Kirjoittajalta Otso Kivekäs

Tietoteknistä autonomiaa etsimässä

”Jos ikinä joudumme kybersotaan, on parasta pitää huolta, että olemme Yhdysvaltojen kanssa samalla puolella”, kirjoittaa Otso Kivekäs. Onko todellista tietoturvaa mahdollista rakentaa Suomen tai Euroopan unionin sisällä? Teksti on alkujaan julkaistu Vihreän sivistysliiton Vihreä tuuma -verkkolehdessä.

 

NSA:n urkintaan liittyvät paljastukset ovat saanet muutkin kuin nörtit kysymään, paljonko meitä oikeastaan vakoillaan. Mitä on mahdollista tehdä tietokoneella ilman, että joku lukee joka sanan? Tietojen leviäminen huolettaa yksityisyysaktivistien lisäksi viranomaisia, joilla on lakisääteinen velvollisuus turvata tietonsa, yrityksiä, joilla on liikesalaisuutensa, sekä tietenkin turvallisuuspalveluita.

Yhdysvaltain lainsäädäntö ja Patriot Act -laki velvoittaa amerikkalaisyritykset luovuttamaan tietoja tiedusteluviranomaisille. Viranomaiset pääsevät käsiksi varsinkin ulkomaalaisten – eli ihmisten enemmistön – tietoihin ilman oikeuden päätöstä, ja perusteet voivat olla esimerkiksi poliittisia. Edward Snowdenin vuotamien asiakirjojen mukaan NSA on tehnyt suoraan yhteistyötä yritysten kanssa esimerkiksi suojausten kiertämiseksi.

Urkinta on pelin henki

Käytännössä tilanne on se, että Yhdysvalloissa tuotettavissa palveluissa – Gmail, Facebook, Dropbox, Google Drive jne. – liikkuva tieto saattaa miltä tahansa osin päätyä turvallisuusviranomaisten käsiin. Koska viranomaisetkin ovat vain ihmisiä, suomalaisten yrityssalaisuudet voivat vaikka päätyä amerikkalaisille kilpailijoille. Myös diplomaattisalaisuudet voivat vuotaa julkisuuteen.

Kuva: marsmet472, Flickr (cc).

Kuva: marsmet472, Flickr (cc).

Ja kun tällä tiellä jatketaan, onko oikeastaan mitään syytä olettaa, että Windows ei sisältäisi takaportteja, joista NSA pääsee tarvittaessa sisään tutkimaan epäillyn terroristin tiedostot? Tai kenen tahansa muun tietoihin, jotka sattuvat heitä jostain syystä kiinnostamaan. Epäilyksiä moisesta takaportista löytyy.

Vastaavaa verkkotiedustelua harjoittavat toki muutkin maat, kuten Venäjä, Kiina, Ranska ja jopa Ruotsi. Yhdysvallat on kuitenkin erityistapaus, koska sillä on käytännön mahdollisuudet päästä käsiksi valtaosaan maailman tietoliikenteestä ja tiedostoista: amerikkalaisten yritysten hallussa oleviin tietoihin.

Suosituimmat internetpalvelut toimivat Yhdysvalloista käsin. Valtaosa maailman yritysten kriittisistä ohjelmista tulee Amerikasta, kuten todennäköisesti myös Suomen tulevat potilastietojärjestelmät. Toimistotietokoneet ja älypuhelimet toimivat lähes kaikki amerikkalaisilla käyttöjärjestelmillä.

Maailmanlaajuinen verkko

Jos mihinkään amerikkalaiseen ei voi luottaa, niin onko tietoturvaan enää mitään mahdollisuuksia? Olisiko mahdollista rakentaa kotimainen tietotekniikan infrastruktuuri, joka toimisi ilman riskiä ulkomaisesta vakoilusta ja jonka kehitys olisi suomalaisissa käsissä?

Suomen valtion kriittiset palvelut pyörivät nykyäänkin kotimaan kamaralla. Puolustusvoimilla on omat verkkonsa. Tältä osin itsenäinen turvallisuus on suhteellisen helppo saavuttaa, jos luotetaan koneissa pyöriviin amerikkalaisohjelmistoihin.

Kansalaisten verkkopalveluiden tarjonta on sitten jo vaikeampi kysymys. Facebookille ei kotimaista korviketta tule, mutta onnistuisiko edes yrityssovellusten tarjonta? Ei ole kotimaista Google Driveä eikä Skypeä. Saako edes jaettua kalenteria helposti pilvipalveluna?

Ja työpöytäohjelmistojen kohdalla peli on täysin menetetty. Valtavirran käyttöjärjestelmät ovat kaikki amerikkalaisia, kuten se ”ainoa” toimisto-ohjelmistokin.

Jotta voisi kohtuudella luottaa siihen, ettei tietokoneessa ole takaportteja, joutuu käytännössä siirtymään täysin avoimen lähdekoodin ohjelmiin. Se olisi kansallisena strategiana periaatteessa mahdollista. Mutta jos haluamme pitää kiinni jonkinlaisesta valinnanvapaudesta, tämä ei tule tapahtumaan lähiaikoina.

Kriittisimmät valtion ja yritysten järjestelmät voidaan suojata ja perustaa pelkälle avoimelle koodille, mutta muilta osin riippuvaisuus on syvä. Tietotekniikassa olemme peruuttamattomasti ja kiinteästi sidoksissa kansainväliseen verkkoon, ulkomaisiin ohjelmistoihin ja nettipalveluihin.

Jos ikinä joudumme kybersotaan, on parasta pitää huolta, että olemme Yhdysvaltojen kanssa samalla puolella.

Eurooppalainen autonomia?

Mikäli kysymys tietoteknisestä autonomiasta asetetaan koko Euroopan tasolla, vastaus muuttuu.

Suomen tapaan Euroopan unioni ei voi irrottautua verkkoyhteyksistä tai ohjelmistoista, mutta Euroopassa myytäviltä kuluttajapalveluilta voidaan vaatia, ettei tietoja vuodeta alueen ulkopuolelle. Jos kriteeriksi otetaan palvelua pyörittävän yhtiön kotipaikka, Euroopasta löytyy pilvipalveluita, kuten Otto Kekäläinen toisessa artikkelissa esittää.

Käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen osalta tilanne on vaikeampi. Jos jokainen Windows, OS X tai Office on riski, ei muista toimista ole kovin paljoa hyötyä. EU voi kyllä asettaa ehtoja ohjelmistojen myynnille ja vaatia turvaselvityksiä, testejä ja muuta byrokratiaa. Mutta voisiko EU oikeasti kieltää Windowsin tai Mac-tietokoneiden myynnin alueellaan? Teoriassa kyllä, mutta tässä maailmassa jossa elämme epäilen että ei.

Euroopan unionikaan ei nykyisellään ole tietotekniikassa riippumaton, mutta sen autonomiaa voidaan vahvistaa.

Jos halutaan varautua tuleviin yritysvakoiluihin, kauppasotiin ja muihin mahdollisiin skenaarioihin, ei ehkä olisi huono idea vahvistaa eurooppalaista ohjelmistoteollisuutta. Myös Euroopassa kehitettyjen yritys- ja kuluttajapalveluiden tarjontaa tulisi lisätä. Yhteisen teollisuuden syntyä voisi auttaa avoimen lähdekoodin käyttö, kun kehitetyt ratkaisut eivät jäisi totuttuihin kansallisiin kuvioihin, ja yhdessä maassa tehty kehitys poikisi uusia avauksia toisaalla.

Käytännössä vahvempi eurooppalainen teollisuus tarkoittaisi alueellista keskittymistä muutamiin maihin tai kaupunkeihin, samaan tapaan kuin USA:n ohjelmistoteollisuus toimii San Franciscossa, Seattlessa ja New Yorkissa. Mikäli jokainen maassa yritetään ylläpitää erillistä kotimaista ohjelmistoteollisuutta, niistä kukin vuorollaan korvautuu pääosin amerikkalaisilla kilpailijoilla, koska kriittistä massaa ei synny.

Ja ilman omaa vahvaa ohjelmistoteollisuutta ei tietoteknistä autonomiaa ole, eikä siis lopulta tietoturvaakaan. Toinen vaihtoehto onkin hyväksyä nykyinen tilanne.

Käänne Helsingin liikennepolitiikassa

Maanantaina kanadalainen Brent Toderian esitteli Helsingin kaupunkisuunnittelijoille niitä upeita tuloksia joita Vancouverissa on saatu aikaan rakentamalla lisää kaupunkia ja järkevällä liikennepolitiikalla.

”Viisitoista vuotta sitten tehtiin Toderianin mielestä kaikkein merkittävin päätös. Liikennemuodot asetettiin tärkeysjärjestykseen. Kaikissa suunnitelmissa huomioidaan ensin kävelyn sujuvuus. Jalankulun jälkeen seuraavat pyöräily, joukkoliikenne, kaupalle välttämätön tavarankuljetus ja viimeisenä yksityisautoilu. Kyse ei ole auton kieltämisestä vaan siitä, ettei se olisi välttämätön.” (HS 9.9.2013)

Vancouverissa käänne tapahtui 1997. Sen jälkeen on kantakaupunkiin tullut 75% lisää asukkaita ja 26% lisää työpaikkoja mutta 20% vähemmän automatkoja. Siihen päästiin systemaattisella ja pitkäjänteisellä liikennepolitiikalla.

Helsingissä sen sijaan käänne tapahtui syksyllä 2013. Sen selvin virstanpylväs on viime yönä syntynyt puolueiden välinen sopu 10 vuoden investointisuunnitelmasta. Neuvotteluprosessista ei ole sopivaa kertoa julkisesti, mutta tuloksia sopii esitellä: Liikennepolitiikasta päätettiin seuraavat linjaukset:

Tällä vuoskymmenellä alkaa vain yksi iso autoilunlisäämishanke, ja sitäkin yritetään supistaa. Sen sijaan satsataan joukkoliikenteeseen ja pyöräilyyn rakentamalla upea silta sekä tuntuvilla summilla joka vuosi. Viesti ei voi olla juuri selkeämpi: liikennehankkeista tehdään ensin joukkoliikenne ja pyöräily. Suuria autohankkeita ei juurikaan tehdä.

Muutos nykyaikaiseen liikennepolitiikkaan, jossa pyritään turvaamaan ihmisille mahdollisuus liikkua ja edistämään kaupunkirakenteen toimivuutta on on ollut käynnissä jo vuosia. Muodollisten tavoitteiden tasolla on 90-luvulta asti pyritty lisäämän joukkoliikennettä, tiivistämään kaupunkirakennetta, jne. Käytännössä kuitenkin vanha liikennepolitiikka, jossa rakennetaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman isoja autoväyliä, on jatkanut kulkuaan. Tähän vuoteen asti.

Viimeisenä niittinä vanhalle politiikalle toimi 435 miljoonan vuotuinen investointikatto. Se on teoreettisesti typerä ratkaisu, koska se estää tuottavienkin investointien tekemisen. Käytännössä kuitenkin kaikki uusien alueiden tarvitsemat investoinnit päästiin tekemään, ja punakynä osui niiden sijasta autoilun megahankkeisiin. Vanhanaikainen autovetoinen liikennepolitiikka on yksinkertaisesti liian kallis tapa hoitaa ihmisten liikkumista. Nyt satsataan joukkoliikenteeseen ja pyöräilyyn.

Vielä kesäkuussa Helsingin sanomat uutisoi kuinka tunneleita suunnitellan tehtävän 2 miljardilla. Tällä vuoskymmenellä etenevät hankkeet on kuvassa merkitty vihreällä. Myöhemmäksi jäävät taas punaisella.
Vielä kesäkuussa Helsingin sanomat uutisoi kuinka tunneleita suunnitellaan tehtävän 2 miljardilla. Tällä vuoskymmenellä etenevät hankkeet on kuvassa merkitty vihreällä. Myöhemmäksi jäävät taas punaisella.

 

On syytä korostaa, että liikennepolitiikan muutos ei ole vihreiden voitto, vaan helsinkiläisten voitto. Jos vain vihreät olisivat halunneet siirtymää liikennepolitiikassa, ei sitä olisi tapahtunut. Satsaus pyöräilyyn ja joukkoliikenteeseen oli kaikkien puolueiden tavoitteena, ja myös karsiminen tunnelihankkeista hyväksyttiin yhdessä tavaksi rahoittaa se. Yhtä lailla kuin vihreitä, tästä täytyy kiittää Kokoomusta, Sosialidemokraatteja, Vasemmistoliittoa, perussuomalaisia, RKP:tä ja Keskustaa.

Ei tätä ihan turhaan siis kaupungintalolla tahkottu yökausia. Helsingillä on edessään hyviä vuosia.

HKL:n johtokunta 8.8. ja 22.8.

HKL:n johtokunta 8.8.2013, pitkä lista tässä.

Jokeri 2 tunnelin rakennustyöt tilataan! Itse linjan on tarkoitus päästä liikkeelle 2015. HKL teettä tunnelin, vaikka siellä nyt kulkee vain busseja, koska projekti alkoi HKL:n vielä vastatessa busseistakin. Hanke alittaa nyt alkuperäiset kustannusarvionsa – osin suunnitelmien järkevöittämisen takia, osin koska kaivuutyö on nyt halpaa.

Liityntäpysäköinnistä käytiin pitkä keskustelu. Tavoitteena on selkeyttää tapaa jolla kaupunki asiaa hoitaa, ja hienosäädettiin lausuntoa siitä, missä määrin HKL:n roolia tässä korostetaan. Lopulta äänestettiin siitä, mainitaanko lausunnossa HKL:n vastaavan johtosääntönä mukaan liityntäpysäköinnistä. Koska kaupungintalolla kyllä tunnetaan johtosääntö, tämä äänestys ei ollut maailman tärkein.

Pikto_ratikka2Syväuraisia ristikoita valmistellaan. Nyt vielä mitataan Varioiden pyörien heiluntaa ennen kun aikataulut varmistuvat. Syväuraisten merkitys selitetään hyvin esittelytekstissä:

”Syväuraisella vaihteella tarkoitetaan raitiotien vaihdetta, jonka yli vaunun pyörä kulkee koko matkan ajopinnallaan. Nykyisin Helsingissä käytössä olevissa matalauraisissa vaihteessa pyörä kulkee laippansa päällä vaihteen pohjaa myöten. Syväuraisia vaihteita ja raideristeyksiä käytetään rautateillä, metrossa, pikaraitiotiejärjestelmissä sekä useimmissa Euroopan raitiotiejärjestelmissä.

 

Syväuraiset vaihteet mahdollistavat risteys- ja vaihdealueiden ylittämisen nykyistä nopeammin ja vähemmillä melu- ja tärinähaitoilla. Syväuraiset vaihteet ovat edellytys automaatti- ja turvavaihteiden sekä nykyistä parempien liikennevaloetuuksien toteuttamiselle. Arvio syväuravaihteilla saatavista liikenteen nopeutumisen hyödyistä on 310.000 euron liikennöintisäästöt, matkustajien 3 miljoonan euron matka-aikasäästöt sekä 200.000 euron lisääntyneet lipputulot. Lisäksi vähentynyt melu ja tärinä tuottaa hyötyjä sekä asukkaille että matkustajille. Sujuvampi risteyksien ylittäminen vähentää myös vaunun kiihdyttämiseen tarvittavaa energiaa.”

Henkka Nyholmin aloitteesta selvitetään mahdollisuutta avata Kulosaaren ja Siilitien metroasemien toiset päädyt matkustajille. Nyt kumpaankin on siis rakennettu kulkureitti, mutta se on vain hätäuloskäyntinä. Nämä nopeuttaisivat satojen tai tuhansien ihmisten matkoja metroasemille eikä avaaminen maksa juuri mitään. Päävastuu selvityksestä on HSL:llä; täytyy seurata että matkustajahyödyt selvitetään oikeasti kunnolla.

Muissa asioissa mm. Terhi Mäki kysyy Myllypuron peruskorjauksesta (tulossa, 2014-2016 ks. 12.9. kokous) ja ratikoihin tilattavia ethernet-kytkimiä.

HKL:n johtokunta 22.8.2013

Talousarviokokous, lista tässä.

Talousarvion kohdalla keskusteluun nousi Kruunuvuoren ratikka, joka ei näy investointisuunnitelmassa. Syynä tähän oli, että kustannusjakoa HKL:n ja emokaupungin välillä ei ole sovittu. Kirjasimme päätöksen yhteyteen ”Lisäksi johtokunta pitää tärkeänä, että Kruunuvuoren sillan kustannusjako sovitaan, jotta silta saadaan näkyviin HKL:n investointisuunnitelmassa.” Näin tullaankin toimimaan, näillä näkymin tammikuussa. Kysymys liittyy tietenkin myös käynnissä oleviin kaupungin 10 vuoden investointineuvotteluihin. Niistä lisää, kun ne ovat ohi ja tuloksista saa puhua.

Myös Jokerin aikaistamisesta keskusteltiin. Nyt työt oli kirjattu alkamaan 2019, ja keväällä kaupungin strategiaohjelmassa halutaan selvittää sen kiirehtiminen. Käytnnössä vaan aikataulukysymykset eivät ole HKL:n käsissä, vaan riippuvat tarvittavista kaavoista ja Espoon päätöksistä.

HSL:n talousarvioesityksestä annoimme myös lausunnon. Keskustelun jälkeen esittelijä poisti kommentit liittyen lippujen hintoihin ja tarkastusmaksun korotukseen. Lisäsimme myös huomautuksen, että ratikoiden luotettavuuden parantaminen edellyttää toimia muilta tahoilta kuin HKL:ltä. Erityisesti liian lähellä kiskoja olevat pysäköintipaikat ovat ongelma joka KSV:n tulee ratkaista.

Pikto_metro2Automaattimetron tilannekatsauksessa käytiin absurdi äänestys siitä, lisääkö johtokunta itselleen tiedoksi tuotuihin asioihin (ei siis päätökseen) edellisen ja tämän kokouksen pöytäkirjoista muista kohdista löytyviä lauseita. Ei lisätty.

Kuinka suomalainen tietoyhteiskunta korjataan?

Perustimme blogin Hyvä renki, joka käsittelee suomalaista tietoyhteiskuntaa, sen ongelmia ja keinoja miten sen voisi korjata. Alla blogiin kirjoittamani avauspostaus. Alkuperäinen julkaisu tässä.

Suomalainen tietoyhteiskunta ei voi hyvin. Hälyttäviä merkkejä näkyy kaikkialla.

  • Helsinki ja Vantaa joutuvat maksamaan 2-4 miljoonaa toimeentulotuen hakulomakkeista. Hankintaa ei voi kilpailuttaa, koska kunnat ovat toimittajaloukussa.
  • Koko terveydenhuollon IT on yksi valtava murheenkryyni, jossa projektit voivat kestää kymmenen vuotta.
  • Olemme julkishallinnon järjestelmäintegraatiossa ehkä 10 vuotta Viroa jäljessä, kun 20 vuotta siten olimme yli 10 vuotta edellä.

Vielä 90-luvulla saattoi vakavalla naamalla puhua Suomesta edelläkävijänä sähköisessä hallinnossa ja asioinnissa. Tänään se kuulostaa vitsiltä, ja pikemminkin pitäisi pyrkiä saamaan naapurimaita kiinni.

Emme kuitenkaan elä jäätyneessä helvetissä. Myös muutoksen merkkejä on ilmassa.

Rengit viettävät pihalla hyvin ansaittua lepohetkeään Eero Järnfeltin maalauksessa.

Rengit lekottelevat pihalla ja isäntä katsoo voimattomana vierestä Eero Järnfeltin maalauksessa vuodelta 1893. 120 vuotta myöhemmin kone tekisi renkien työt, jos softa vaan toimisi oikein.

Hyvä renki on blogi, jolla on tavoite. Me haluamme korjata suomalaisen tietoyhteiskunnan.

Blogi kertoo asioista, jotka IT-hankkeissa ja käytännöissä on vialla, sekä ideoista, miten tilannetta voisi korjata. Puhumme tekniikasta ja puhumme yhteiskunnasta, sillä ongelma on molemmissa, ja se täytyy korjata niissä molemmissa. Puhumme projekteista, hankintajuridiikasta, kommunikaatiosta, markkinataloudesta, hallintokäytännöistä ja toimintakulttuurista, sillä kaikki nämä liittyvät tietoyhteiskuntaan.

Meillä ei ole mitään hopealuotia, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Sellaista ei ole olemassakaan. Mutta olemme vuosien varrella kohdanneet muutamia hyviä ideoita, jotka auttavat eteenpäin:

  • Ketterä kehitys saa projektit lähes aina onnistumaan vesiputousta paremmin
  • Avoin data luo tilaa uusille yllättäville palveluille
  • Avoin koodi on varsinkin julkishallinnossa hyvä tapa välttää toimittajaloukkuja.
  • Pilvipalvelut nopeuttavat kehitystä ja mahdollistavat kevyet kokeilut
  • Käyttäjälähtöinen suunnittelu tuottaa palveluita, joille on oikeasti käyttöäkin
  • Julkisuus ja avoin keskustelu vähentävät korruptiota ja moraalittomia toimintatapoja

Nämä eivät ole valmiita vastauksia, nämä ovat lähtökohtia etsintäretkelle jolle pyydämme sinut mukaan.

Hyvän rengin ylläpidosta vastaa Codento – pienehkö helsinkiläinen ohjelmistoyritys. Mutta vallankumouksia ei tehdä yksin. Siksi kutsummekin mukaan kaikki, jotka ovat samalla asialla. Ei haittaa oletko asiakkaamme, kilpailijamme, tai kuka vain. Toimiva tietoyhteiskunta on meidän kaikkien etu.

Pyydämme, että:

  1. Tykkäät rengistä Facebookissa tai seuraat meitä Twitterissä
  2. Kutsut kaverisikin mukaan
  3. Vinkkaat meille, kun näet jotain, mistä pitäisi kertoa eteenpäin
  4. Etsit tapoja saada IT-projektit onnistumaan paremmin
  5. Vaadit kotikunnassasi ja työpaikallasi, että IT-ongelmia ei hyväksytä, vaan ne korjataan.

Hyvään renkiin voi tarjota tekstejä ja ideoita kommentilla, FB:ssä tai vaikka maililla otso.kivekas (at) codento.com. Ei haittaa, vaikka sama teksti olisi jo julkaistu muualla.

HKL:n johtokunnan lista 8.8.2013

Kesän jälkeen HKL:n johtokunta kokoontuu taas, lista tässä. Laajemmat kuulumiset ja juorut osaan kertoa paremmin kokouksen jälkeen, nyt ihan kokousasioita.

Pikto_metro2Automaattimetro on edennyt, ja ensimmäiset kolme junaa pitäisi saada käyttöön 19.8. – manuaaliajossa tosin siis vielä. Aikataulu on siis kaksi viikkoa myöhässä keväällä ilmoitetusta ja noin seitsemän kuukautta myöhässä vuoden 2012 etenemissopimuksen nähden. Toisaalta hanke etenee.

Henrik Nyholm (vas) esittää aloitteessaan että metroasemine varauloskäynnit pitäisi ottaa käyttöön. Vastauksessa kerrotaan kaikenlaisista ongelmista, mutta Kulosaaren ja Siilitien metroasemien toisten päätyjen käyttöönotto kuitenkin selvitetään. Nyt on tärkeä varmistaa, etteivät kaupunkisuunnittelu- tai rakennusvirasto tarpeettomasti hankaloita käyttöönoton mahdollisuuksia. Selvityksessä pitää vaan muistaa selvittää myös hyödyt, käytännössä siis paljonko kävelymatkat lyhenevät.

Kävelymatkoja raide-jokerin pysäkeille Itäkeskuksen lähellä
Raide-Jokerin pysäkkipaikkoja selvitettiin analysoimalla kävelymatkojen muutoksia. Sama pitäisi tehdä metroasemien toisille sisäänkäynneille.

Terhi Mäki (sd) kysyy aloitteessa koska Myllypuron asema peruskorjataan. Vastaus: alkaen ensi vuonna, jos kaupunginhallitus suo. Hanke viivästyi, kun viime vuonna otettiin järki käteen ja päätettiin ettei raiteita tarvitse siirtää. Säästö kymmeniä miljoonia.

Pikto_ratikka2Ratikoiden vaihteiden syväuraisista ristikoista raportoidaan. Nyt on meneillään testit, että kestävätkö 90-luvun Vario-vaunut niitä. Jos kestävät, käyttöönotto aloitetaan heti. Jos ei, niin sitten pitää ihmetellä.

Syväuraiset ristikot ovat yksi niistä lukuisista pienistä parannuksista, joita olen ratikkaliikenteeseen ehdottanut tehtäväksi. Kun vaihteet muutetaan rautatietyyppisiksi, niistä voidaan ajaa nopeammin kuin nykyinen 10km/h ja meteliä tulee vähemmän. Nopeutuksella arvioidaan saatavan 310 000 euron säästöt, 3 000 000 euron matka-aikasäästöt ja 200 000 euroa lisää lipputuloja.

Jokeri 2 tunnelin kaivuutyöt tilataan. Kyse on siis tunnelista keskuspuiston alo Paloheinästä tulevaan kuninkaantammeen. Varsinaiset päätökset on siis tehty jo aikaa sitten ja nyt on vain muodollinen tilauspäätös enää jäljellä. Bussi aloittaa 2015 ja tunneli on suunniteltu varautuen ratikkaan tulevaisuudessa. Sille ei ole aikataulua.

Jokeri 2 reitti kun se aloittaa 2015. Mahdollinen jatko joskus Espooseen on hämärän peitossa.
Jokeri 2 reitti kun se aloittaa 2015. Mahdollinen jatko joskus Espooseen on hämärän peitossa.

HKL lausuu pysäköintipolitiikkaselvityksestä. Tämä jäi kesäkuussa pöydälle ja on siis jo myöhässä. Kyse on vain lausunnosta, ei siis päätöksestä, mutta etenkin liityntäpysäköinnin osalta HKL:n näkemykselläkin on väliä. Asian ydin on:

”Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelmassa (HLJ 2011) on sovittu liityntäpysäköinnin kustannusjaon perustaksi ”hyötyjä maksaa”-periaate. Joukkoliikenteen lipputuloilla ei voida kustantaa liityntäpysäköintiä pysäköintilaitoksissa. HKL esittää, että Helsingin kaupunki nimeää yhden tahon, joka vastaa liityntäpysäköinnin rahoituksesta. HKL on halukas osallistumaan liityntäpysäköinnin toimenpideohjelman toteutuksen suunnitteluun.”

Muuta:

  • HKL:n hallintomallista tehdään selvitystä startegiassa sovitusti. Konkretiaa toistaiseksi niukasti, mutta työ vasta alkoi.
  • Johtokunta matkaa paikallisliikennepäiville Tampereelle syyskuun lopussa.
  • Korvausvaatimus rullaportaissa kaatumisesta. Joku veti hätäjarrua ja rouva kaatui. Vastaus on, että vastuussa on hätäjarrusta vetäjä, ei HKL.
  • Metrovarikon kaavasta lausutaan, että ei lausuttavaa.
  • Ratikoihin tilataan ethernet-kytkimiä

Toimittajaloukku vantaalaisittain

Kesäkuussa Vantaa osti toimeentulotuen nettihakemuksien käsittelyjärjestelmän 1,9 miljoonalla CGI:ltä (ent Logica, ent VM-Data) suorahankintana, kilpailuttamatta. Heinäkuussa selvisi, että Helsinki on ostanut saman toiminnallisuuden CGI:ltä 1,85 miljoonalla, myöskin kilpailuttamatta.

Kumpikin kaupunki osti noin kahdella miljoonalla nettilomakkeen ja sen integroinnin taustajärjestelmiin. Useammankin eri asiantuntijan arvio julkisten tietojen perusteella oli, että tuon pitäisi maksaa pikemminkin kymmeniä tuhansia euroja kuin miljoonia. Jos taustajärjestelmä on poikkeuksellisen hankala, niin ehkä 200 000€. Mutta ei kahta miljoonaa.

Mistä on kyse

Suorahankinta tarkoittaa sitä, että kaupunki ei etsi markkinoilta parasta tai halvinta ratkaisua, vaan ostaa järjestelmän tietyltä yhtiöltä tämän määräämään hintaan. Koska hankintatapa on ilmeisen altis erilaisille väärinkäytöksille ja vedätyksille, on sen käyttöä rajattu laissa tiukasti. Hankintailmoituksessa Vantaan kaupunki perustelee suorahankintaa näin:

”Toimeentulotuki on kiinteä osa Vantaan asiakastietojärjestelmää, eikä sitä voi erottaa VATJ:stä aiheuttamatta hankintayksikölle huomattavaa teknistä ja taloudellista haittaa. Mikäli sähköinen toimeentulotukiasiointi hankittaisiin kolmannelta osapuolelta, olisi rakennettava erillisiä integraatioita ja tietoliikenneyhteyksiä eri järjestelmien välille. Samalla tieto hajaantuisi useaan tietokantaan, mikä estäisi asiakastiedon keskittämisen samaan järjestelmään. VATJ:n rajapinnat eivät ole avoimia, joten kaikki integraatiot olisi rakennettava erillisinä. Edellä mainitut seikat aiheuttaisivat hankintayksikölle huomattavia ylimääräisiä taloudellisia kustannuksia. Hankinta on tehtävä pakottavasta lainsäädännöstä johtuvista syistä. Vantaan kaupunki ei tällä hetkellä pysty noudattamaan toimeentulon käsittelylle asettuja määräaikoja.”

Tässä on kyseessä toimittajaloukku. Se on tilanne, jossa tietojärjestelmää tarvitseva taho on täysin yhden toimittajan armoilla. Tällöin toimittaja voi käytännössä sanella hintansa. Katsotaanpa vähän tuota hinnoittelua.

Vantaalla lasketaan säästettävän järjestelmän avulla 15 henkilötyövuotta. Kun yksi henkilötyovuosi maksaa vajaat 38 300, tarkoittaa tämä 425 000 euron vuotuista säästöä. Ihan kiva säästö siis, pitkän päälle.

Mutta Vantaa on mukana Apotti-hankkeessa, jossa Helsingin seudun kuntien terveydenhuollon ja sosiaalitoimen järjestelmät korvataan yhdellä yhteisellä järjestelmällä. Nyt ostettava koodi on siis tarkoitus heittää roskikseen parin vuoden jälkeen. Realistisesti luultavasti hankkeen loppupäässä, noin 2018.

Jos oletetaan, että säästöt saataisiin täysimääräisinä, ehtisi järjestelmän elinkaaren aikana siis säästyä noin 2,1 miljoonaa euroa. Eli projekti maksaa sen verran, että se juuri ja juuri kannattaa vielä tilata. Pienikin viivästys tai budjetinylitys, niin olisi kannattanut ennemmin palkata 15 ihmistä lisää.

Helsingissä taas kustannussäästöksi on laskettu 0,8 – 1,6 miljoonaa euroa vuodessa. Toisaalta järjestelmään liittyy kaikenlaisia oheiskuluja enemmän, joten kokonaisuudessaan takaisinmaksuajaksi on laskettu 3 vuotta käyttöönotosta. Jos käyttöönotto saadaan tehtyä suunnitellusti 2014 alkuun, järjestelmä ehtii olla käytössä ehkä 3-4 vuotta, eli sopivasti juuri niin kauan, että se kattaa kulunsa. Kuinkas sattuikaan.

Vaikuttaisi siltä, että tässä on tehty niin sanotusti maksukykypohjaista hinnoittelua. Siinä tuote maksaa juuri niin paljon, kuin mitä asiakas on siitä korkeintaan valmis maksamaan. vaikka se olisi kymmenen kertaa kohtuullinen hinta.

Vapaassa markkinataloudessa tuotteensa saa tietenkin hinnoitella juuri kuten haluaa. Yleensä vaan ylihinnoittelija menettää asiakkaansa, mutta toimittajaloukussa ei. Toimittajayrityksellä on kissanpäivät, asiakas on pulassa.

Asiakas, joka hankkiutuu tällä tavoin toimittajan armoille, on hoitanut asiansa todella huonosti.

Miten tähän on tultu

Helsingin sosiaalitoimessa on käytössä CGI:n toimittama ATJ-järjestelmä ja Vantaalla VATJ. Tai no, oikeastaan CGI ei ole niitä toimittanut. Historia on hiukan monimutkaisempi. ATJ tarkoittaa AsiakasTietoJärjestelmä ja VATJ on siitä muokattu versio, Vantaan AsiakasTietoJärjestelmä. Ne kehitti pääkaupunkiseudun kuntien omistama PKT-tietokeskus 80-luvulla. Kyse oli siis kuntayhtymästä, joka teki kuntien omiin tarpeisiin ATK-järjestelmiä. Se, että eri kunnille tehtiin omat versiot oli ajan tapa.

Vuosina 1997-2007 Suomessa tapahtui tietojärjestelmiä toimittavien yritysten kentässä melkoinen myllerrys. valtio, kunnat ja kuntayhtymät alkoivat luopua it-yksiköistään. Alan yritykset ostivat niitä ja toisiaan nopeassa tahdissa. Seurauksena julkishallinnon tietojärjestelmät päätyivät lopulta lähes kaikki kahdelle toimijalle: Tiedolle ja Logicalle. ATJ:n polku fuusiopuussa kulki näin:

  • 1990 PKT-tietokeskus fuusioitui Kunnallistiedon (muiden kuntien vastaava yksikkö) kanssa KT-tietokeskukseksi
  • 1997 KT-tietokeskus listautuu pörssiin nimellä Novo Group
  • 2004 ruotsalainen VM-Data ostaa Novo Groupin
  • 2006 brittiläis-hollantilainen LogicaCMG ostaa VM-datan
  • 2012 kanadalainen CGI ostaa Logican

Kun kuntien yhteinen yksikkö muuttui ensin kuntien omistamaksi yhtiöksi, sitten kotimaiseksi pörssiyhtiöksi ja lopulta kansainvälisen yrityksen haarakonttoriksi, toimintatavat kulkivat perässä hitaammin. Alkujaan ATK-yksikön vastuulla ei ollut pelkästään koodaaminen, vaan myös tuleviin kehitystarpeisiin varautuminen ja suunnittelu. Ja siellä se on edelleenkin. Ei jollain Vantaan sosiaalitoimella ole ollut realistisia edellytyksiä suunnitella ja ennakoida tietojärjestelmiensä kehitystarpeita, arkkitehtuurimuutoksia ja mahdollisia kilpailutuksia. Käytännössä ATJ:n ja VATJ:n kehityksestä ovat vastanneet PKT-tietokeskuksen perilliset, KT-kuntatieto, Novo, VM-data, Logica ja nyt CGI. Kaupungin rooliksi on jäänyt kysyä paljonko rahaa varataan budjettiin ja maksaa laskut.

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen kuvaavat kirjassaan Konsulttidemokratia tätä rakennetta. Valtion ja kuntien IT-yksiköt päätyivät osaksi isoja konsulttitaloja, mutta niiden rooli toiminnassa oli ja on edelleenkin paljon suurempi kuin ulkopuolisella tarjoajalla saisi olla. Vantaa ja Helsinki eivät ole ongelmiensa kanssa mitenkään yksin. On aivan normaalia ja maan tapa, että IT-yritys rahastaa kovalla kädellä yksinoikeuttaan järjestelmään, joka on alkujaan tehty kuntien rahalla. ”Järjestelmien suljetut ohjelmistorajapinnat toimivat suoranaisena kiristyskeinona, jolla sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköitä pakotetaan hankkimaan kaikki palvelut samalta toimittajalta”.

ATJ
ATJ:n ja tulevan Kansallisen sosiaaliarkiston (KanSa) integrointisuunnitelma. Kuva ei liity suoraan tässä käsiteltyihin projekteihin.

Varsinainen virhe ei siis ollut tämä yksi hankinta. Virhe on tehty joka päivä viimeiset viisitoista vuotta, kun sosiaalitoimen ydintoimintojen järjestelmää ei ole otettu millään tapaa omaan hallintaan – edes rajapintojen tasolla. Pörssiyrityksen tehtävä on tuottaa voittoa, eikä suojella kuntia näiltä itseltään. Kun työntää päänsä katiskaan, hyviä lyhyen tähtäimen ratkaisuja ei enää ole.

Apotti korjaa tilannetta osin, koska siinä vaaditaan avoimia rajapintoja, joiden päälle uusia lisäosia voidaan hankkia muualtakin kuin taustajärjestelmän toimittajalta. Tosin rajapintojen määrittely ja pahimmassa tapauksessa avoimuuskin jää taustajärjestelmän toimittajan vastuulle. Samassa katiskassa on siis kaikkien muidenkin päät, ja silmäkoko on isompi eli pikkukalat pääsevät kulkemaan.

Apotin tapa voi kuitenkin periaatteessa, jos kaikki sujuu onnellisten tähtien alla, johtaa ihan oikeisiin hyötyihin, kun ulkomailla jo valmiiksi kehitetyn järjestelmän ominaisuuksia saadaan käyttöön ”ilmaiseksi”. Vantaan ja Helsingin tapa, jossa yksityisellä yrityksellä on vain yhden asiakkaan käytössä oleva vanhanaikainen tuote, ei missään kuviteltavissa olevassa maailmassa voi johtaa kuin katastrofiin.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Ratkaisua ongelmiin avaa Espoon melko vastaava tapaus vuoden takaa. Espoo hankki kotihoidon optimointisovelluksen (älkää kysykö mikä se on) suorahankintana Tiedolta, koska sovellus rakentui suoraan Tiedon Effican päälle, ja ”sovellus on teknisistä syistä pakko hankkia Effica-järjestelmän toimittajalta.”

Kolme yritystä valitti markkinaoikeuteen, vedoten siihen, että ovat toimittaneet vastaavia järjestelmiä. Valituksia ei tutkittu, koska ne myöhästyivät, mutta Espoo päätti kuitenkin perua hankinnan ja kilpailuttaa työt.

En tiedä Espoon hankkeen jatkoa tarkemmin, mutta nyt Espoo testaa yhdessä Lahden ja Kuntien Tieran kanssa ”hyvinvointijärjestelmien tietojen välittämistä palveluväylän kautta” perustuen Viron X-roadiin. Kuulemani mukaan siinä pilotoidaan juurikin kotihoidon optimointisovellusta. Palveluväylän ansiosta itse sovelluksen voi tehdä helposti kuka vain, vaikka taustalla on edelleen Tiedon Effica.

Menemättä tällä kertaa sen syvemmälle X-roadin ja väyläarkkitehtuurin kiehtoviin saloihin, tiivistän mitä Helsinki ja Vantaa voisivat länsinaapurilta tässä oppia

  1. Älä tilaa suorahankintana järjestelmätoimittajaltasi, vaikka he kuinka sanoisivat että on pakko. Se on luultavasti laitonta ja varmasti tyhmää.
  2. Rakenna arkkitehtuuri, jossa uudet sovellukset ovat irrallaan perustiedoista ja hankinnat voidaan tehdä vapaasti. Se on ensimmäinen askel toimittajaloukusta vapautumiseksi
  3. Tee se mieluiten vuosia sitten. Jos et kuitenkaan tehnyt, tee se heti.

ps. Hesarin Tuomas Peltomäki kirjoitti tänään myös toimittajaloukusta ja Helsingin hankkeesta. Kannattaa lukea.

Laki on kaikille sama

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite sai vaaditut 50 000 nimeä täyteen eilen puoli viideltä. Se on hienoa, ja aloitteen loppukiri oli kerrassaan upea.

Se itse aloitteesta, nyt haluan puhua yhdestä väärinkäsityksestä, joka aloitetta koskevassa keskustelussa on yleisesti esiintynyt: ajatukseen, että tekijänoikeuslaki olisi olemassa tekijöitä palvellakseen.

Jaakko Kuusiston mukaan tekijänoikeuslain perustehtävä on luovan työn tekijöiden oikeuksien turvaaminen. Kivi Larmola esittää saman ajatuksen:

”[tekijänoikeuslain] tarkoitus on kerätä tekijälle työstään korvaus ja antaa oikeus tulla tunnustetuksi teostensa tekijänä (isyysoikeus), tekijänoikeuslain muutosten pitäisi myös lähteä tekijä- eikä käyttäjäpuolen vaatimuksista.”

Samassa hengessä on esitetty paljon kommentteja, kuinka tekijänoikeuslaki koskee vain tekijänoikeustuloja saavia luovia työntekijöitä, ja implikoitu Larmolan tapaan, että vain heidän näkemyksillään saisi olla keskustelussa painoa.

Lakeja kuitenkin säädetään kaikille, ei vain yhdelle eturyhmälle. Niiden on tarkoitus ajaa koko yhteiskunnan etua, ei vain yhden eturyhmän. Ja niitä koskevassa keskustelussa ihan kaikki ovat asianosaisia. Muun muassa ne 53 000 jotka tähän mennessä ovat allekirjoittaneet tekijänoikeusaloitteen.

Tätä pointtia ei voi painottaa tarpeeksi, joten toistan: tekijänoikeuslain tarkoitus ei ole turvata artistien tuloja, vaan ajaa koko yhteiskunnan etua. Ja kyse ei ole nyt omasta yksityisajattelustani, vaan sangen laajasti ymmärretty tekijänoikeuden perustaksi:

Yhdysvaltain perustuslaissa kongressille annetaan oikeus ”To promote the Progress of Science and useful Arts, by securing for limited Times to Authors and Inventors the exclusive Right to their respective Writings and Discoveries”

Myös Suomen tekijänoikeuslaissa tunnistetaan sama lähtökohta. Hallituksen esitys perustelut tekijänoikeuslain uudistukseksi vuonna 2004 (kuuluisa ”Lex Karpela”)  alkaa sanoin:

”Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää henkistä luomistyötä sen eri muodoissa. Tunnustamalla tekijöiden oikeuden määrätä teostensa hyväksikäytöstä yhteiskunta kannustaa luovaa toimintaa.”

Tekijänoikeuslaissa ei ole kyse kenenkään aseman turvaamisesta, eikä määräaikainen yksinoikeus ole tekijälle kuuluva luonnonoikeus. Sen on eduskunta suuressa viisaudessaan säätänyt edistääkseen kansallista kulttuuria, henkisten tuotteiden tuotantoa jne yleistä hyvää.

Ajatus, että jonkin lain tarkoitus olisi turvata yhden ryhmän tulot, on kekkoslaista korporativismia, josta soisi fiksujen ihmisten irtautuvan.

tekijänoikeusaloite
Modernia propagandaa parhaalla seiskapäiväestetiikalla. Oikeuteni käyttää kuvaa on kyseenalainen, mutta luotan siihen, ettei tuntematon tekijä haasta minua oikeuteen.

Tekijänoikeuslain merkitys on viime vuosikymmeninä korostunut, ja se muuttunee tulevaisuudessa yhä merkittävämmäksi, kun hyödykkeet digitalisoituvat ja toisaalta kohta esineitäkin voi ladata netistä ja printata. Tekijänoikeudesta on monella tapaa tulossa tietoyhteiskunnan perustuslaki, kuten Vihreiden poliittinen ohjelma asian ilmaisee.

Tärkein muutos ei kuitenkaan ole nettiliikevaihdon kasvu, tai edes piratismin uhka, vaan tekijyyden muutos. Nykyään, ja varsinkin tulevaisuudessa yhä usempi kansalainen joutuu miettimään lakia myös sisällön tuottajana tai jakelijana eikä vain kuluttajana. Ei ole mitään ”tekijöiden” erillistä kastia, jota varten tekijänoikeuslakia edes voisi säätää, jos edes halua moiseen korporativismiin olisi.

Otanpa esimerkiksi itseni. Olen palkkaa vastaan tuottanut kohtuullisia määriä lähdekoodia, joka on siirtynyt työnantajan omaisuudeksi kuukausipalkkaa vastaan ja siitä eteenpäin asiakkaille. Todennäköisesti jollain osalla tuosta lähdekoodista on myös tehty tekijänoikeuteen perustuvia lisenssituloja, mutta minun on vaikea sanoa tästä mitään varmaa. Alan käytäntönä kun on, että alkuperäisiä tekijöitä ei merkitä mitenkään, eikä heille jää mitään oikeuksia. Olen enemmän kuin kerran ollut tilanteessa, jossa jokin koodi pitää tehdä uusiksi, koska aiemman version tekijänoikeuksista on epäselvyyttä, vaikka olisin sen ihan itse koodannut.

Nyttemmin en tuota rahaa vastaan juurikaan koodia, vaan lähinnä performatiivisia esityksiä (työpajoja, esitelmiä, jne) ja erilaisia suunnitelmia ja raportteja. Lähdekoodin osalta katsotaan yleisesti muutamankin rivin ylittävän teoskynnyksen, mutta suunnitelmat ja raportit taas ovat pelkkää faktatietoa, jolla ei ole lain edellyttämää ilmaisullista erityislaatua. Tai ainakaan niiden tekijänoikeuksista ei ole tapana piitata.

Työni ulkopuolella kirjoitan kohtuullisen luettua blogia, jonka tekstejä tekijänoikeus periaatteessa koskee. Käytännössä niitä on kopioitu jonkin verran ympäriinsä, sekä automaattisesti että käsityönä, eikä kukaan koe tätä ongelmana, kunhan lähde linkataan. Kyse on kuitenkin tekijänoikeusrikoksesta.

Joudun myös säännöllisesti puntaroimaan, missä määrin käyttämäni kuvat tai kirjoittamani parodiat loukkaavat jonkun tekijänoikeutta. Tekijänoikeuslaki antaa tällaiseen maallikkoharkintaan melko heikot eväät. Youtube-videon embeddauskin saattaa olla tekijänoikeusrike, jos alkuperäinen video on upittu ilman lupia.

Maailmassa jossa elän, tekijänoikeus koskettaa päivittäin kommunikaatioitani ystävien, kolleegojen ja tuntemattomien kanssa. Olen jatkuvasti sisällön luoja, välittäjä ja kuluttaja erilaisissa rooleissa.


Palkittua videotaidetta jääkiekkopolitiikasta. Uutispätkiin tuskin on oikeuksia, ja tämän embdaus nettisivulle on melko varmasti laitonta; katsominenkin mahdollisesti.

Sellaiselle tietoyhteiskunnan perustuslaille, joka asettaisi selkeät mutta kohtuulliset rajat erilaisten sisältöjen muokkaamiselle, levittämiselle ja kuluttamiselle internetissä olisi todellakin tarvetta.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteessa ehdotettu lakimuutos ei ole tämä kaipaamani perustuslaki. Se on kokoelma pieniä ja pienehköjä muutoksia, jotka korjaavat nykyisen tekijänoikeuslain pahimpia ongelmakohtia.

Näistä lukuisista korjauksista itselleni tärkein on parodian salliminen. Nykyisessä laissa tekstin tasolla parodia on kielletty, mutta 70-luvun oikeustapaukseen vedoten sitä pidetään sallittuna. Toisaalta tuoreessa oikeustapauksessa sitä taas ei ole sallittu. Tekijänoikeusaloite tekisi parodiasta yksiselitteisen sallittua.

Aloitteella on eduskunnassa edessään kivinen tie. Pahimmassa tapauksessa mikään siinä ehdotetuista muutoksista ei päädy lakitekstiin asti. Yksittäisiä pykälämuutoksia tärkeämpää on kuitenkin, kuinka nyt immateriaalioikeudet tuodaan selkeästi poliittisen keskustelun piiriin. Ei ole, eikä enää koskaan voi olla vain yksittäisen eturyhmän asia, millaisin säännöin immateriaalista taloutta ja ihmisten kommunikaatiota internetissä säädellään.

Kansalaisaloitteen ”järkeä tekijänoikeuslakiin” voi käydä allekirjoittamassa vielä tänään osoitteessa kansalaisaloite.fi. Suosittelen.

Saako vaarasta varoittaa?

Viime lauantain Etelä-Suomen sanomissa (Lahti) uutisoitiin, kuinka virallisia vaarailmoituksia ei voida toimittaa kännyköihin, koska

”tasapuolisuuden vaatimus estää vaaratiedotteiden kansallisen järjestelmän luomisen älypuhelimiin […] Viranomaiset eivät voi erotella ihmisiä sillä perusteella, että ne, joilla on varaa ostaa älypuhelin saisivat paremman hätätiedotteiden palvelun kuin muut”.

Toisaalla uutisessa ”[valmiusjohtaja] Koivukosken mielestä nykyinen TV- ja radiovaroituksiin perustuva järjestelmä on tehokkain keino tavoittaa kaikki ihmiset”

Tätä uutista et voi lukea Internetissä
Tätä uutista et voi lukea Internetissä

Siis hätätilanteisiin varautumisesta vastaavan ylimmän virkamiehen mukaan:

  1. vaarasta ei saa varoittaa, ellei varoitus varmasti tavoita kaikkia (moraalinen väite),
  2. TV ja radio tavoittavat kaikki (faktinen väite), ja
  3. älypuhelimiin vaaratiedotteita välittävää järjestelmää ei saa tehdä (juridinen väite).

(Edit: Haastateltu virkamies otti minuun yhteyttä kertoakseen, ettei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut näin. Keskustelussamme minulle ei oikein selvinnyt, että mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti, eikä missä määrin Etelä-Suomen sanomat oli siteerannut häntä väärintai missä määrin hänen nähdäkseen minä tulkitsin lehtijuttua väärin)

Kaikki kolme väitettä ovat tietenkin vääriä, minkä pitäisi olla kenelle tahansa nyky-yhteiskunnassa elävälle ilmeistä viimeistään pienen googlauksen jälkeen.

Jos tarkoitus on varmasti tavoittaa kaikki, lähetetään kirje. Se on paras tapa tavoittaa lähes 100% väestöstä. Siksi esimerkiksi äänioikeusilmoituksen kanssa menetellään näin. Mutta vaaratiedotusta ei tietenkään lähetetä kirjeellä. Se johtuu siitä, että vaaratiedotuksella on tarkoitus varoittaa vaarasta. On tärkeämpää olla nopeaa kuin kattavaa. Tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä tiukassa aikarajassa, ei kaikkia ihmisiä jollain aikataululla. Jos yhtäkkinen hirmumyrsky uhkaa, niin jokainen joka ei lähtenyt ulos on yksi kaatuneen puun alle jäänyt vähemmän. Se ei ole keneltäkään pois, vaan kaikki voittavat.

Mikään viestintätapa ei tavoita kaikkia ihmisiä. Tv:n päivätavoittavuus on 74% ja radion 78%. Kumpikin luku on tullut 10 vuoden aikana alaspäin 4 prosenttiyksikköä.

Nuo ovat siis ne osuudet ihmisiä, jotka katsovat telkkaria tai kuuntelevat radioa päivän aikana lainkaan.  Suurimman osan päivää radio tai TV eivät kumpikaan ole auki. Lähettämällä vaaratiedote kaikilla radiokanavilla ja tv-kanavilla tavoitetaan korkeintaan 50% ihmisistä, luultavasti vähemmän. Loppujen varoittaminen on sen varassa, että sana leviää.

Älypuhelinten omistajamäärä (penetraatio alan rivolla slangilla) oli vuosi sitten 38%, nousua edellisestä vuodesta 9 %yks. 50% raja mennee rikki viimeistään ensi vuonna. Kännykkään tulevat viestit suurin osa huomaa nopeasti. Lisäksi ihan näppituntumalla väittäisin, että ihmisillä, jotka eivät katso TV:tä tai kuuntele radioa on muita todennäköisemmin älypuhelin. Palvelut siis täydentäisivät toisiaan.

Kun tarkoitus on varoittaa merkittävästä vaarasta, mitään mediaa ei voi sulkea pois sillä perusteella, että se tavoittaa vain osan ihmisistä. Ajatus on täysin päätön ja vastuuton. Sen sijaan kaikkia järkevästi käytössä olevia keinoja tulee käyttää. Vaaratiedotuksen tavoite ei ole tasapuolinen palvelu vaan mahdollisimman monien pitäminen hengissä.

Ja tätä mieltä on lainsäätäjäkin. Vuonna 2006 lisättiin Sähköisen viestinnän tietosuojalakiin pykälä 35a§, Teleyrityksen velvollisuus välittää kohdennettu viranomaistiedote. Ajatus pykälästä syntyi, kun puhelinyhtiöt ja viranomaiset yhteistyössä lähettivät jouluna 2004 varoitus- ja ohjeviestejä kaikille Thaimaan tsunamin tuhoalueella oleville suomalaisille. Siinä yhteydessä havaittiin, että moiseen toimintaan ei oikeastaan ollut selvää laillista perustaa.

No niin, käsi ylös, kenen mielestä tsunamialueelle ei olisi saanut lähettää varoitustekstiviestejä, koska kaikilla suomalaisilla siellä ei ollut kännykkää? Aivan. Ei juuri noussut käsiä. Jatketaan.

Kyseisen hallituksen esityksen perusteissa sanotaan:

”Sääntelyn tarkoituksena on, että esimerkiksi ihmisille vaarallisen laskeuman, terrorismin tai luonnononnettomuuden uhatessa, hätätiedote voidaan välittää vaaranalaisiksi joutuville perinteisten joukkoviestinten lisäksi myös tietylle alueelle kohdennetuilla tekstiviesteillä tai teknisen kehityksen myötä myös muilla kohdeviestintäpalveluilla.”

 

Olen tässä siis lyhyesti osoittanut, että

  1. vaarasta varoittaminen ei voi tavoittaa kaikkia, vaan tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman moni,
  2. yksin TV- ja radiotiedotteilla tavoitetaan korkeintaan puolet väestöstä, ja
  3. älypuhelinvaaratiedotepalvelun nimenomaisesti salliva laki on jo säädetty.

Nyt on jäljellä enää kysymys, että miten ihmeessä sisäministeriön valmiusjohtaja voi lausua lehdessä jotain noin omituista? Hätäisesti lukemalla syntyy vaikutelma, että häneltä olisi hukassa oman työnsä tavoitteet, teknologiaympäristö jossa toimitaan ja voimassa oleva lainsäädäntö. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että hukassa on vain maailman muutos.

Valmiusjohtaja lienee Falkvingen termiä käyttääkseni ”offline-syntynyt”. Siis ihminen, jolle on olemassa ”nettimaailma” ja sen vastakohtana ”oikea maailma”. Älypuhelimet, sosiaalinen media ja sen sellaiset  ovat nettimaailmaa, siis jonkinlaista leikkiä. Oikeassa maailmassa taas on televisio, yleisradio, paperitehtaita ja kaikki muukin mikä oli olemassa jo 80-luvulla. nämä kaksi maailmaa ovat eri asia, niiden olemassaolo on metafyysisesti erilaista. Ja toinen niistä on todellisempaa.

Vastuullisen viranomaistoiminnan täytyy tietenkin oikeassa maailmassa, jossa ihmiset oikeasti elävät. Netissähän vain nuoriso leikkii. Sitä vähän niinkuin ei ole olemassa.

Tämä karikatyyri on toki tyly, ja on ikävä ajatella että hätätiedotusta suunnitellaan aivan kuin kännyköitä ja internettiä ei olisi keksittykään. Mutta on se silti lohdullisempaa kuin ajatella, ettei korkea viranomainen ymmärrä tehtäväänsä tai sitä koskevaa lainsäädäntöä.

ps. kokonaan toinen asia sitten on, että ne vaaratiedotukset usein koskevat 200km päässä olevaa karhua, joka olikin koira. Mutta jos ajatellaan, että meillä olisi joskus oikeasti vaaratilanne, niin siitä pitäisi voida ihmisille kertoa.

Radio helsinki, olet ystävien seurassa

Radio Helsinkiä uhkaa sulkeminen. Näillä näkymin viimeinen lähetys on on 31.10. ”Valitettavasti toiminnan saaminen kannattavaksi nykyisellä konseptilla on osoittautunut mahdottomaksi”, kertoo Hesarin liiketoimintajohtaja. Paino sanoilla nykyisellä konseptilla.

Mutta entä muunlaisella konseptilla?

Pitää muistaa, että Radio Helsinki ei suinkaan ole aina ollut Hesarin projekti, eikä sitä alkujaan perustettu tavoitteena rahanteko, vaan halusta tehdä hyvä radiokanava.

Taustalla on Lepakkoluolan viimeisinä päivinä pyörinyt Lepakkoradio, joka pyöri kymmenen päivää. Sen innoittamana Paula Salovaara ja Axa Sorjanen seuraavana vuonna perustivat Radio Helsingin. Senkin piti toimia vain 17 päivää, mutta siten tekijät päättivätkin jatkaa sitä nettiradiona ja hakea myös radiolupaa.

Taloudellisesti toiminta ei ollut kannattavaa missään vaiheessa, vaan kanava tahkosi tappiota parhaimmillaan 200 000€ vuodessa. Lopulta omistajien taskuista ei löytynyt yhä lisää rahaa, joten kanava myytiin Hesarille, joka otti sen siipiensä suojiin 2005. Vastoin joidenkin pelkoja Hesari säilytti toimintatavan ja ohjelmat aika lailla ennallaan.

Voi olla, ettei hyvää radiokanavaa ole Suomessa mahdollista pyörittää. Ehkä yleisö on liian pieni, tai ehkä YLE syö markkinat juuri puheradioilta.  Tai ehkä se sittenkin olisi jotenkin mahdollista. Eihän sen pitänyt olla mahdollista vuonna kaksituhattakaan.

Radio Helsingillä on yksi suuri vahvuus: yhteisö. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat nyt kauhuissaan kanavan lopettamisesta. Kaikki ne, jotka haluavat sitä kuunnella. Kaikki ne joille se on merkittävä osa helsinkiläisyyttä. Radion mahdollisuus olla olemassa perustuu heidän haluunsa auttaa. Raadollisesti ottaen: heidän haluunsa maksaa. Tämä ei onnistu nykyisellä konseptilla, jossa myydään mainoksia ja kuulijat sitten ostavat mainostettuja tuotteita. Mutta voisiko se onnistua jotenkin toisin?

Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti
Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti

Viime vuosien hitiksi noussut yhteisörahoitus perustuu ajatukseen, että yksittäinen investointi rahoitetaan pienillä lahjoituksilla. Sitten rahoittajat saavat palkintonsa – musiikkia, elokuvan, roolipelin tai vaikka elokuvateatterin.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse ensisijaisesti investoinnista, vaan ongelma on, että radio tuottaa jatkuvaa tappiota. Kun Hesari osti Radio Helsingin, tappio oli 100 000 – 200 000 euroa vuodessa. Nyt se voi olla enemmänkin, mutta oletetaan että tarvitaan noin 200 000 euron vuotuiset lisätulot, jotta Radio Helsinkiä on mahdollista pyörittää suunnilleen nykyisen kaltaisena.

Muutama tänään kertynyt idea, miten tämä voitaisiin tehdä:

  • Ainakin Bassoradio on kerännyt rahaa maksullisilla tekstareilla studioon
  • Dan Savage myy podcasteistaan pidempiä versioita rahaa vastaan, lyhyemmät versiot ovat ilmaisia
  • Premium-jäsenyys 2€/kk tai 5€/kk, jolla saa lähetyksen netissä ilman mainoksia, ja ehkä jotain bonusta
  • Kuulijat voisivat päästä jotenkin esiin sponsoroinnillaan. Esim mahdollisuus toivoa ohjelmaa tai vaikka yöaikaan jukeboksi-radio joka toimii virtuaalikolikoilla. Tai Paskalista-sponsorius: maksa 20€ niin sinut haukutaan henkilökohtaisesti Paskalistalla.
  • Ehkä jopa omaa ohjelma-aikaa tai haastatteluja sponsoreille
  • Studiotutustutustumisretkiä, Radio-Helsinki krääsää ym oheistuotteita
  • Tukiklubeja, joissa siis klubipaikka ja/tai bänditkin antavat hiukan sponssia ja vastineeksi saavat julkisuutta Radio Helsingin tukijoina.

Potentiaalisin lienee malli, jossa kuulijat maksavat sisällöstä. Säännöllinen kuukausittainen maksu on ennakoitavaa tuloa, ja siinä myös maksetaan juuri siitä työstä, joka on radiokanavan ydin – laadukkaista ohjelmista. Lainkaan väheksymättä kaikenlaisia muita lisärahoitusmalleja, ne ovat ehkä kuitenkin parhaimmillaankin lisä, eivät toimintamallin ydin.

Radio Helsingillä on mediakortin mukaan 102 000 kuulijaa. Jos joka kymmenes heistä olisi valmis maksamaan 2€ kuussa premium-jäsenyydestä, sillä saisi 200 000€ vuodessa, mikä voisi kattaa tappiot. Spotifyn käyttäjistäkin noin joka kymmenes maksoi jo ennen viime uudistusta – ja enemmän kuin 2€/kk.

Ei tämä ihan mahdottomalta kuulosta, joskin 10 000 ihmistä on aika monta ihmistä. Vähemmän silti kuin Radio Helsingillä on FB-tykkääjiä. Ja jos muilla tavoinkin saisi jonkinverran niin vähän vähempikin riittäisi.

Asian ydin on, että me kuulijat haluamme auttaa radioamme. Emme vain valittaa sen lopettamisesta, vaan auttaa sitä jatkumaan. Olemme monet valmiita maksamaan jotain, mutta myös valmiita ideoimaan, miten tästä voisi jatkaa. Kaikkein helpointa on crowd-sourcata ideoiden keksimistä ja jalostamista, ja se on myös kaikkein hyödyllisintä.

Kuulijoiden päästäminen mukaan suunnittelemaan radioa vaatii Hesarilta valmiutta muuttaa toimintatapoja.

  • Se vaatii talouden avaamista, että internet-diletantit voivat ihan itse laskea, mikä tuntuisi realistiselta. Esimerkiksi tämä laskelmahan perustui nyt ihan arvauskiin.
  • Se vaatii valmiutta luopua perinteisistä radion toimintatavoista ja ajatuksesta yksisuuntaisesta tiedotusvälineestä. Tulevaisuuden radiokanava ei ole megafoni, vaan yhteisö.
  • Se saattaa vaatia omistuksesta luopumista osittain tai kokonaan, jos Hesari ei olekaan oieka taho tätä pyörittämään. Rahaahan tämä ei tuota ikinä, joten pörssiyhtiölle tämä ei ehkä olisi ongelma
  • Ja ennen kaikkea se vaatii yleisön ottamista mukaan ja kuuntelemista. Jos ideat torpataan heti kättelyssä mahdottomiksi, koska ammattilaiset ovat jo miettineet kaiken, niin sitten mitään ei tapahdu. Suurin osa ideoista ei varmaan toimi, mutta muutama kultajyvä voi riittää

Radio Helsinki, me haluamme auttaa, päästä meidät mukaan.

Radio Helsinki, olet ystävien seurassa!

Lupa saunoa

Kiinteistöviraston tontti-osasto purki maanantaina pois Sompasaaren päätyyn rakennetun saunan, Sompasaunan.

Sompasaaren kärkeen on siis kolmena viime vuonna rakennettu sauna. Ja joka syksy kaupunki on sen purkanut. Tänä vuonna purkupäätös vaan tulikin jo keskellä kesää.

Sompasauna vuosimallia 2011
Sompasauna vuosimallia 2011

Entisessä satamassa, lähes kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta oleva sauna ei ole ektään haitannut. Ainoat naapurit ovat Ihana-kahvila, graffitiaita ja turvemammutti, joista tiettävästi kukaan ei ole saunasta valittanut.

Purkuajan muutos heinäkuulle oli tiettävästi sattumaa ja johtui siitä, että sauna satuttiin havaitsemaan juuri nyt. Epäselväksi jää, miten joka vuosi uudestaan rakennettu, uutisissa näkynyt ja kaupungin jakamia palkintojakin (lähes) voittanut sauna tulee yhä uudestaan yllätyksenä virastolle.
Päätöstä perusteltiin tasapuolisuudella:

”Jos me puramme erilaisten kiertolaisten luvattomia leirejä, mutta jätämme tällaisen saunan, meitä voidaan syyttää suoranaisesta rasismista. Silloin me ryhtyisimme päättämään, kenen luvattomat rakennelmat annetaan olla. Periaatteena on yhtäläinen kohtelu”

Kerrottakoon kiinteistövirastolle, että tasapuolista kohtelua on muunlaistakin kuin maksimaalinen ankeuttaminen. Ja sitä varten virkamiehiä palkataan, että jonkun on tehtävä tulkintapäätöksiä.

Tällä kertaa purkupäätös oli sentään asianmukaisella prosessilla tehty, ettei käynyt niin  kuin Ruttopuiston neuleille, jotka Stara purki pois vaikka niille olikin luvat. Ikävästi kaupungin politiikka tuntuu käytännössä olevan purkaa kaupunkilaisten kulttuuri varmuuden vuoksi pois, eikä etsiä mahdollisuuksia tukea sitä.

Toisaalta Helsingin strategiassa on kirjattu tavoitteeksi että ”Helsingin omaleimainen kaupunkikulttuuri kehittyy” (s16) ja toimenpiteeksi ”vahvistetaan yhteisöllisyyttä lisäävän kaupunkikulttuurin mahdollisuuksia eri alueilla.” (s18) Saunan rakentaminen joutomaalle jos mikä on omaleimaista kulttuuria ja lisää yhteisöllisyyttä. Strategia ei vaan näy nyt kiinteistöviraston toiminnassa.

Ehdotan sellaista yksinkertaista muutosta toimintakäytäntöön, että

  1. kaupungin maille tehdyt luvattomat rakennelmat puretaan *jos niistä on jotain haittaa* ja annetaan muutoin olla.
  2. luvattomien rakennelmien tekijöille tarjotaan mahdollisuus hankkia luvat tai viedä rakennelmansa pois ennen purkua. Käytännössä siis jätetään ensin paikan päälle lappu, että rakennelma on luvaton, sekä yhteystiedot virastoon.
  3. kaikki kaupungin virastot, eikä vain kulttuuriasiankeskus, pyrkivät noudattamaan strategian kirjausta omaleimaisen kaupunkikulttuurin edistämisestä. Se on koko kaupungin strategia josta nyt on puhe.

Jotta nämä muutokset saataisiin – ja jotta Sompasauna saa jatkaa, kehotan saunan ystäviä taistelemaan sen puolesta. Ankeutus ei ole ainoaa mahdollista tasapuolisuutta, ja virkamiehiltä voi edellyttää myös hyvää tahtoa.

Tiedän Helsingin mailta toisenkin luvattoman saunan. Tilanteen ollessa tämä en taida kuitenkaan kertoa julkisesti, missä se on. On sääli, että saunakulttuuri ajetaan maan alle.