla menoa tuntui sekin oikeastaan positiiviselta.

Välillä kyllä mietin myös, että liekö tapani kohdella venettä jotenkin vähän raju, kun asioita hajoaa säännöllisesti.

Kaksi miettimääni tunnetilaa vielä:

1. veneen kulkiessa hyvin, erityisesti kun säädöt saavat sen kulkemaan poiketen säätöä edeltävästä lillumisesta aiheuttaa riemuisan tunteen. Minulla ei ole sille kovin hyviä sanoja, ja osa keksimistäni on aika lailla sopimattomia. Mutta selvästi vene on onnellinen, kun purjeet on trimmattu oikein. Ja minä sen mukana.
2. Mietin myös stressipiikkiä, joka tuli Hankoon rantautuessa. Ja sitä ennen moottorin prakatessa Stora Brändöllä. Ja isopurjeen haljetessa. Ja muutaman muunkin kerran, välillä ilman kovin hyvää syytä. Se auttaa toimimaan tehokkaasti juuri siinä tilanteessa joka on käsillä. Voin kokemuksesta sanoa, että yleensä olen tehokas ja rationaalinen kriisitilanteissa. Mutta se on todella uuvuttavaa, ja siitä jää jälkikäteen halju olo. Siksi olen ottanut tavoitteeksi selvitä mahdollisimman monesta tilanteesta rauhallisesti ja menemättä kriisimoodiin. Lähdöt, rantautumiset, pienet sähläykset ja muu normaali purjehdus pitäisi pystyä hoitamaan rennon tyynesti ja vailla liikaa kiirettä.Pääosin se onkin nyt onnistunut. Aina jos huomaan liikkeideni nopeutuvan, hidastan niitä tarkoituksella. Ja jos tuntuu, että tilanne vaatii nopeutta ja tehokkuutta ja äärimmäistä valppautta, ensimmäisenä mietin, voisiko tilanteesta tehdä vähemmän vaativan. Esimerkiksi vähentämällä purjepintaa, jos tuuli on kova.

   Ja sitten mietin, mikä oikeastaan laukaisee stressipiikin. Kyse ei ole pelkästään objektiivisesti hankalista tilanteista, vaan asiaan liittyy myös toiset ihmiset. Luulen, että muiden ihmisten läsnäolo kaventaa eri tavoin toimintamahdollisuuksia, joita itselleni annan. Täytyy miettiä tätä lisää.

Varsinaisesti päivän luettavana oli Siiran & Saarisen ”Tunnekartalle”, joka on mutsin työpaikan kirjahyllystä. Käytännönläheinen opas ihmisille, jotka etsivät tapaa hallita paremmin tunteitaan. Tuntuu, että se on suunnattu lukijalle, jonka on helppo huomata ja nimetä tunteitaan, mutta vaikeaa piirtää kaaviota tai kontrolloida tunteitaan. Ei siis ehkä insinööreille. Eikä oikein minulle. En usko tarvitsevani kauheasti apua siihen, että ohjaan itseni pois jostain ikävästä tunteesta, vaan pikemminkin siihen, että ylipäänsä noteeraan sen olemassaolon enkä ohita kokonaan.

Luen reissussani näitä itseanalyysikirjoja, kun olen käsittänyt, että ihmisillä tapaa olla jonkinlainen tunne-elämä, ja sellainen voisi ehkä olla mielenkiintoista hankkia. Ja eron vaikeus osoitti minulle hyvin konkreettisesti, että tähänastinen tapani käsitellä negatiivisia tunteita ei riitä kaikkiin tilanteisiin.

Huolimatta kriittisestä suhtautumisestani kirjaan (ja siitä että sen lukemisesta tuli oikeastaan ikävä olo, surullinen ja hiukan ahdistunut), ajattelin kuitenkin kokeilla, josko saisin tunnekartan tai pari piirrettyä. Kerron sitten ehkä, tuliko siitä mitään.

Illaksi tulin Snäckön saarelle Kirsin miehen suvun mökille. Jossa oli jo ennestään yhdeksän aikuista, kuusi pientä lasta ja yksi vieraileva purjevene, nyt siis kaksi. Kieltämättä hauska tavata ihmisiä ja kunnon ruoka ja sauna oli myös mukavaa. Niin ja täällä vesikin on uimakelpoista.

25.7. Killingskär – Tunnhamn, 12mpk + luovit päälle, josta 0 koneella
Tuuli: ehkä 7 m/s lounaistuuli.
kirja: Banks edelleen

Aamulla – tai no, puolen päivän maissa, otin tänään rennosti – lähtiessä ankkuri ei noussut ylös. Niin voi käydä, mutta tällä kertaa se oli erikoista, koska illalla se oli vielä ollut irrallaan, kuin sileän kallion päällä. Juuri siksi päätin lähteä liikkeelle.

Koitin kaikkia tuntemiani kikkoja: vinssasin sitä, vedin koneella läheltä ja kaukaa ja eri suuntiin. Paikka oli suojassa tuulelta ja oli tilaa, niin rehkin puolisen tuntia koittaen saada ankkurin liikkeelle. Mutta se ei noussut. Tuntui kuin se olisi kerännyt mukaansa sadan kilon kiven. Tai uppotukin. Lopulta leikkasin köyden katki puukolla. Sinne meni hyvä ankkuri ja seitsemän metriä kettinkiä.

Ankkurin menettäminen ei harmita. Sellaista joskus saattuu, että ankkuri ei nouse. Harvoin kyllä, ei minullekaan koskaan ennen. Mutta sattuu. Ja en tiedä mitään mitä olisin voinut tehdä etukäteen tai jälkikäteen toisin estääkseni sen.

Väylää lounaaseen luoviessa soittelin lähistön satamat läpi, myisikö joku ankkureita. Rosala: ei, Kasnäs: ei. Hiittistä en viitsinyt edes kokeilla, mutta Taalintehtaalta kuulema saisi. Sinne vaan en halunnut mennä. Syvällä sisäsaaristossa ja väärä suunta. Mutta Nauvosta saa. Ja vaikka se oli liian kaukana tälle päivälle, sinne olen joka tapauksessa matkalla poimimaan seuraavan gastin kyytiin parin päivän päästä. Se olisi harmittanut, jos olisi pitänyt mennä Taalintehtaalle.

Mukana on tietenkin vara-ankkuri, mutta päätin etten ala kaivamaan sitä esiin ja virittämään lyhentyneeseen köyteen ilman ketjua purjehtiessa, vaan menen jnonnekin missä on poijut. Ja kohteeksi valikoitui Tunnhamn, joka on sopivaan suuntaan eikä liian kaukana. Tänään kun olen ottanut rennosti.

Väylää ulos Kemiön saaristosta luviessa ohitin selvästi isomman veneen, jonka nousukulma oli paljon huonompi; omat luovini veivät joka kerta pidemmälle enkä liikkunutkaan hitaammin. Yleensä nopeus seuraa suoraan vesilinjan pituudesta, mutta luoviessa huomaa että ei se koko, vaan miten se nousee. Ja ehkä taidollakin on jotain väliä.

Kun pääsin ulos Kemiön saaristosta avoimille vesille, myös levää alkoi olla paljon. Sitä ennen oli vähän, Mutta Rosalan jälkeen lauttoina. Ja tällä Tunnhamnissa jopa tasaisena mattona, jonka seassa kokkareita

Levistä on pyydetty myös laajempaa raporttia. Tässä siis näkemäni ja kuulemani.

Helsingissä levää ei ollut, eikä Porkkalan selälläkään lainkaan. Ensimmäiset levät tulivat vastaan vähän ennen Jussarötä, siis Tammisaarta lähestyessä. Tuntui, että ulkomerellä levää oli enemmän, ja saariston suojissa vähemmän. Ja kuulema Suomenlahden keskiosat ovat yhtä puuroa. Tuulet vaan ovat pitäneet levät poissa rannikolta.

Hangossa yllättäen ei ollut levää, mutta siitä länteen sitä on ollut kaikkialla. Hangon saunassa kuulemieni juttujen perusteella odotin vielä enemmän, mutta ehkä välillä puhaltanut pohjoistuuli vei osan pois. Ja Turun saariston sisäosista levät ovat kuulema vähentyneet ja Seilissä oli vesi jo uimakelpoista.

No, se levistä. Kerron lisää jos niistä seuraa jotain jännää. Huomenna tähtään mökille saunomaan, koska uimamahdollisuutta ei tosiaan nyt ole.

Tunnhamn on jännä paikka. Ei vierassatama, vaan vain vieraslaituri, jossa yöpyminen maksaa vitosen. Palveluina puu-c, vesi ja mahdollisuus sähköön sekä käsitöiden ostamiseen. Eikä ketään muuta. Lahdella on yks vene ankkurissa ja toisessa laiturissa yksi, mutta lienevät paikallisten, koska ei täällä ketään näy. Liekö sitten mätänevän levän haju karkoittanut turistit, vai onko tmä vaan sivussa yleisiltä reiteiltä (on).

Rantauduttuani kuudelta maksoin satamamaksun, viritin pressun aurinkosuojaksi ja aloin lukea kannella ja nukahdin. Herättyäni yhdeksältä säädin suojan uuteen kohtaan, söin purkillisen hernekeittoa ja jatkoin lukemista. Vasta nyt kymmenen jälkeen kun aurinko ei enää paista, olen jotenkin toimintakykyinen. Viisikin tuntia merellä jatkuvassa paahteessa on paljon. Vettä meni kolme litraa, ja vaikka en tainnut palaa tänään, niin auringonpaiste sattuu iholla. No, eipä tässä kummempaa tekemistä olekaan, kuin lukea lisää. Nettikään ei toimi, saa nähdä saanko tämän lokin online…

Nyt pitää vielä selvittää, kuinka suuri ankkuri ja paljonko ketjua on syytä hankkia. Se ei vaan onnistu täällä Tunnhamnissa, missä netti on liian kehno. Näkemyksiä saa esittää ankkurista 24-jalkaiseen purjeveneeseen. Brucea ajattelin tyypiksi, ellei ole syytä muuhun.

Illalla lampaat tulivat rantaan. Ja hämärän vaihtuessa pimeydeksi yhteysalus. Tai ei se mikään yhteysalus ollut, vaan groteski hirviö, joka mölisten lipui vettä pitkin, avasi valtavan suunsa ja työnsi kielensä laiturille, ja asukkaat hakivat sen suusta tavaroita. Paikallinen cargo cult toiminnassa.

Luin Banksin Siirtymiä loppuun. Ja aavistukseni siitä ketkä romaanin henkilöt ovat samoja kuin ketkä muut meni oikein. Yksi niistä. Kaiken skifin alla kirjan ydin oli siinä, miten ihmiset ylläpitävät kuvitelmaa omasta merkityksestään maailmassa ja mihin kaikkeen ovat valmiita sen ylläpitämiseksi. Patologisimmillaan rakentamaan kuviteltuja menneisyyksiä ja uran salaisena agenttina ja ninja-salamurhaajana, tavanomaisempana uskoa omaan erehtymättömyyteen ja kuolemattomuuteen.

Kaikki tekevät sitä. Minä varsinkin. Ehkä palaan tähän teemaan vielä. Kokemus omasta tärkeydestä on aika inhimillisen olemassaolon ydintä.

24.7, Hanko – Killingskär 17 mpk, josta moottorilla 5
Tuuli: (purjehduksen aikana) etelälounas 0-5 m/s
Kirja: Banksin Siirtymiä edelleen

Olin Hangossa viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin se tuntui ihan kesäkauden leviltä. Poppi raikasi satamabaarin terassilta aamukahteen ja ihmiset olivat kännissä. Nyt meininki näyttää keski-ikäistyneen, tai sitten satuin vaan eri aikaan jotenkin paikalle. Satamassa oli kojuja ja tori, paljon turisteja eri puolilta ja valtavia purjeveneitä. Tällä kertaa Hanko oli enemmän porijazz kuin levi.

Hangon satamaa on lähes mahdoton välttää, koska sen molemmin puolin on iso selkä ilman rantautumispaikkoja. Yhdessä päivässä molempien ylittäminen vaatii pitkähkön päivän ja hyvää tuulta. Se on siis välttämätön paha, mikä näkyy myös hinnoissa: satamaksu 25€, sähköstä vitonen lisää. Satama kyllä toimii hyvin, mutta mielummin olen jossain muualla.

Jäin suosiolla Hankoon iltapäivään asti, laittamaan venettä valmiiksi ja kiertelemään kaupunkia. Vanhan ja idyllisen keskustan ulkopuolella Hanko on suurelta osin ruutukaavaan tehtyä omakotitaloaluetta. Tontit ovat kaikki isoja, paremmilla alueilla talot hyväkuntoisia ja huonommilla huonokuntoisia. En täysoin hahmottanut miksi jotkin alueet olivat parempia. Ja tällaisesta pikkukaupungista käsin kerrostalot varmasti tuntuvat epäilyttäviltä. Kun kunnassa on noin viisi kerrostaloa, ja nekin parhaat päivänsä nähneitä, kenties kunnan vuokrataloja, voin ymmärtää että monen mielestä kunnon ihmiset eivät voi asua päällekkäin.

Lounasta söin Han Ko Sushissa, ihan vaan koska. Ja sitten juuri kun kaikki alkoi olla valmista, nousi taivaanrantaan ukkospilvi. Ja sadetutkassa näkyi seuraava. Pakko siis odotella lisää, ja luulin jo joutuvani jäämään toiseksikin päiväksi. Koska minäkään en sentään lähde ukkosmyrskyyn varta vasten.

Ukkosuhan lopulta väistyttyä päätin kuitenkin lähetä matkaan. Kello oli jo kuusi, ja kun aurinkokin oli pilvessä, ei ollut tuskakuuma (mikä oli veneilyliiveissä aika hyvä asia).

Tuuli oli parhaimmillaan kevyttä, heikoimmillaan olematonta. Suuntana etelä-lounas, joka sopi tälle legille hyvin. Välillä jo kyllästyin täysin puuttuvaan tuuleen ja menin moottorilla jotta pääsisin ennen pimeää perille: Hangon läntinen selkä kun vähän täytyi ylittää kokonaan eikä vain puoliksi. Mutta sitten alkoi taas kiva tuuli, enkä millään malttanut olla käyttämättä sitä. Pimenevässä illassa merellä on upea purjehtia, ja paljon vähemmän muita veneitä häiritsemässä. Ja sitten en ehtinyt rantaan ennen pimeää.

Pimeässä purjehtiminen on oikeastaan aika helppoa, jos vaan pysyttelee hyvin merkityillä väylillä ja seuraa koko ajan ympäristöään. Ei ole ensimmäinen kerta kun teen sitä. Erityisesti valaistut linjataulut auttavat todella paljon. Ne näkyvät kauas ja pitävät väylällä.

Myöskään pimeässä rantauminen ei ollut kohtuuttoman vaikeaa, kun oli hyvä valonheitin jolla tarkastella rantoja. Veden läpi rannan syvyyttä ei juuri nähnyt, mutta eipä sitä yksin rantautuessa voi katsellakaan. Täytyy vaan valita paikka kartan ja arvion perusteella, laskea ankkuri ja edetä todella hitaasti.

Mutta yhden huonon puolen unohdin. Pimeässä on itikoita. Köysisäädön ajaksi oli pakko laittaa pitkät housut ja pitkähihainen, ja sen jälkeen olin täysin hiessä ja piti pysytellä kajuutassa suojassa. Keulaluukun hyttysverkko auttoi vähän kierrättämään ilmaa sentään. Mutta jatkossa rantaudun kyllä valoisalla, tai jään ankkuriin johonkin selvästi irti saarista. Monenkohan metrin päähän hyttyset lentävät?

Tajusin myös yhden asian lisää itsestäni ja moottoreista. Huoltovaivan lisäksi olen vierastanut keksimoottoreita, koska ne ovat käteviä. Perämoottorilla ei varmasti tule mentyä yhtään enempää matkaa kuin on pakko, vaan aina jos suinkin voi niin purjeilla. Keksimoottorilla vene sen sijaan on ihan mukava matkavene purjeet alhaallakin. Olen tainnut ajatella, että rajaan itseltäni pois mahdollisuuden kätevään moottorilla ajoon, jotta en sortuisi siihen.

Typerä ajatus. En todellakaan sorru. Miksi ihmeessä ”sortuisin” olemaan tekemättä jotain mitä haluan tehdä, vain siksi että jokin muu on helpompaa? Saman tien voisin jäädä sänkyyn lukemaan (ja joskus jäänkin).

Huomaan jatkuvasti kulkevani purjeilla olosuhteissa, joissa ihan kaikki muut menevät moottorilla. Ja ainoa mikä estää tekemästä lähdötkin purjeilla on se, että kirjoitin yksinpurjehduksen turvaohjeisiini kasan asioita, jotka täytyy tehdä ennen purjeiden nostoa mutta irtautumisen jälkeen. Täytyy ehkä funtsia prosessi turvalliseen irtautumiseen yksin purjeilla…

Täytyy yleisemminkin seuloa läpi, missä muussa pyrin tarpeettomasti rajaamaan omia mahdollisuuksiani kontrolloidakseni itseäni, ja opetella siitä eroon. Ei asioita tarvitse tehdä vaikeimman kautta aina. Parempi tapa ohjata toimintaansa on miettiä, mitä haluaa ja miksi. Ja jos haluaisin moottoriveneillä, miksi en sitten tekisi sitä?