21.7. Inkoo – Tallholmen (Raasepori) 12 mpk, josta koneella 4
Tuuli ihan mitä sattuu, lähinnä idästä
Inkoossa oli rauhallinen aamu, kun Ilona (uusi gasti) saapui vasta puolilta päivin. Ja piteni vaan säätäessä. Lähdettiin lopulta vasta kolmen maissa liikkeelle. Sitä ennen ennätin korjata autopilotin sähkönsyötön, joka oli hapertunut ja ostaa moottoriin uuden kaasuvaijerin. Sovittiin että saan palauttaa vaijerin jos ei sovikaan, mutta kun venekorjaamon jätkät eivät osanneet tehdä kuittia (pomo oli jossain liehumassa), niin se oli sitten naamavipin varassa. Mutta oikea on vaijeri, vaikken vielä vaihtanutkaan.
Barösundet mentiin pääosin purjeilla, mutta muutamaan kertaan tuuli loppui kokonaan, niin että piti ajaa pätkiä koneellakin. Koillistuulella saattaisi päästä; sivumyötäinen idästä ei riittänyt. Ja oltiin lähes ainota jotka edes yrittivät. Ulkomerellä, missä on enemmän tilaa ja vähemmän muita veneitä on kyllä kivempaa.
Autopilotti toimi loistavasti, sillä on vielä iisimpi ajella kuin pinnanarulla. Melkein pystyisi spinnuakin ajamaan yksin, tai normipurjeilla jää löysää aikaa puuhailla jotain. Tai aikaa ajatella. Tänään tosin säädin jatkuvasti muuttuvassa tuulessa purjeita, ja Ilona otti aurinkoa ja nukkui. Mutta veneen varustus alkaa kohta olla hyvässä kunnossa yksinpurjehdukseen.
Tallholmenille rantauduttiin ennen kahdeksaa ja ehdittiin uimaan, kokkailemaan jne. Saari on upea. Länsirannalle on itätuulella hyvä rantautua, tosin syvyys riittää vain juuri. Pahemmassa aallokossa köli voisi ottaa kiinni. Punaisen kallion eteläpuolella on yksi tappi johon voi kiinnittyä. Pohjoispuolella rengas, mutta siellä näytti matalammalta. Ja meillä toki kalliokoukut.
Ruuaksi oli soijapala-sieni-sipuli-pesto-pastaa. Ja kokatessa huomasin, että olin ilmeisesti kaatanut valopetrolia keittimiin marinolin sijasta. En tajua miten, kun nimenomaan muistan katsoneeni pullon huolella. Mutta kattila ja pannu olivat ihan noessa.
Idylli merellä. Oma saari on luksusta ja voittaa minkä tahansa vierasvenesataman.
No, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun teen saman virheen. Ratkaisu on viedä keittimet ulos kalliolle ja polttaa ne tyhjiksi. Ehkä kolme tuntia se kesti. Ilta kului ulkotulia katsellessa, viiniä juodessa ja erilaisista omista ja tuttujen ihmissuhdeongelmista puhuessa. Lokin kirjoitus jäi taas aamuun samalla.
20.7. Stora Brändö – Inkoo 25 mkp, josta moottorilla 7
Tuuli 0-8m/s kääntyen idästä luoteeseen
Päivä alkoi moottorintuunauksella. Kaasuvaijerin päähän vaan kiinni naru, joka kiertää köysilukon kautta luukulle. Aina kun vetää, moottori kaasuttaa, ja kun päästää irti, se hidastaa. Jukka viritti vielä skuuttiin vakiotehonsäätimen johon narun voi lukita. Testattiin pidempiäkin matkoja ja toimii oikein hyvin. Miinuksena moottorikoppa on raollaan ajaessa, eli meteliä on enemmän. Ja sinne menee vähän vettä, koska moottoriajossa vene imee vettä sitloodaan ja sitä voi roiskua sitten avonaiseen moottoritilaan.
S/Y Aliisan insinöörityön palkinto 2014 menee Jukka Huhdalle hyvin viritetystä narukaasusta. Erityiskiitoksen tuomaristo antaa skuuttiin kiipelijäsolmulla kiinnitetylle vakiotehonsäätimelle, joka kruunaa kokonaisuuden.
Lähtemään päästiin vasta 12 jälkeen, kun piti vielä yksi ukkoskuuro odottaa ohi ja kokeilla autopilotin korjailua. Ja tuuli vaihteli niin, että testattiin moottoria. Porkkalan kärjen lähellä päästiin kokeilemaan spinnua. Vähän pieni (hyvä niin, helpompi harjoitella), joten nousi hauskasti leijaksi irti veneestä. Sommarön kohdalla tuuli loppui ja kääntyi luoteeseen. Sivuvastaiseen siis kevyessä tuulessa.
Jukka rakensi köydestä pinnanarun (manuaaliautopilotin) jolla saatiin kädet vapaaksi ohjauksesta. Se piti jopa yllättävän hyvin, paremmin kuin kokeilemani virallinen versio samasta. Suunta pysyi tasaisessa tuulessa minuuttikaupalla kohdallaan, ja poiketessaan poikkesi todella hitaasti. Miinuksena se tosin syö köyttä aika nopeasti. Ja kryssiminen kovassa aallokossa on vielä testaamatta.
Melkein autopilotti, Aliisa kulkee itsekseen pitkin Porkkalan selkää.
Viimeinen pätkä Inkooseen mentiin koneella, että Jukka ehtisi bussiin. Ja kun vierasvenesatamaan tulee kahdeksan jälkeen, kaikki paikat ovat tietenkin varattuja. Pistin veneen hetkeksi huoltsikan laituriin ja lähdin selvittämään sijoitusmahdollisuutta. Ja sillä aikaa Jukka hyppäsi kohdalle osuneeseen bussiin 🙂
Onneksi yksi Hai-veneilijä lupasi että hänen paikalleen viereen mahtuu. Hait kun ovat todella kapeita, eikä tämä Avancekaan liian leveä. Siihen sitten taiteilin tolppapaikalle. Yllättävän kauniisti Avance kulkee moottorilla ahtaissa koloissa, tai sitten olen vaan oppinut ajamaan venettä.
Eväistä toivottiin seikkailukertomuksissa kerrottavan. Tässä siis pieni yhteenveto aiheesta.
Meriruoka on erilaista kuin maaruoka. Meriruuan perusainesosat ovat
1. Puuro
2. Hernekeitto
3. Karkki
Kaikki muu on luksusta.
Tämän päivän aamiainen koostui puurosta (keitetty puoliksi soijamaitoon), tuoreista mustikoista ja marmeladi-juusto-leivistä sekä kahvista. Mustaleima-emmetal kestää veneessä ilman jääkaappia. Samaten voi. Leipinä nyt ollut setsuuria, tosi tummia ruispaloja ja maalahden limppua. Kaikki hyviä parin päivän ikäisinäkin.
Ennen lähtöä syötiin omenat ja purjehduksen aluksi pussi pähkinä-kuivahedelmä-sekoitusta. Spinnulla kulkiessa sitten merilounas taas. Koska meno oli tosi tasaista (ja pinnananrun kanssa yksi mies hoiti helposti pinnan ja ohjauksen), päästiin kokkaamaan hernekeittoa kahdelle. Sitten illan mittaan vielä puoli pussia salmiakkia. Kymmenen maissa, Jukan jo lähdettyä kokkasin itselleni kahden hengen pussipastan jatkettuna soijarouheella. Siitä jäi vielä vähän nälkä, mutta en jaksanut säätää enempää.
Vietin nyt ensimmäistä iltaa yksin veneessä. Tosin niin myöhään ja väsyneenä, että kävin vaan suihkussa, kokkasin ja menin nukkumaan. Filosofointi jäi aika vähälle ja lokin kirjoituskin aamuun. Huomenna (tänään) uusi gasti, joten tokkopa pääsen vieläkään mökkihöperöitymään kunnolla.
Tästä piti tulla rauhallista ja tavanomaista purjehdusta hiljaisessa tuulessa, mutta se sisälsikin purjeen paikkausta vedossa ja purjerantautumisen luonnonkallioon yksin. Ei ole taidettu mua tai ainakaan venettä tarkoittaa rauhalliseen menoon.
Aamu meni venettä laittaessa ja ostoksilla. Helposti saa Claes Ohlsoniin satasen tai pari palamaan kaikenlaiseen unohtuneeseen ja tuiki tarpeelliseen. Kuten verkkovirtalaturiin, varasulakkeisiin ja istuintyynyihin. Lähtemään päästiin joskus puolen päivän maissa.
Ennusteessa sanottiin 0-5m/s vaihtelevan suuntaista tuulta. Pikemminkin oli 7m/s ja lounaasta. Siis aika lailla vastaista. Helsingin edustalla aalto oli isoa, mutta rysäkarista länteen alkoi rauhottua. Ja länsisataman väylää ulos ajaessa kahteen kertaan Tallinan laiva tuli niin, että piti jättää karkuunlähtövenda aika viime hetkeen koska vieressä oli joku kari.
Ylävanttien kiristys oli jäänyt odottamaan kallistusta jossa tarkistaa riittävyys. Onneksi se saatiin eilen tehtyä, ja Jukka kiristi vantit aamulla, koska tänään huomattiin sokkien jo repineen etupurjetta. Paikkaus sujui yllättävänkin onnistuneesti ajossa ja leukotapella (purjeteippi on …jossain). Jukka taiteili keulakannella teippaamassa purjetta ja vanttien kiristimiä; halssit piti suunnitella sen mukaan että purje aina kuivuu tarpeeksi. Reikä ei siis ollut paha, mutta olisi revennyt yhä lisää. Alunperin piti fiksata vain iltaan asti, mutta tulos näyttää siltä että sillä voisi pärjätä syksyyn.
Seuraava yllätys tuli sitten rantautuessa. Stora Brändöhän luvattiin hyvä kallio ja valmiita koukkuja kalliossa. Koukkuja ei nähty yhtäkään ja kalliorantakin oli tarpeeksi syvä vasta kolmannessa paikassa jota kokeiltiin. Sivutuuleen. Sitä lähestyttäessä yhtäkkiä moottori lakkasi reagoimasta kaasuun. Viime hetkellä käänsin myötäiseen ja Jukka hyppäsi kalliolle työntämään venettä siitä irti. Minä sitten nostin nopeasti ison joten kuten ylös ohjausvauhtia varten ja tein kiepin valmistautuen purjerantautumiseen. Epäilykseni keskimoottoria kohtaan osoittautuivat siis aiheellisiksi.
Yksin purjeilla kalliorantautuminen kyllä onnistuu aika suoraviivaisesti. Ankkuri alas hyvissä ajoin, iso äkkiä alas ettei ole vetoa ja keulaan valmiina heittämään köyden Jukalle.
Ja 10m ennen rantaa ankkuriköysi loppui kesken. Ranta on syvä, ja köysi tuntuikin vähän lyhyeltä. Seuraavaksi sitten köydestä kiskoen takaisin ankkurin luokse, iso nopeasti jotenkin puolimastoon ja seuraava kierros. Tällä kertaa pituus riitti, ja vene pysähtyi kauniisti kallion eteen.
Kallio nousee noin 45 asteen kulmassa, mikä teki kiinnittäytymisen vähän hankalammaksi. Ei ole helppoa vetää venettä kohti, kun keikkuu jyrkällä kalliolla. Ja lähimmät puut ovat kaukana, ja aika jyrkässä kulmassa. Keulakiinnityksen kun pitäisi olla vaakatasossa tai alaviistoon.
Erinäisten väliaikaisviritysten jälkeen laitoimme keulan lopulta kiinni kahdella kalliokoukulla, jotka löimme halkeamiin. Eivät lainkaan turha ostos ne. Varalla kolmas köysi menee puuhun. Joskin suurempi ongelma kuin kiinnitysten pettäminen lienee saada koukut aamulla mukaan. Menivät aika tiukkaan.
Kalliokoukulla kiinni Stora Brändössä
Moottorin ongelmaksi paljastui katkennut kaasuvaijeri. Vaihde kyllä toimii, mutta minimikaasulla, eli työntöä on aika vähän. Täytyy testata, voiko sillä ohjata ollenkaan. Käytännössä varmaan huomenna mennään purjeilla Inkooseen, jossa koitan saada maanantaina uuden vaijerin, tai jonkin korjausvirityksen. Jos joku tietää vanhojen Volvon moottoreiden sielunelämästä (Volvo Penta MD5A, vm 78), saa sanoa hep.
Tästä lokista taitaa ollakin tulossa paljon vähemmän elämänfilosofista pohdiskelua ja paljon enemmän poikien seikkalukertomus kuin olin suunnitellut. Päivän oppiminen ja uusi ymmärrys keskittyy lähinnä purjehduskikkoihin, solmujen opetteluun ja ymmärrykseen Volvo Pentan sielunelämästä.
Muita pieniä puutteita ja säädettävää
Pinnapilotti ei herää. Virtamittari ei myöskään löydä virtaa sen töpselistä. Täytyy etsiä sulake ja toivoa että varasulakkeissa on sopiva.
Invertteri jaksaa ladata konetta vain vähän kerrallaan ja sitten alkaa huutaa ylikuormaa. Pikkulaturikin on sille liikaa. Pyrin käyttämään konetta sen verran vähän, että satamasähköllä lataukset riittävät. Mutta jos tulee monta luonnonsatamapäivää putkeen, menee säädöksi.
Moottori ei suostu starttaamaan akulla 1. Ehkä se meni loppuun invertterin kanssa leikkiessä, tai ehkä jotain muuta on rikki. Jännitenäytön mukaan virtaa pitäisi kyllä olla, mutta toistaiseksi akku 2 on pyhitetty starttiin (ja ykköstä lataillaan). Ja täytyy katsoa voiko jännitenäyttöön luottaa ollenkaan.
Eteen pitänee lisätä pari knaapia. Yksi kiinnitysknaapi tuntuu kovin vähältä, vähintään pitäisi olla varoiksi toinen.
Tunnetila: väsynyt, mutta tyytyväinen, rauhallinen. Nää kaikki ratkeaa.
These are the voyages of S/Y Aliisa. Its two week mission: to explore strange new seas of Western Finland, to seek out understanding and perhaps some inner peace.
Päätin lähteä pariksi viikoksi purjehtimaan. Olen jo pidemmän aikaa halunnut purjehtia pidempiäkin reissuja, erityisesti Saaristomerelle. Purjehdin siellä yli 20 vuotta sitten vaarin kanssa, mutta sen jälkeen en ole Hankoa kauempana käynyt. Nyt on aika.
Toisaalta kaipasin myös aikaa ja tilaa miettiä, mitä elämässä oikeastaan haluan tehdä ja kuka olla. Ja miten ymmärrän itseni. Siihenkin on nyt hyvä tilaisuus
Oikeastihan parin viikon lomamatka ei ole mikään löytöretki, eikä Hangon läntisellä selällä asu merikäärmeitä. Myöskään itseään ei löydä eikä opi ymmärrä tuijottamalla pari viikkoa omaa takaraivoaan. Mutta eiköhän tässä silti pääse oppimaan jotain merestä, itsestään ja maailmasta. Kirjaan tähän lokikirjaan (blogi on melkein kuin loki, kunhan ei ei ploki) ajatuksiani ja havaintoja, sekä vähän päivän tapahtumia. Yhteiskunnallisia teemoja odottavat saattavat pettyä; nyt on kesäloma.
Alunperin lähdin jo viikko sitten sunnuntaina. Kävi kuitenkin niin, että haaksirikkouduin ja veneestä meni köli. Hetken mietittyäni aikaistin suunnitelmaani ostaa oma vene, ja hankin hyvinpidetyn Avance 24:n nimeltä Aliisa. Sillä lähdin matkaan tänään.
Sen verran suunnitelmat muuttuivat, että purjehdin vähän vähemmän yksin ja vähän enemmän muiden kanssa. Parit ekat päivät gastina on Jukka. Luultavasti Inkooseen, ehkä Hankoon saakka. Muita käteviä gastinvaihtopaikkoja ei Porkkalasta länteen taida ollakkaan.
Lähinnä tämä oli roudauspäivä, kunnolla matka alkaa vasta huomenna. Veneen varustaminen vastaa suunnilleen kesämökille lähtöä: kamaa on mukana tolkuttomia määriä. Purjehtia olikin tarkoitus vain koepurjehdus Vuosaaresta Merisatamaan, että huomataan, mitä tavaroita vielä puuttuu ja pitää hankkia. Se tehtiinkin.
Vuosaaresta lähtiessä sumu oli jo hälvenemässä, mutta tuli takaisin todella voimakkaana. Pahimmillaan ei nähnyt kuin ihan lähimmät rannat. Päätin jatkaa sisäväylää, jossa niitä rantoja on ja siirryimme hetkeksi koneajoon ettei tarvitse luovia sumussa. Sumun hälvettyä tuuli heikkeni ja menimmekin Villingin taakse ulkoväylälle kuitenkin. Koneeseen piti silti siirtyä tuulen loppuessa. Santahaminan edustalta sitten taas purjeilla loppumatka.
Allekirjoittanut tähystämässä reimareita jossain Santahaminan ulkopuolella
Merisatamaan saavuimme siksi myöhään, että lähinnä laitoimme venettä ja kokkasimme (ulkopöytä on aika luksusta). Keulaportaita laittaessa niiden jatkovarret aukesivat ja portaat tippuivat mereen. Ei kovin laatukamaa. Jukka naarasi niitä naara-ankkurilla (2,3kg) mun kokatessa ja lopulta saikin portaat takaisin ylös! Naara oli rantautumiskäyttöön hankittu, mutta se siis oikeasti toimii myös naaraamiseen. Joka elää, se näkee.
Päivän kirjallisuus on koostunut Steve Sleightin Purjehduksen käsikirjasta. Pätevä opus, voin suositella. Vaikka aika paljon kevytvenekamaa kyllä. Syvemmät analyysit huomiseen, on ollut pitkä päivä.
Yksinpurjehdus on ehkä äärimmäisin esimerkki vapauden ja riippumattomuuden illuusiosta. Purjehtija valjastaa luonnonvoimat käyttöönsä ja kulkee muista ihmisistä täysin riippumatta minne haluaa. Rantautua voi satamaan, tai sitten johonkin aution saaren rantaan. Yhteiskuntaa tarvitsee vasta kun ruokavarat loppuvat kesken ja niitä pitää hankkia lisää. Ja veneeseen mahtuu vaikka kahden kuukauden sapuskat.
Mielikuva on tietenkin kaukana todellisuudesta, pelkkä illuusio. Purjehtijan tosiasiallinen, toteutuva vapaus ei ole vapautta yhteiskunnasta, vaan juuri yhteiskunnan mahdollistamaa. Selitän omakohtaisella esimerkillä.
Sunnuntaina lähdin purjehtimaan, ajatuksena matkata Saaristomerelle. Osan matkaa yksin, välillä joku kaveri kyydissä.
Ehdin Espoon ulkosaaristoon, Kytön kohdalle, kun lensin mereen. Menin etukannelle siivoamaan unohtunutta etuköyttä ja pollaria, kun vene vahinkojiippkasi aaltoon, kansi lähti alta ja etupurje löi naamaan ja suoraan yli laidan. Pinna oli sidottuna, ja ajattelin että saaren suojassa se riittäisi, mutta ei riittänyt. Eikä varmaan olisi riittänyt autopilottikaan. Aalto oli niin suurta että halssin pitämiseen tarvitsi jatkuvaa ennakko-ohjausta.
No, liikkuvaan veneeseen ei käytännössä voi kiivetä takaisin. Vene kääntyi pohjoiseen, väärälle puolelle pussittava genua ja sidottu pinna saivat sen kulkemaan vakaasti sivutuuleen. Itse uin puolisen kilometriä Kytön saareen. Osin vasta-aaltoon, mutta se oli silti paras suunta.
Kytössä puolisen tuntia lämmiteltyäni (onneksi oli lämmin päivä) ja huidottuani ohi meneville veneille (kukaan ei huomannut mitään) törmäsin saaressa retkellä oleviin saaren omistajiin. Tai omistajuudesta on tapeltu nyt sata vuotta ja se lienee edelleen epäselvä. Joka tapauksessa pääsin heidän kyydissään takaisin veneelle. Joka oli karilla, totta kai.
Siinä vaiheessa rannikkovartiosto oli jo veneellä paikalla, ja partiolennolle matkalla ollut lentokonekin poikkesi kiertelemään ja tähystämään merta. Yksinään karilla lojuva vene herättää huomiota.
Emme ruvenneet venettä irrottamaan (vaikka olisimme halunneet), vaan rannikkovartiosto kuskasi minut Helsinkiin, josta siirryimme veneen omistavan kaverin kanssa Espoon meripelastajien tukikohtaan ja sieltä aluksella venettä hakemaan. Meripelastajat saivatkin veneen irti, mutta valitettavasti siihen mennessä se oli ehtinyt hakata peräsimensä rikki. Köli vaikuttaa ehjältä, mutta totta kai sekin pitää tarkastaa vielä. Vene ei kuitenkaan kulje ilman peräsintä minnekään.
No, tällaista sattuu joskus purjehtiessa. Pitää tehdä parhaansa, että ei sattuisi, mutta sattuu silti. Meri on petollinen rakastaja. Välillä hellä ja lämmin, välillä vihainen ja vaarallinen. Ja välillä se tappaa varoittamatta. Merenkulkijat ovat kautta aikojen tienneet ja hyväksyneet, että matka voi aina jäädä viimeiseksi. Mutta navigare necesse est.
Nykyään tosin riski kuolla merellä on hyvin pieni. Vaikka putoaisi veneestä, liikkuu vesillä paljon ihmisiä, joista joku poimii kyytiin. Ja kun vene näkyy tuuliajolla, ohikulkijat soittavat hätänumeroon, ja rannikkovartiosto tulee etsimään. Ja meripelastus auttaa merihädässä olevia. Vaikken olisi kyennyt uimaan saareen, minut olisi käytännössä varmasti poimittu merestä.
Tämä yhteiskunnan antama turva on se, joka oikeasti mahdollistaa purjehtijan vapauden. Kun Gnaeus Pompeius määräsi purjelaivat lähtemään myrskyyn, siinä ei ollut mitään vapaata, vaan kyse oli pakosta. Miljoona roomalaista tarvitsi ruokaa. Vapaa ja rento huviveneily on suurimmalle osalle ihmisiä mahdollista vain siksi, että sen turvallisuuden ja helppouden eteen tehdään jatkuvasti töitä. Ilman yhteiskuntaa, emme olisi vapaita purjehtimaan yksin ja vapaina. Mahdollisuus olisi tosiasiassa olemassa vain taitavimmille ja uhkarohkeimmille. Tai niille joiden on pakko.
Tämä on laajemminkin ehkä tärkein vapauden käsite: ihmisten ulottuvilla käytännössä oikeasti olevien mahdollisuuksien kirjo. Ei vain negatiivinen vapaus, että kukaan ei kiellä, vaan myös aito mahdollisuus. Vaikea määritellä täsmällisesti, mutta usein käytännössä ilmeinen. Emme ole vapaasti valintoja tekeviä atomistisia subjekteja, vaan yhteiskunta tekee meistä sitä mitä olemme, mahdollistaa tai estää vapautemme.
Tämän lyhyt purjehdukseni minulle opetti.
Opin toki myös jotain konkreettista: yksinpurjehduksen turvaratkaisujen kanssa on syytä olla oikeasti todella pedantti. Porukalla purjehtiessa tilanteet voi ratkaista kun ne tulevat eteen, yksin ne täytyy ratkaista etukäteen.
Noudatin purjehtiessani seuraavia turvatoimia:
Pelastusliivit koko ajan päällä. Ilman niitä olisi ollut vaikea uida saareen.
Pelastusliiveissä pilli, jolla voi viheltää ohiajajille. Täysin hyödytön, kukaan ei kuullut mitään.
Taskussa kännykkä vesitiiviissä pussissa, että voi soittaa rannasta 112. Ei auttanut, koska vesitiivis pussi ei pitänyt vettä.
En noudattanut seuraavia turvatoimia (olisi pitänyt ja jatkossa aion):
Keulakannelle ei mennä purjeiden ollessa vedossa, ellei ole pakko
Jos mennään, lifeline on aina kiinni
Fenderit, keulaköydet ym hoidetaan ennen purjeiden nostoa ja purjeiden laskun jälkeen. Tämä tarkoittaa, että purjelähtöjä ei voi tehdä, tai jos tekee, pitää pysähtyä suojassa piihin ja ehkä laskea purje ja hoitaa keulatyöt sitten. Mahdolliset unohtuneet fenderit ym saavat olla kunnes on seuraava sopiva paikka hoitaa ne.
Teen listat töistä jotka pitää hoitaa ennen köysien irrotusta ja ennen purjeiden nostoa ja käyn listat aina läpi
Näillä varmistuksilla yksinpurjehdus on huomattavasti turvallisempaa. Aikaa menettää muutaman minuutin päivässä, eli ei lainkaan. Muutenkaan mitään hyvää syytä ohittaa varotoimet ei oikeastaan ole.
vietin viikonlopun järjestäen upeita häitä Lammassaaressa. Ja puhuin rakkaudesta. Hääparin luonteelle hyvin sopien, ajattelin jakaa nämä sanat muillekin kuin 130 lähimmälle ystävälle.
Henna ja Panu,
Bestmaninä koen, että minun kuuluu tässä sanoa muutama sana rakkaudesta. En kuvittele voivani siitä teille mitään opettaa, päin vastoin. Minä olen täällä siitä oppimassa.
Tarina alkaa pari vuotta sitten Henna kertoi, miten he olivat Panun kanssa puhuneet rakkaudesta, ja nähneet sen kovin eri tavoin. Panun tuolloin sanomaa en osaa nyt referoida, mutta Hennan sanat jäivät mieleeni, ja niitä nyt tässä vapaasti tulkitsen, koska Hennahan ei enää muista mitä sanoi, joten kukaan ei ole tätä kiistämässä.
Hennan mukaan rakkaus on sitä, että aina palaa takaisin. Se on se ehdoton varmuus ja lähtökohta, että kaikissa käänteissä ja elämän yllätyksissä, on jotain, joka pysyy ja jota ei tarvitse epäillä.
Että heitti elämä eteen mitä vain, oli se sitten riitoja, muita ihmisiä tai vaikka eroja, niin rakkaus on ehdoton. Yhteinen tulevaisuus on lopulta aina kuitenkin edessä.
Rakkauden ei tarvitse olla kaunista. Sen ei tarvitse olla mukavaa. Sen ei tarvitse olla lumivalkoista. Ollakseen todellista, siinä ei tarvitse olla välttämättä mitään mitä muistella hyvällä. Sen tarvitsee vain olla ehdotonta. Tarvitsee vain aina palata takaisin.
Kuulema Panu piti Hennan käsitystä rakkaudesta aika karuna.
Ja kuten yleensäkin, olen tietenkin eri mieltä. Tämä on ehkä vahvin ja kaunein rakkauden määritelmä, jota voi olla.
Kyse ei ole vain tunteesta, miltä toisen kosketus tuntuu. Kyse ei ole vain kaipuusta olla yhdessä, kun joutuu eroon. Kyse ei ole vain yhteisistä unelmista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tai yhteisestä elämästä, lapsista ja kaikesta. Kyse on rakkaudesta.
Ja rakkaus on enemmän, kuin mikään näistä yksin tai kaikki yhdessä. Kaikki muu seuraa siitä.
Minähän en ateistina Jumalaa oikeastaan tunne, mutta tässä kohden on tapana ja tarpeen häntä hiukan siteerata. Etenkin kun kukaan muu ei sitä ole vielä tehnyt, niin rooli lankeaa minulle.
Jumala puhuu Paavalin suulla ja kynällä:
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
En tiedä, mitä katolinen Jumala tuolla tarkoitti, mutta luterilainen Jumala – ja minähän olen nimenomaan luterilainen ateisti – tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä minä äsken itse sanoin.
Mutta tänään emme ole kokoontuneet juhlimaan rakkautta yleisesti, vaan Hennan ja Panun rakkautta erityisesti.
Henna ja Panu, olette molemmat nuoria ihmisiä, elämää vielä paljon edessään. Mutta he ovat myös kokeneet jo yhdessä paljon, hyvää ja pahaa, helppoa ja vaikeaa, niin kuin nyt elämä on. Yksi osa sitä jokeltaa tuolla pöydän alla tyytyväisenä.
Teidän rakkauttanne lähietäisyydeltä seuranneena voin sanoa, että se todella on kaikkea mitä äsken sanoin, lopulta aina ehdoton, kiistaton ja kaiken lähtökohta. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, ja lopulta aina palaa takaisin.
Hyvä hääväki, tämän me olemme kokoontuneet tänään tänne näkemään ja todistamaan. Tämän toivon että voimme kaikki viedä täältä mukanamme ja muistaa. Rakkautta on olemassa, se on totta.
Helsingin ratikkapysäkit ovat 27 senttimetrin korkeudessa kiskosta. Ratikan lattia ei kuitenkaan ole 27c korkeudella, vaan jousituksesta, pyörien kulumasta jne riippuen lähes aina 30-35cm korkeudella. Siis 3-8 senttiä korkeammalla. Pysäkkilaiturit ovat korotuksesta huolimatta selvästi ratikan oviaukkoa alempana.
Korkeusero aiheuttaa erityisesti itsenäisesti pyörätuolilla liikkuville huomattavia vaikeuksia. Sähköpyörätuolin renkaille korkeusero on liian suuri, jotta sillä voisi ajaa laiturilta ratikkaan. Käytännössä pyörätuolilla liikkuvat välttävät raitiovaunujen käyttöä, koska se ei ole itsenäisesti mahdollista. Se kuitenkin voisi melko helposti olla.
Dublinissa Tuomas Tuure rullaa sujuvasti ratikan kyytiin, mutta Hakaniemessä sen estää lähes 10cm kynnys. Kuvat Kalle Könkkölä ja Hannu Oskala
Maailmalla uusissa ratikkajärjestelmissä laituri ja ovi tasataan mahdollisimman lähelle samaa korkeutta ja niiden väli on vain 5cm, kun se Helsingissä on 10cm. Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan uusissa ratikoissa voi yleensä ajaa pyörätuolilla suoraan sisään vaunuun. Tampereellakin suunnitellaan 28-30cm korkuisia pysäkkejä.
Helsingin nykyisille ratkaisuille on historialliset syynsä. Nykyinen korkeus päätettiin 1993, jolloin Helsingissä ei ollut vielä ensimmäistäkään matalalattiaratikkaa. Nykyinen korotus on hyvä lastenvaunuille, mutta pyörätuolille se ei riitä.
Tilanne on kuitenkin muuttunut, ja ratikkapysäkkien esteettömyysvaatimukset on syytä nostaa nykyaikaiselle tasolle.
HKL:n johtokunnan puheenjohtajana pyydän, että liikennelaitos selvittäisi kansainvälisin vertailuin, mikä olisi paras korkeus ratikkapysäkeille huomioiden Helsingin raitiovaunukalusto ja olosuhteet. Samalla toivon selvitettävän millä tavoin asiassa tulisi edetä, jos tavoitekorkeutta muutetaan ja mitä laiturin ja vaunun välisen raon kaventamiseksi voitaisiin tehdä.
Tein HKL:n kokouksessa 18.6. ylläolevan esityksen, ”johtokunta-aloitteen”. Normaalisti valtuutetut tekevät tämäntyyppisiä aloitteita valtuustossa, mutta HKL:n johtokunnan piuheenjohtajana katsoin yksinkertaisemmaksi pyytää selvitystä liikelaitokselta suoraan, eikä ylimääräisen byrokratian kautta.
Julkisissa järjestelmähankinnoissa on herätty vaatimaan avoimia rajapintoja, mikä on erittäin hyvä. Avoimet rajapinnat ovat modulaarisen arkkitehtuurin perusasioita, ja yksi keskeinen keino toimittajaloukun välttämisessä.
Mutta aika usein jää epäselväksi, mitä avoimilla rajapinnoilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Ja siksi niiden hyödytkin saattavat jäädä saamatta. Siksi luonnostelimme Poikolan Antin kanssa määritelmää avoimelle rajapinnalle. Määritelmä on kommentoitavissa tässä, ja keskustelua aiheesta myös täällä ja jatkokehitetty ehdotus täällä. Tarkoitus on tämän pohjalta rakentaa virallinen määritelmä, jota esim Open Knowledge Finland ja Avointen tietojärjestelmien keskus COSS voisivat käyttää. Ja useammassakin kunnassa on myös moista määritelmää kaivattu.
Joten, tässä siis ehdotus kommentoitavaksi.
Spiidnesuolun saari kokonaisheijastuu veden ja ilman välisestä rajapinnasta Bugoynesin edustalla. Kuvan rajapinta ei liity asiaan. Kuva Hannu Oskala
Mikä on avoin rajapinta?
Tämän dokumentin tavoitteena on määritellä selkeästi, mikä on avoin rajapinta. Täsmällistä määrittelyä tarvitaan esimerkiksi julkisissa järjestelmähankinnoissa, joissa usein vaaditaan avoimia rajapintoja. Ilman määritelmää järjestelmätoimittaja saattaa väittää, että järjestelmässä on avoin rajapinta, mutta käytännössä rajapinnan dokumentaation saa vain maksamalla tai se on saatavilla vain muutamille valituille alihankkijoille.
Perusajatuksena rajapinta on avoin, jos kuka vain voi kehittää sitä käyttävän (uuden) sovelluksen. Tähän ei riitä pelkkä dokumentaatio, vaan itse rajapintaan pitää päästä käsiksi, ja sitä vasten pitää pystyä testaamaan sovellustaan. Kehittäminen pitää voida tehdä kysymättä lupaa rajapinnan tekijältä tai haltijalta ja kertomatta etukäteen mitä on tekemässä.
Monilla julkishallinnon organisaatioilla on vahva intressi saada kaikkiin tuleviin tietojärjestelmiin kattavat rajapinnat, joilla tieto saadaan liikkumaan järjestelmien välillä nykyistä joustavammin. Rajapintojen käyttö ei sinänällään ota kantaa siihen, mikä osa tiedoista on julkisia ja mikä osa sisäisiä, mutta niiden avulla tieto on halutessa vaivattomasti saatavissa ulos järjestelmästä.
Rajapinta
Rajapinta (Application programming interface, API) on määritelmä, jonka mukaan eri ohjelmat voivat tehdä pyyntöjä ja vaihtaa tietoja eli keskustella keskenään. Käytännössä tämän dokumentin kannalta mielenkiintoiset rajapinnat ovat usein Internetin yli käytettäviä Web Service-rajapintoja. Samat periaatteet pätevät kuitenkin muunkinlaisiin toteutuksiin.
Rajapinta voi olla pelkkä datarajapinta (esim. kansalaisaloite.fi:n rajapinta) tai toiminnallinen rajapinta (esim. Helsingin Palauteytimen Open311-rajapinta, jonka kautta voi tehdä vikailmoituksia). Jos järjestelmässä on erikseen datarajapinta ja toiminnallinen rajapinta, on syytä täsmentää, minkä kaiken on tarkoitus olla avointa.
Avoin rajapinta
Jotta rajapinnan voi sanoa olevan avoin, sen täytyy täyttä seuraavat ehdot:
1. Dokumentoitu: Rajapinta on määritelty ja sen dokumentaatio on verkon kautta avoimesti saatavilla. Järjestelmän sisältämät tiedot, niiden rakenne ja rajapinnat tulee dokumentoida riittävällä tarkkuudella, jotta rajapinnan käyttöönotto ja hyödyntäminen on vaivatonta.
2. Käyttöönotettava: Avoin rajapinta on mahdollista ottaa käyttöön ilman ylläpitäjän tai järjestelmätoimittajan toimia (myös virka-ajan ulkopuolella). Mahdolliset rekisteröitymiset ym ovat automaattisia.
3. Testattava: Rajapintaa voi koekäyttää, eli tarjolla on vähintään testiaineisto.
Testattavuuden ehto voi täyttyä jollain seuraavista tavoista:
avoin pääsy tuotantojärjestelmään, jota käyttäen palveluun voi integroitua, tai
avoin pääsy testijärjestelmään, jossa on realistista esimerkkidataa, tai
testijärjestelmä on ladattavissa vapaasti omaan käyttöön
Avoimen rajapinnan kautta saatava data on usein avointa, mutta sen ei tarvitse olla avointa dataa. Esimerkiksi potilastietojärjestelmä voi sisältää avoimen rajapinnan, mutta potilastiedot eivät ole avoimia.
Jos järjestelmä tarjoaa avoimen rajapinnan, se ei tarkoita, että tuotantojärjestelmään tai sen sisältämään tietoon pääsisi kuka vain käsiksi. Rajapinta voi olla avoin, vaikka tuotantojärjestelmä olisi kokonaan irti internetistä ja pääsy siihen vain hyvin rajatulla joukolla. Tällöin tarjolla pitää kuitenkin olla jonkinlainen testiympäristö.
Esimerkkejä
Palveluun A on rajapinta tarjolla, ja palvelun toimittaja on sitoutunut tarjoamaan sen asiakkaidensa osoittamille kolmansille osapuolille -> SULJETTU
Palvelun B datarajapintaan pääsee vapaasti käsiksi, mutta toiminnalliseen rajapintaan ei. Rajapinta on julkisesti netissä, ja esimerkkikoodia löytyy googlella -> AVOIN, mutta vain datarajapinnan osalta
Palveluun C on olemassa toiminnallinen rajapinta. Päästäkseen siihen käsiksi täytyy pyytää käyttöavain palvelun tarjoajalta, koska palvelu ei kestäisi vapaan käytön kuormitusta. Käytännössä lupa myönnetään aina. -> SULJETTU Jos palvelusta tarjottaisiin testiversio vapaasti käytettäväksi, se olisi avoin
Palveluun D on rajapinta, jonka määrittelyt ja dokumentaatio ovat vapaasti saatavilla. Itse palveluun ei pääse vapaasti käsiksi, koska se sisältää ihmisten henkilötietoja. Palveluntarjoaja pitää kuitenkin yllä testipalvelinta, jossa on esimerkkidataa, ja testipalvelimeen pääsee käsiksi luomalla itselleen tunnuksen palveluntarjoajan järjestelmään. -> AVOIN
Tilaajan hallitsema rajapinta
Toisinaan avoimella rajapinnalla tarkoitetaan rajapintaa, jota järjestelmän tilaajalla on oikeus käyttää ja levittää haluamallaan tavalla, mutta joka ei välttämättä ole avoimesti kenenkään muun saatavilla. Tällöin kyse ei ole avoimesta rajapinnasta, vaan olisi syytä puhua ennemmin tilaajan hallitsemasta rajapinnasta.
Tilaajan hallitsema rajapinta tarkoittaa siis rajapintaa, jonka järjestelmän tilaaja voi halutessaan avata ilman, että tähän tarvitaan järjestelmän toimittajan lupaa.
Tilaajan hallitsemalla rajapinnalla saavutetaan joitakin avoimen rajapinnan hyödyistä (erityisesti toimittajaloukun välttämäinen), mutta ei niitä kaikkia.
Huomiota ja hyviä käytäntöjä
Sopimusehdot: Tekeillä olevat JIT ehdot määrittelevät, että ostajalla pitää olla mahdollisuus halutessaan avata rajapinta (laittaa dokumentaatio ja testiaineisto verkkoon yms.) ilman, että toimittaja puuttuu siihen. JIT-ehdot eivät kuitenkaan vaadi, että kaikissa julkishallinnon ostamissa ohjelmistoissa rajapinnat olisi pakko avata, vaan tämä jää ostajan harkintaan. Käytännössä ehtoihin siis kirjataan, että rajapinta on tilaajan hallinnassa.
Standardointi: Rajapintojen toteutuksessa kannattaa suosia yleisesti käytettyjä standardeja, protokollia sekä formaatteja. Käytännössä rajapinta voidaan toteuttaa esimerkiksi REST-arkkitehtuurin mukaisesti siten, että sen kautta järjestelmän tiedot saadaan koneluettavana XML-muodossa sekä selainpohjaisia sovelluksia varten JSON-muodossa. Tässä kiteytyksessä ei oteta kantaa harmonisointiin. Harmonisointi on kuitenkin looginen kehityskulku, jotta kaikki avoimet rajapinnat eivät olisi keskenään erilaisia, vaan syntyisi ainakin toimialakohtaisesti yhteisiä käytänteitä. Open311.org on hyvä esimerkki avoimien rajapintojen standardoinnista.
Rajapinnan käyttö ilman rekisteröitymistä: Rajapinnan avoimuus ei velvoita tarjoamaan pääsyä tuotantojärjestelmään tai tuotantodataan vapaasti, vaan sen osalta voidaan vaatia esim. SLA. Jos itse tuotantojärjestelmään ei pääsyä, täytyy tarjota testijärjestelmä avoimesti kehittämistä varten.
Kuormitusrajoitukset: Avoin rajapinta kannattaa toteuttaa siten, että sitä kuormittamalla ei voi (ainakaan vahingossa) aiheuttaa uhkaa tai haittaa tietojärjestelmän muulle käytölle. Eli esimerkiksi rajapinnassa teknisesti rajattu kutsujen määrää per aikayksikkö. Tämä saattaa aiheuttaa tarpeita kahdentaa osia tietojärjestelmästä (vrt. Reittiopas).
Vihreiden poliittiseen ohjelmaan kirjattiin viime viikonloppuna seuraava kanta huumepolitiikkaan:
”Huumausainepolitiikan painopiste siirretään rangaistuksista haittojen vähentämiseen. Rikoslaissa huumausaineiksi määriteltyjen laittomien päihteiden käytöstä ja hallussapidosta omaan käyttöön ei pidä rangaista. Lisäksi päihdeongelmaisten kuntoutukseen on kohdennettava lisää resursseja.”
Iltasanomat ehti tästä jo riekkumaan, että ”Vihreät: Kovatkin huumeet käyttövapaiksi”. No, onko kyse siitä, että haluamme vaan vapauttaa huumeet, koska kamaa on kiva vetää tai koska olemme hippejä? Ei tietenkään. Sen sijaan haluamme toimivaa huumepolitiikkaa.
Jos käyttäjien sakottaminen vähentäisi huumeidenkäyttöä, voitaisiin keskustella onko se tarkoituksenmukaista. Mutta parhaan tietoni mukaan tällaisesta ei ole mitään näyttöä. Mutta maissa, joissa käytön rangaistavuudesta on luovuttu ja satsattu sen sijaan hoitoon, huumeiden käyttö ja erityisesti niihin liittyvät ongelmat ovat vähentyneet.
”Lakimuutoksen seurauksena huumekuolemat vähenivät, ongelmakäyttäjien määrä putosi ja hiv-tartuntojen määrä romahti. Pelättyä huumeturismia ei syntynyt.
Portugalista ei kuitenkaan tullut vapaavaltiota, jossa huumeita saa käyttää miten huvittaa. Huumekauppiaat ja salakuljettajat joutuvat oikeuteen kuten ennenkin. Käyttäjät otetaan yhä kiinni, ja huumeet takavarikoidaan.”
Vancouverissa omaksuttiin 2001 Portugalin tapainen politiikka – huolimatta siitä, että Kanadan valtion linja oli paljon jyrkempi. Vancouver jatkaa tiellään, ja ajatukset ovat levinneet jo muuallekin Kanadaan. Canadian Public Health Association esittää kantanaan:
”The new policy paper outlines a ”21st century approach” in which criminal prohibitions would be replaced by a public-health-focused regulatory program to manage the production, sale and distribution of currently illegal drugs. Under such a regime, ”efforts are focused on addressing the social determinants of problematic substance use, moderating consumer demand for psychoactive substances, reducing harm, and improving the health of individual users, communities, and populations.”
Huumeiden käytöstä ja pienten määrien hallussapidosta ei rangaista myöskään Hollannissa, Tsekeissä ja vastaavaa harkitaan Norjassa. Sveitsissä narkomaaneille jopa jaetaan heroiinia, jotta heidät saataisiin hoitoon. Lisäksi useissa (useimmissa?) Euroopan maissa rangaistuksia ei käytännössä jaeta – Vancouverin tapaan. Myös Suomessa huumeiden kanssa työnsä puolesta tekemissä olevat ennustavat meillä siirryttävän ajan kanssa samaan suuntaan.
Viesti on selkeä: huumeidenkäytöstä rankaisemisen toimivuudesta ei ole juurikaan näyttöä. Maissa ja kaupungeissa joissa on siirrytty rankaisun sijasta haittojen ehkäisyyn ja hoitoon, tulokset ovat järjestään hyviä. Rangaistusten poistaminen on siis rationaalista, meitä kaikkia hyödyttävää huumepolitiikkaa.
Canadian Public Health Assosiation havainnollistaa paradoksia, miten huumeiden säätelyn lieventäminen voi parantaa kansanterveyttä, mutta alkoholin sääntelyn lieventäminen pahentaa.
Miksi sitten ulotamme rangaistuksista luopumisen kaikkiin huumeisiin, koviinkin? No siksi koska se on toimivaa huumepolitiikkaa. Totta kai toimivia keinoja täytyy käyttää myös ja aivan erityisesti huumeisiin, joiden haitat ovat suurimpia. Siellä hyödytkin ovat suurimpia.
Jos joku voi minulle osoittaa, että käyttäjien rankaiseminen vähentää huumeisiin liittyviä ongelmia tai edes niiden käyttöä, olen valmis harkitsemaan kantaani. Siihen asti kannatan sitä linjaa, joka nykytiedon mukaan toimii parhaiten – juuri sitä joka Vihreiden poliittiseen ohjelmaan kirjattiin: hoitoa ja apua, ei rangaistuksia.
Kirjoittaja toimi Vihreiden poliittista ohjelmaa käsitelleen työryhmän puheenjohtajana.
Kaikista kysymyksistä, joihin eurovaalien kuluessa sain vastata, yksi oli ylivoimaisesti yleisin: miksi äänestäisin sinua, kun haluan pitää sinut Helsingissä? Työsi täällä on liian tärkeää kesken jätettäväksi. Aktiivisimmat olivat kuulema lobanneet asialle kavereitaankin, ja FB-ryhmäkin kuulema melkein perustettiin.
Selitä siihen sitten, että on meitä muitakin, kokonainen puolue. Tai että todennäköisyys mennä läpi ei nyt ehkä ollut kauhean suuri sitten kuitenkaan. Selittelyä, selittelyä, se siitä.
Mutta nyt on onneksi mahdollisuus äänestää Helsingissä pysymiseni puolesta!
Otso Helsingissä kesällä 2013
Helsingin vihreät järjestää jäsenäänestyksen eduskuntavaaliehdokkaista. Ensimmäiset kymmenen ehdokasta valitaan äänestyksen perusteella kesäkuussa, loput sitten pitkin syksyä.
Eduskuntavaaliehdokkuus ja kunnallispolitiikka sopivat Helsingissä hyvin yhteen. Kuntapolitiikassa ei ole kukaan töissä, vaan sitä tehdään töiden ohessa. Poliittisen aktiivisuuden ja ns. normaalien töiden yhdistäminen vaan on valitettavan vaikeaa, helpompaa poliittisissa töissä. Meidän järjestelmässämme ei yksinkertaisesti voi ”hoitaa yhtä asiaa kerrallaan”. Se on yksi muttei suinkaan ainoa syy, miksi haluan eduskuntaan pyrkiä.
Väännetään vielä rautalangasta: en ole ehdolla jättääkseni Helsingin politiikan, vaan pysyäkseni siinä mukana. Voin luvata, että jos tulen eduskuntaan valituksi, pysyn mukana Helsingin kuntapolitiikassa koko tulevan vaalikauden. Muussa tapauksessa sitä on vaikeampi luvata, koska joskus on mentävä töihinkin.
Siksi pyydänkin, jos haluat auttaa työtäni Helsingin politiikassa tai valtakunnanpolitiikassa, ruksi numeroni äänestyslomakkeeseen kärkipäähän. Ei ole pakko olla ekana, koska onhan meillä muitakin hyviä ehdokkaita. Mutta jos minut ehdokaslistalle haluat, laita vaikka kolmanneksi tai neljänneksi. Jäsenäänestykseen voivat osallistua kaikki viimeistään tämän kuun 28. päivään mennessä jäsenmaksunsa maksaneet helsinkiläisten vihreiden yhdistysten jäsenet (ja ehkä kuun loppuun mennessä maksaneet, riippuen miten lasketaan).
Vaaliteemani ovat aika tuttua tavaraa tietoyhteiskunnasta kaupungeista, liikenteestä, mutta myös sosiaaliturvasta, energiapolitiikasta ja kaikesta, mikä vaan kaipaisi korjaamista maailmassa.
Halukkaita tukiryhmään otetaan vastaan, sähköpostilla etunimi.sukunimi@iki.fi tai vaikka FB-viestillä.
