henkilökohtaisesti Archives

Vauvan kanssa – mitä hoitovapaa on minulle opettanut

Istun yksin kotona tätä kirjoittamassa. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Viimeiset puoli vuotta olen viettänyt päiväni vauvan kanssa, mutta tänään hän on päiväkodissa ensimmäistä päivää. Tämä on tarina siitä, mitä nämä kuukaudet ovat minulle opettaneet

Opin, että ”vanhempainvapaa” ei tarkoita vapaata, eikä kotihoito kotona olemista. Päiviä, jolloin olisin ollut ihan vain kotona oli lopulta aika vähän. Joka päivälle osui joku tapaaminen tai vauvatanssi, kokous tai ihan vaan kokoontuminen. Mutta olemisen ja tekemisen tapa muuttui sellaiseksi, jossa vaan on vauva aina mukana. Nopeasti siitä tuli itsestäänselvä osa olemista. Aina piti olla mukana vauvakassi, jossa on ruokia, vaippoja, varavaatteita ja ehkä joku lelu. Tosin kiinnostavimmat lelut tietysti aina löytyivät matkan varrelta.

Kaupungin virallisten kokousten ajaksi sai korvausta lapsenvahdin hankkimiseen, mutta miltei kaikkialle muualle vauva ja myöhemmin taapero tuli mukaan. Poikkeuksena yksi tapaaminen ministerin kanssa. Kokoustakin on mahdollista johtaa niin, että vauva istuu välillä sylissä ja välillä leikkii vieressä.

Opin, että yhteiskunta – tai ainakin se Helsinki, jossa minä liikun – ottaa myös aika hyvin huomioon vauvat. Useimmiten kuljin kuormapyörällä, mutta myös julkisilla, ja se oli aina helppoa. Kyytiin mahtuu ja melkein aina pääsee nostamatta. Ja kun tarvitsee nostaa, auttajia löytyy. Ravintoloissa on syöttötuolit, joissain myös leikkipaikka. Eikä pienen ihmisen kohtuuttoman sotkuisista syömätavoistakaan tullut koskaan sanomista. Ylipäänsä kanssaihmiset olivat järjestään avuliaita ja halukkaita mukautumaan siihen, että paikalla on vauva.

Tässä voi kyllä olla sukupuoliero. Osaan kokemuksesta sanoa, että mies, joka liikkuu vauvan tai vaunujen kanssa huomataan ja otetaan huomioon – jopa erikseen kehutaan. Mutta onko nainen vauvan kanssa arkisempi ilmiö, jota ei jakseta niin helposti huomioida? En osaa sanoa.

Ja tässä kohden muuten erityiskiitos Annalle. Vauvan hoitaminen on valtavasti helpompaa, kun on kaksi ihmistä sitä jakamassa. Ja on helpompi ottaa asiat rennosti ja stressaamatta liika, kun katsoo vaan miten Anna tekee 🙂

Huomasin myös, että yhden ja kahden lapsen hoitamisessa on aika iso ero. Silloin kun mukana on paitsi 0-, myös 6-vuotias, miltei kaikki aika meneekin lasten kanssa, enkä juuri muuta pystynyt samalla tekemään. Itse olin siinä mielessä onnekas, että pystyin hyvillä mielin nauttimaan tällaisesta vaihtelusta, mutta esimerkiksi työttömälle vanhemmalle, jonka pitäisi samaa pystyä etsimään uusia töitä, tai työskentelemään freelancerina, tilanne olisi aika lailla mahdoton.

Viime vuonna maan hallitus päätti, että jos kotona hoidetaan yhtä lasta, kuuluu hoitaa myös toista, ainakin puoli päivää. Ellei Helsinki olisi kapinoinut tätä vastaan, olisi oma syksyni ollut hyvin erilainen. En olisi voinut käytännössä osallistua politiikkaan, tai sitten puolisoni ei olisi voinut tehdä töitä. Lisäksi yksi 6-vuotias eskarilainen olisi tylsistynyt kotona ja kaivannut kavereitaan, pahimmassa tapauksessa jäänyt ryhmän ulkopuolelle.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on yksi suurimpia hyvinvointivaltion aikaansannoksia, ja pidän yhtenä tämän valtuustokauden tärkeimmistä saavutuksista että pystyimme Helsingissä sen säilyttämään.

Pieni ihminen luonnollisessa ympäristössään

Hyvinvointivaltio on kuitenkin edelleen antelias lapsia saavalle. Ehdin puolen vuoden aikana saada vanhempainrahaa, isyysrahaa ja hoitorahaa. Byrokraattinen ero eri vapaatyyppien välillä ei juuri tunnu arjessa, mutta kylläkin kukkarossa. Siinä missä vanhempainraha ja isyysraha määräytyvät tulojen mukaan, kotihoidon tuki (hoitoraha) on kiinteä 338 euroa + kuntalisä 264€. Kun vanhempainrahakin laskettiin vähän yllättävällä tavalla, tuloksena oli säästötilin pikkuhiljainen tyhjeneminen syksyn mittaan.

En silti valita. Hoidin lasta kotona, koska halusin niin tehdä. Ja se oli joka euron arvoista. Yhteiskunta anteliaasti tämän minulle mahdollisti, mutta on ihan selvää etten saa siitä samaa korvausta, jonka saisin, jos tekisin työnantajalleni tuotavaa työtä ja maksaisin vielä verojakin.

Tukien tasoon olen ihan tyytyväinen, mutta niiden kestosta minulla on näkemys: vanhempainrahaa saa liian lyhyen aikaa (kunnes lapsi on 9-10kk), ja hoitorahaa liian kauan (kunnes lapsi on 3v). 9kk ikäinen vauva on oikeasti vielä sangen pieni kodin ulkopuoliseen hoitoon laitettavaksi. Eikä niitä usein laitetakaan: alle 1-vuotiaita on päivähoidossa häviävän vähän, ja 1-2 vuotiaistakin varhaiskasvatukseen osallistuu vain 25%. Lapsista 75% hoidetaan siis lähes 2-vuotiaiksi jotenkin muutoin. On aika selvää, että lain takaama vanhempainvapaa (ynnä äitiysvapaa ynnä isyysvapaa) ei ole riittävän pituinen että se vastaisi useimpien perheiden tarvetta.

3 vuoden hoitovapaa sen sijaan on jo pitkä, ja työntää käytännössä naisia sivuraiteelle työelämästä. Vuonna 2015 93% kotihoidon tuen saajista oli naisia. Lisäksi osa työnantajista pelkää lisääntymisikäisten naisten jäävän vuosien tai jopa vuoskymmenen hoitovapaaputkeen, mikä aiheuttaa kustannuksia ja sijaisuusjärjestelyjä. Tämä asenne haittaa yhtälailla myös lapsettomia naisia. Seurauksena 30-40v naisten osallistuminen työelämään on Suomessa selvästi vähäisempää kuin miehillä ja muiden pohjoismaiden naisilla.

Hyvä malli olisi ehkä suunnilleen sellainen, että vanhempainraha kestäisi vaikkapa 18kk niin, että 6kk olisi äidille, 6kk isälle (tai toiselle vanhemmalle) ja 6kk kummalle vain. Siis useasti ehdotettu 6+6+6. Tällöin erillistä hoitorahaa ei tarvitsisi ehkä ollenkaan. Hallituspuolueetkin itse asiassa lupailevat tämänsuuntaiselle uudistukselle tukea, kunhan sen vain tekee joku tuleva hallitus, eikä tämä, jossa he saavat nyt päättää. No, sitä odotellessa yksi mahdollisuus olisi lyhentää hoitorahan kesto vaikka kahteen vuoteen.

On tärkeää mahdollistaa perheille suuri vapaus järjestää lastensa hoito itselle oikealta tuntuvalla tavalla. Enkä halua moralisoida, mikä kullekin tuntuu oikealta. Mutta yhteiskunnan ei silti pitäisi aktiivisesti työntää perheitä suuntaan, joka ruokkii rakenteellista epätasa-arvoa ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi. 6+6+6 voisi olla hyvä tasapaino näiden näkökulmien välillä.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että ratkaisu laittaa lapsi päiväkotiin tässä vaiheessa tuntuu oikealta. Vietin siellä itse mukana tutustumassa kaksi päivää. Sinä aikana lapsi ehti tehdä tuttavuutta tarhakavereihinsa ja ryhmän aikuisiin, leikkiä yhdessä ikätovereiden kanssa, syödä siistimmin kuin kotona ja selvitä hyvin siitäkin, kun välillä joutui pärjäämään ilman minua. Tänä aamuna ei kauheasti edes hirvittänyt jäädä kotiin, kun pieni lähti isosiskonsa ja äitinsä kanssa kohti tarhaa.

Olen puolen vuoden aikana myös oppinut, että pärjään aika hyvin pienen ihmisen kanssa. Melkein aina muistin ottaa vaippoja mukaan, ja vauva jäi harvoin ilman ruokaa. Omatkin asiani pystyin yleensä hoitamaan, kun ensin pidin huolta vauvan tarpeista. Ja opin sen, miten ihana vauva voikaan olla. Jotenkin yhdessä puuhailu ja seurustelukin tuntui mielekkäältä, vaikka toisen sanavarasto oli lähinnä ”höö” ja ”kakka”.

Fyysinen olemassaolo (omaan napaan tuijotusta)

Kävin joogatunnilla, ensimmäistä kertaa ikinä. Purjehdusmatkan aamujumpan jäljiltä ajattelin, että täytyyhän sitä kokeilla ihan virallisestikin. Ja pakko sanoa, että pidin.

Jooga on ehkä kaikkein fyysisintä, mitä olen koskaan tehnyt. Kaikkein eniten vain omaan kehoon ja fyysiseen olemassaoloon keskittyvää. Sori vaan kaikille joogan metafysiikkaan ja valaistumiseen harrastuneille, mutta minä en löydä siitä mitään muuta kuin puhtaasti oman ruumiin fysiikan palvontaa.

Vertailun vuoksi, muut minulle tutummat fyysiset aktiviteetit ovat luonteeltaan selvästi henkisempiä.

Tanssi on ilmaisua, jossa ytimessä on liikekieli ja sen estetiikka. Estetiikka, ei fysiikka. Keho on instrumentti, jolla estetiikkaa ilmaistaan, mutta ei musiikissakaan ole ole kyse soittimista vaan kappaleista.
Kamppailulajit ovat nimensä mukaisesti kamppailua. Niissä kilpaillaan voitosta. Keho ja sen fyysiset kyvyt ovat tähän väline, mutta vain väline.
Pyöräily on tapa liikkua paikasta toiseen. Lihasvoima on ehkä elegantein voimanlähde liikenteelle, mutta tarve on liikkua ja polvien oikominen satulassa on vain tapa siihen.
Seksi on kontaktia ja kommunikaatiota kahden (jne) ihmisen välillä. Toki siihenkin liittyy aika paljon fyysistä, mutta se kaikki on lopulta vain tapa henkiseen kontaktiin.

Fyysinen olemassaolo ja oman fysiikan kehitys on siis vain väline muille tavoitteille. Jotain käytännössä välttämätöntä, mutta ei sen tärkeämpää.

Myönnän, että varmasti monelle näiden lajien harjoittajille ne ovat nimenomaan fyysisiä harjoitteita, tapa uppoutua omaan kehoon ja sen toimintaan tai parantamiseen. Mutta minulle ne ovat aina olleet jotain muuta. Ja olen halunnut niiden olevan jotain muuta, koska onhan fyysisyys vähän likaista. Ja onhan se aika itsekeskeistä keskittyä omaan kroppaansa.

Niin, ruumiinsa kautta eläminen ja sen kehityksestä ilahtuminenhan on aivan kirjaimellisesti omaan napaan tuijottamista. Ja eikö se ole vähän noloa? Saa ihmisen vaikuttamaan vähän tyhmältä? No, vetoan siihen, että minulla on lääkärin määräys harjoitella omaan napaan tuijottamista eri muodoissaan.
Eikä fyysisyys tietenkään oikeasti ole paha asia. Tässä vaan puhuu vuosituhansien kristillinen perinne minun kauttani. Vähän tiivistäen: henkinen = transendentti = jumalasta = hyvä; fyysinen = immanentti = maailmallinen = paha. Jekyll ja Hyde.

Henkistä olemassaoloamme ei voi eikä pidä erottaa fyysisestä olemassaolosta (*). Vanha kreikkalainen ajatus terveestä sielusta terveessä ruumiissa oli, no… terveempi. Sekin sittemmin toki perversoitunut olympialaisiksi.

Tapa jolla olen ja liikun vaikuttaa suoraan tapaan jolla ajattelen. vai oletteko huomannut, miten ajatukset kulkevat eri logiikalla jos ui? Myös kävellessä, pyöräillessä ja ratikalla kulkiessa, mutta uima-ajatukset eroavat kaikkein eniten, ja siksi ero on helpoin huomata.

Se metafysiikasta; paluu ruumiiseen. Kokemukseni joogan fyysisyydestä ei johtune siitä, että jooga olisi jotenkin fyysisempää kuin vaikkapa kamppailulajit tai tanssi. Ero lienee täysin tavassa, jolla koen ruumiini. Ja sen muutoksessa.

Yksi nettituttu kertoi taannoin (blogi nyttemmin archive.orgin hautuumaalla) kuinka hänen kokemuksensa ruumiistaan muuttui täysin kurkkuleikkauksen jälkeen. Entinen sivistykseen ja puhtaaseen henkeen vetoa tunteva kirjatoukka huomasi käyvänsä innolla lenkillä. Yhtäkkiä kun kroppa oli suorituskykyinen, kokemus omasta itsestä ja asioiden merkityksestä muuttui. Tai yhdestä tutusta sydänläppäleikkauken jälkeen huomasi, kun Sandmanilta näyttävä kaveri alkoikin olla ruskettunut. Ja lihaksikas. Ja harrastaa parkouria ja ties mitä.

No, noin konkreettiset fyysiset muutokset ovat tietenkin ääriesimerkki fysiikan ja mielen vuorovaikutuksesta. Mutta sama pätee pienemmässäkin mittakaavassa. Kesän purjehduksen jälkeen olen paremmassa kunnossa ja joka-aamuisten joogien takia taivun eteenpäin ainakin kämmenen verran aiempaa enemmän. Ilman tätä muutosta kokemus joogasta olisi täysin toinen; ikävä, sanoisin.

Varmaan silti enemmän tässä vaikuttaa henkinen fyysiseen. Koen liikunnan fyysisyyden enemmän, koska olen ottanut asiakseni hyväksyä sen fyysisen omaannapaantuijotuksen ja opetella huomaamaan fyysiset tuntemukset. Kuten sanottu, ei niitä kannata yrittääkään erottaa.

Mutta tässä herää myös kysymys, mitä sitten olisi joogan henkisyys, jonka nyt missaan? Ajatus valaistumisen tavoittelusta tuntuu käsittämättömän itsekeskeskeiseltä, henkistä omaan napaan tuijottamista jossa keskitytään itseensä ja itsensä tekemiseen/kokemiseen paremmaksi. Ja enhän minä oikeasti fyysisyyttä sinänsä ole koskaan vierastanut, vaan sitä omaan napaan tuijottamista.

kirjoittaja on fyysisesti paremmassa kunnossa kuin ikinä ennen ja nauttii siitä. Koittakaa kestää, se mennee ohi.

(*) Paitsi tietenkin jahka teknologia tarpeeksi kehittyy ja siirrämme tietoisuutemme johonkin koneeseen tai pilveen. Mutta silloinkin olemassaolo jatkuu jollain tapaa fyysisenä. Yhteys muuttuu, ei katkea

Rakkaudesta

vietin viikonlopun järjestäen upeita häitä Lammassaaressa. Ja puhuin rakkaudesta. Hääparin luonteelle hyvin sopien, ajattelin jakaa nämä sanat muillekin kuin 130 lähimmälle ystävälle.

Henna ja Panu,

Bestmaninä koen, että minun kuuluu tässä sanoa muutama sana rakkaudesta. En kuvittele voivani siitä teille mitään opettaa, päin vastoin. Minä olen täällä siitä oppimassa.

Tarina alkaa pari vuotta sitten Henna kertoi, miten he olivat Panun kanssa puhuneet rakkaudesta, ja nähneet sen kovin eri tavoin. Panun tuolloin sanomaa en osaa nyt referoida, mutta Hennan sanat jäivät mieleeni, ja niitä nyt tässä vapaasti tulkitsen, koska Hennahan ei enää muista mitä sanoi, joten kukaan ei ole tätä kiistämässä.

Hennan mukaan rakkaus on sitä, että aina palaa takaisin. Se on se ehdoton varmuus ja lähtökohta, että kaikissa käänteissä ja elämän yllätyksissä, on jotain, joka pysyy ja jota ei tarvitse epäillä.

Että heitti elämä eteen mitä vain, oli se sitten riitoja, muita ihmisiä tai vaikka eroja, niin rakkaus on ehdoton. Yhteinen tulevaisuus on lopulta aina kuitenkin edessä.

Rakkauden ei tarvitse olla kaunista. Sen ei tarvitse olla mukavaa. Sen ei tarvitse olla lumivalkoista. Ollakseen todellista, siinä ei tarvitse olla välttämättä mitään mitä muistella hyvällä. Sen tarvitsee vain olla ehdotonta. Tarvitsee vain aina palata takaisin.

Kuulema Panu piti Hennan käsitystä rakkaudesta aika karuna.

Ja kuten yleensäkin, olen tietenkin eri mieltä. Tämä on ehkä vahvin ja kaunein rakkauden määritelmä, jota voi olla.

Kyse ei ole vain tunteesta, miltä toisen kosketus tuntuu. Kyse ei ole vain kaipuusta olla yhdessä, kun joutuu eroon. Kyse ei ole vain yhteisistä unelmista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tai yhteisestä elämästä, lapsista ja kaikesta. Kyse on rakkaudesta.

Ja rakkaus on enemmän, kuin mikään näistä yksin tai kaikki yhdessä. Kaikki muu seuraa siitä.

: Kuva: Tuomas Puikkonen

Minähän en ateistina Jumalaa oikeastaan tunne, mutta tässä kohden on tapana ja tarpeen häntä hiukan siteerata. Etenkin kun kukaan muu ei sitä ole vielä tehnyt, niin rooli lankeaa minulle.

Jumala puhuu Paavalin suulla ja kynällä:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

En tiedä, mitä katolinen Jumala tuolla tarkoitti, mutta luterilainen Jumala – ja minähän olen nimenomaan luterilainen ateisti – tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä minä äsken itse sanoin.

Mutta tänään emme ole kokoontuneet juhlimaan rakkautta yleisesti, vaan Hennan ja Panun rakkautta erityisesti.

Henna ja Panu, olette molemmat nuoria ihmisiä, elämää vielä paljon edessään. Mutta he ovat myös kokeneet jo yhdessä paljon, hyvää ja pahaa, helppoa ja vaikeaa, niin kuin nyt elämä on. Yksi osa sitä jokeltaa tuolla pöydän alla tyytyväisenä.

Teidän rakkauttanne lähietäisyydeltä seuranneena voin sanoa, että se todella on kaikkea mitä äsken sanoin, lopulta aina ehdoton, kiistaton ja kaiken lähtökohta. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, ja lopulta aina palaa takaisin.

Hyvä hääväki, tämän me olemme kokoontuneet tänään tänne näkemään ja todistamaan. Tämän toivon että voimme kaikki viedä täältä mukanamme ja muistaa. Rakkautta on olemassa, se on totta.

Kiitos siitä.

Kaukaisin ranta

Purjehdi ulos Kruunuvuorenselältä, vaikka Kustaanmiekasta, ja kulje tuulen mukana ohi Isosaaren synkän hahmon. Saaren jälkeen käänny etelään, ja ota suunta kohti kaukaisinta luotoa ulkomerellä. Viimeistä maata ennen avointa merta.

Tästä aukeaa meri ja kansainväliset vedet. Sisäinen aluevesi loppuu rantaviivaan.

Kalliosaaren nimi ei ole Selidor, vaan Länsitoukki (Länsitonttunakin tunnetaan). Tuolta kivennyppylältä löytyy pieni lahti, johon purjeveneenkin saa suojaan lähes kaikilta tuulilta. Paras rantautumistapa on peruuttaa hiljakseen moottorilla lahteen niin syvälle kuin pääsee, tiputtaa ankkuri ja ajaa keula sitten pohjoisreunan matalille kallioille. Siellä on vanhat verkkovajan perustukset, joihin saa köyden kiinni. Alla havainnollistava kuva.

Kuvan H-veneellä saareen olivat saapuneet tekniikan tohtori, lääkäri ja opettaja. Juuri heidän mastonsa lahden olemassaolon meillekin paljasti. Kiitoksia keskusteluseurasta ja viinistä.

Rannan karit kiiltävät auringossa. Puuttuu vain laskeutuva lohikäärme.

Terhon polttarisaunan on tuuli lyönyt vinoon. Savupiipun kun korjaisi ilmastointiputkella, tästä saisi varmaan ihan käyttökelpoisen. Lähdetäänkö joskus saunomaan?

Allekirjoittanut merimerkissä, taustalla rahtia Vuosaareen.

Miten edistää pyöräilyä yhdessä päivässä?

Puhun usein pyöräilyn edistämisestä. Esimerkiksi siitä, miten kaupunki voisi käyttää puoli miljoonaa euroa tehokkaimmin.

Tällä kertaa ajattelin pohtia sitä, miten aktiiviset kansalaiset voivat edistää pyöräilyä aivan kaupungin mahdollisista päätöksistä riippumatta. Pohdinta on luonteeltaan interaktiivista, eli siihen voi osallistua kommentein ja äänestyksellä sivupalkissa. Pohdinta on myös luonteeltaan inklusiivista, eli joka osiossa kerrotaan miten pyöräilyä edistämään pääsee mukaan.

Koska asiat on aina syytä konkretisoida, esitän asian yhden päivän kautta.

8.5. oli pyörällä töihin päivä. Sen seurauksena en päässyt töihin ollenkaan, vaan kaahasin pitkin kaupunkia pyöräilyä edistämässä koko päivän. Alla kuvaus toimistani sekä arviot niiden vaikuttavuudesta.

1) Pyöräilijöiden kannustaminen

Aamulla 6:30 olin Sörnäisten rantatien varrella telttaa pystyttämässä. Seitsemältä aloimme jakaa aamupalaa työmatkapyöräilijöille. Nopeasti kojulla oli jono, ja yhdeksään mennessä kaikki 550 sämpylää olikin jaettu. Aamiaisella oli kävijöitä yhteensä ehkä 700 ja kaikki kehuivat ideaa kovasti.

Tapahtuma itsessään lisäsi varmasti pyöräilyä 8.5. yhteensä satoja kilometrejä. Monet tulijoista kun varta vasten lähtivät pyörällä töihin. Kun tämä sai ihmiset ottamaan pyöränsä esiin, ulottui vaikutus myöhempiinkin päiviin.

Samuli Pahkala innostui myös tapauksesta niin, että päätti perustaa työpaikalleen Vaisalaan uuden aamupalatapahtuman 7.6. Lähdin mukaan tapahtuman mainostamiseen, ja saimmekin siihen mukaan 24 työpaikkaa, joissa on yhteensä yli 4000 työntekijää. Syksyksi on jo ideoitu vielä suurempaa aamupalatempausta. Näilläkin tapahtumilla on varmasti ollut vaikutuksensa pyöräilymääriin.

Aamupalasta nautti toukokuisessa aamussa 700 pyöräilijää

Jos haluat järjestää omalle työpaikallesi pyöräilyaamiaisen tai muuta pyöräilytoimintaa, niin ota mukaan pari työkaveria ja ideoikaa toimintaa! Jos haluat työpaikkasi mukaan pyöräilijäaamiaiseen joskus syyskuussa, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi.

2) Lobbaus eduskunnassa

Yhdeksältä jouduin jatkamaan matkaa, koska piti käydä vaihtamassa kotona puku päälle ja suunnata eduskuntaan ympäristövaliokunnan kuultavaksi liikennepoliittisesta selonteosta. Edustin paikalla Suomen liikenneliittoa ja esitin pyöräilyn parempaa huomioimista liikennepolitiikassa. Hepo myös jätti aiemmin kirjallisen lausunnon samasta selonteosta

Ympäristövaliokunnan rooli oli vain antaa lausunto liikenne- ja viestintävaliokunnalle, joka varsinaisesti käsitteli selontekoa. Lausunnossa on sangen hyvin otettu huomioon useita esittämiäni asioita, mm. kuinka kaupunkeja ja maaseutua tulee tarkastella erikseen; miten valtion rahoitus ohjaa kuntia edistämään autoilua; sekä miten pyöräilyä ja kävelyä pitäisi ympäristö-, terveys- ja talousperustein sen sijaan suosia.

Asiaa varsinaisesti valmisteleva liikenne- ja viestintävaliokunta kantoi lähinnä huolta siitä, kuinka erityisesti maaseudun autoliikennettä ei ole huomioitu selonteossa tarpeeksi. Kävelystä ja pyöräilystä lausuttiin pari kaunista sanaa ja toivottiin, että turvallisia ja esteettömiä kevyen liikenteen väyliä rakennettaisiin lisää. Yhtäkään konkreettista ehdotusta ei mukaan päässyt.

Hepon kommentti selontekoon johti käsitteen ”kevyt liikenne” korvaamiseen sanoilla ”kävely ja pyöräily” kahdessa kohdassa johon tuo vanhentunut käsite oli vielä unohtunut. Lisäksi muutamista ehdotuksistamme poimittiin puolikkaita lauseita tai ideoita joihinkin perusteluihin. Oleellista merkitystä sisältöön niillä ei kuitenkaan ollut.

Kokonaisuudessaan on paha sanoa, millaisia vaikutuksia tällä lobbauksella on ollut. Muutama virkamies ja kansanedustaja ymmärtää nyt ehkä hiukan enemmän pyöräilyn ja kaupunkiseutujen problematiikka ja kenties seuraavaan vastaavaan selontekoon pyydetään jo lausuntoja tuppautumattakin. Työllä voi siis olla vaikeasti mitattavia pitkän tähtäimen vaikutuksia. Mitattavia vaikutuksia on vähän.

Lobbausta ja erilaisia kannanottoja valmistellaan HePon liikenne-listalla. Kiinnostuneet jäsenet ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi niin lisään teidät listalle. Jäseneksi voi liittyä tästä

3) Työnantajien kannustaminen

Eduskunnasta poljin suoraan YLElle, joka on liittynyt HePon Hyvä työpaikka pyöräillä -hankkeeseen. Hankkeen tarkoitus on herättää työnantajat huomaamaan, että pyöräilyn edistäminen kannattaa sekä kannustaa ihmisiä pyöräilemään töihin. Käytännössä työpaikoilla tutkitaan pyöräilyratkaisujen laatu ja annetaan parannusideoita, neuvotaan ihmisiä pyöräilyssä ja huolletaan pyöriä. Ajatus on, että pelkän kannustamisen sijasta pyritään myös konkreettisesti parantamaan olosuhteita.

8.5. oli vuorossa pyörien huolto ja huollon opetus. Kahden tunnin ajan huolsimme YLEläisten pyöriä Pasilassa ja annoimme neuvoja jatkotoimista. Läpi käytiin viitisenkymmentä pyörää. Huolto onnistui yllättäen sotkematta kauluspaitaa, kun puvunhousuja suojasi päällihousut ja takki roikkui sivummalla.

Paljonko huoltotoimet sitten edistivät pyöräilyä? Ainakin muutamien kymmenien ihmisten pyörät ovat nyt helpompia poljettavia tai turvallisempia. Moni myös oppi, missä YLElle viemämme pumppu majailee, että renkaat voi täyttää tarvittaessa. Kyllä tässä varmaan kymmeniä tai satoja pyöräilykilometrejä tuli tälle vuodelle yhteensä lisää. Lisäksi toiminnalla voi olla epäsuoria vaikutuksia, jos työnantajat (esim. YLE) innostuu edistämään pyöräilyä vielä tähänastista enemmän. Ensi vuonna koitetaan arvioida vähän tieteellisemmin koko Hyvä työpaikka pyöräillä -projektin vaikutuksia.

Jos arvelet, että työpaikkasi voisi lähteä mukaan hankkeeseen, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi. Myös lisää aktiiveja kaivataan syksyksi, yhteystieto sama.

4) Vaikuttaminen katusuunnitelmiin

YLEltä poljin pikapikaa Kasarmikadulle Yleisten töiden lautakunnan kokoukseen. Lautakunnan asioista pyöräilyyn liittyivät tällä kertaa lausunto Kaarelan jäähallin kaavasta, sekä Pyhän Laurin puiston puistosuunnitelma. Sain lisättyä jäähallilausuntoon, että kadun varteen ei saa tehdä yhdistettyä pyörätietä. Puistosuunnitelmassa näkyvä yhdistetty sen sijaan oli tiettävästi vain piirtovirhe ja erottelu säilyy. Lisäksi puolustin pyöräilyn ja jalankulun asemaa strategisten tavoitteiden priorisoinnissa.

Samaan kategoriaan laskettakoon se, kun illalla viimeisenä lähetin kaupungille muistutukset Viilarintien ja Vienankadun katusuunnitelmista. Sisältö oli jo pääosin tehty aiemmin ja siitä olivat pääosin vastanneet muut HePo-aktiivit, mutta säädin hiukan sanamuotoja ja ulkoasua ja lähetin sähköpostit yhdistyksen nimissä.

Yksittäisen lautakuntakokouksen vaikutus ei ole kauhean suuri. Tällä kertaa siis torpattiin yksi yhdistetty väylä, joka olisi luultavasti torpattu myöhemmin kuitenkin ja valittiin joitakin sanamuotoja, jotka epäsuorasti ehkä vaikuttavavat tulevaan päätöksentekoon. Kokonaisuudessaan lautakunnassa istuminen on kuitenkin vaikuttavaa. Vuosi sitten HePon muistutuksia ei välttämättä luettu kovinkaan tarkkaan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Uusimmat muistutuksemme ovat johtaneet mm. suunnitelman palauttamiseen liikennesuunnitteluun tai hautaamiseen. Ja silloin kun suunnitelma tuodaan lautakuntaan, se hyväksytään ehdollisesti.

Lautakuntatyön vaikutus katusuunnitelmiin on yhdeksän kuukauden aikana ollut huomattava. Tätä menoa kohta ollaan tilanteessa, jossa suunnitelmat tehdään lähtökohtaisestikin ainakin kohtuullisen hyvin. Vaikutus pyöräilyolosuhteisiin ja siten pyöräilyn määrään on joidenkin vuosien tähtäimellä suuri.

Katusuunnitelmien kommentaareja ja erilaisia kannanottoja valmistellaan HePon liikenne-listalla. Kiinnostuneet jäsenet ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi niin lisään teidät listalle. Jäseneksi voi liittyä tästä.

5) Mielenosoittaminen

Lautakunnasta poljin suoraan kriittiselle pyöräretkelle. Vaadimme tavalliseen tapaan parempia pyöräilyolosuhteita. Kriittisten pyöräretkien osallistujamäärät ovat parin viime vuoden aikana nousseet reippaasti, ja viimeisin ennätys tehtiin kesäkuun retkellä, jossa oli 370 polkijaa.

Mielenosoitus ei tietenkään suoraan vaikuta mihinkään, siinähän vain osoitetaan aktiivisesti, että ollaan jotain mieltä. Mutta ne ovat keskeinen osa sellaisen ilmapiirin luomista, jossa pyöräilyä ei voi jättää huomiotta, vaan pyöräilyolosuhteet kiinnostavat ihmisiä. Kaupunkisuunnitteluviraston virkamiehen mukaan näkyvä pyöräaktivismi on helpottanut asioiden ajamista virastojen sisällä huomattavasti. Punainen asfaltti levitetään vain sille joka sitä vaatii.

Allekirjoittanut puhuu kesäkuun kriittisen pyöräretken lopussa konttiaukiolla.

Seuraava kriittinen pyöräretki järjestetään tiistaina 10.7. Tapaaminen klo 17:30 Pyöräkeskuksella, Narinkalla. Kriittisiä suunnitellaan sähköpostilistalla, jolle pääsee mukaan mailaamalla allekirjoittaneelle. Osoitteen jo arvaattekin.

6) Koulutus

Tämä ei nyt mahdu enää aikaraamiini, vaan täytyy siirtyä seuraavalle päivälle. 9.5. alkoivat nimittäin HePon katuajot, jossa opetetaan ihmisiä ajamaan kantakaupungin kaduilla turvallisesti ja sujuvasti. Tavoitteena on lisätä pyöräilyä ylipäänsä ja erityisesti siirtää pyöräily jalkakäytäviltä ajoradoille.

Ensimmäisiin kuusiin katuajoihin on osallistunut yhteensä muutamia kymmeniä ihmisiä. Heistä varmaan ainakin osan pyöräilymäärät ovat kasvaneet. Paljon suurempi vaikutus on kuitenkin varmasti ollut katuajojen näkyvyydellä mediassa ja netissä: epäilemättä monet ovat siirtyneet kadulle ajamaan osallistumatta erikseen kursseille. Mitä enemmän kadulla ajetaan, sen turvallisempaa se myös on, ja houkuttelee muitakin pyöräilemään.

Myös Tampereella ja Jyväskylässä suunnitellaan katuajojen järjestämistä.

Oma vaikutelmani on, että jalkakäytävillä ajo on vähentynyt ratkaisevasti keskustassa tämän kesän aikana. Yleisen ajattelutavan muutos on Helsingissä tapahtumassa juuri nyt. Vielä ensimmäisillä katuajoreissuilla näkyi yhtä paljon pyöräilijöitä jalkakäytävillä kuin kaduilla, mutta viimeisen parin kerran aikana on oikein saanut etsiä jalkakäytäväpyöräilijöitä. Ero on suuri, puhumattakaan parin vuoden takaisesta tilanteesta. Uskon, että katuajoilla on ollut oma roolinsa tässä muutoksessa, vaikkei se siitä yksin vastaakaan.

Keskellä kaistaa – katupyöräilyn alkeet kahdessa minuutissa from Helsingin Polkupyöräilijät on Vimeo.

Seuraavat katuajot ovat tänään, 20.6. Tapaaminen klo 17:30 pyöräkeskuksella, Narinkatorilla. Tervetuloa mukaan. Ilmottautua voi vaikka Facebookissa

Kuinka edistää pyöräilyä?

Kysynkin teiltä, tänne asti lukeneet: mikä on tehokkain tapa edistää pyöräilyä ja miksi. Jokainen yllä esitelty toiminta kuvaa yhtä vaikuttamistapojen kategoriaa. Muitakin keinoja varmasti on, ja niitä saa tuoda esiin. Sivupalkissa on myös äänestys aiheesta. Ja olen aivan tarkoituksella jättänyt määrittelemättä, mitä pyöräilyn edistäminen oikeastaan tarkoittaa; sen saa tulkita kuten haluaa.

Helsingin tavoite on kaksinkertaistaa pyöräilyn osuus liikenteessä 15 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Se ei toteudu, ellemme tee siitä totta. Tervetuloa mukaan.

Politicus iacta est

Kun täytin 30 isoäitini sanoi minulle, että 30 vuoden iässä ihmisen on tehtävä valinta: haluaako keskittyä tieteeseen, teollisuuteen vai politiikkaan. Vain yhden voi valita.

Koska olen taipuvainen pohtimaan asioita pitkään, en valinnut mitään. Tuolloin muistan pohtineeni, pitäisikö perustaa yritys tai ehkä mennä johonkin isoon firmaan töihin. Jatko-opinnotkin tuntuivat aika luontevalta ratkaisulta, ja väitöskirjan runko oli jo mielessä.

No, kävi niin kuin yleensä. Jos jotain ovat vuodet minulle opettaneet, niin sen, että valintoja ei koskaan tehdä. Pikkuhiljaa vaan käy yhä ilmeisemmäksi, ettei lopulta ole kuin yksi vaihtoehto. Että on asioita, jotka on vain pakko tehdä. Ja tämä on nyt niistä yksi, ainakin lähitulevaisuudessa.

Tämä ei nyt yllätä enää ketään, mutta Helsingin Vihreät on tänään asettanut minut ehdokkaaksi vuoden 2012 kuntavaaleissa. Onnitteluja otetaan vastaan ja silleen.

Kuva havainnollistaa mistä tekstissä on kyse

Vaalikampanja alkoi tavallaan jo vuosia sitten, ja toisella tavalla se alkaa vasta joskus kesällä. Mutta eräällä tavalla se alkaa juuri nyt: tämä on ensimmäinen kerta, kun julkisesti myönnän pyrkiväni johonkin.

En ole hyvä pyrkimään. Pidän paljon enemmän ratkaisuista, jotka ovat jo varmoja siinä vaiheessa, kun niistä julkisesti sanon mitään. Ehkä siksi en ole koskaan ollut ehdolla mihinkään julkiseen luottamustoimeen. En siitä vieläkään pidä, mutta tehdään nyt kunnolla kun tähän kerran ryhdyttiin.

Aion vaalikampanjassa puhua samoista aiheista, joista kirjoitan: kaupungista, pyöräilystä, (tieto)tekniikasta ja politiikasta ainakin. Aiheista on luvassa enemmän tekstiä kuin haluatte lukeakaan 🙂

Ensimmäisenä konkreettisena liikkeenä lisäsin itselleni Poliitikko-sivun Fecesiin. Sinne tulee jatkossa tekstejäni ja toilailujani. Tykkäämällä saa ne tuoreeltaan päin pläsiä.

Juna Turkuun

Tänä aamuna 6:00 istuin junassa Turkuun. Matkani pää oli Boost Turun innovaatioleiri, tai miksi tuota nyt kutsuisi. Startup Journey 2012. Kolmisen kymmentä eri sortin teekkaria, kauppatieteilijää ja ties mitä ihmettelemässä miten softayritys saataisiin perustettua. Ja yllättävän pitkä tiehän se näyttäisi olevan.

Tiimejä oli kahdeksan. Jokaisella oli idea, jotain hajua ehkä bisneksestä ja vähän koodauksesta. Osalla jo vähän softaakin. Minulla oli 30 minuuttia per tiimi. Siitä ensimmäiset 10 sen ymmärtämiseen, mikä tyyppien idea on ja loput 20 siihen, että määritellään miten se toteutetaan kahdessa viikossa. Niillä käsillä mitä sattuu käsillä olemaan. Oikeastaan aika samaa tavaraa kuin teen työkseni, paitsi kaikki aikamäärät jaettuna kuudella: puolen päivän sijasta puoli tuntia ja kolmen kuukauden sijasta kaksi viikkoa.

Ideoissa oli kaikkea vammaisten deittipalvelusta hajautettuun kakkumyyntiin. Monilla jo melko selvä kuva vaati vain kirkastusta ja rajausta ensimmäisen sprintin töihin. Toisilla idea piti hakata raakamalmista esiin pajavasaralla. Pahin synti oli fiksujen nörttien suosikkipahe, eli abstraktio: ”Tällä voi tehdä millaisia haasteita vaan”. Kun ei voi, ainakaan hyvin.

Kuulema osallistujille oli luvattu että ”jos muuten pääsette liian helpolla, niin viimeistään Otso laittaa teidät koville”. Ehkä olin siis liiankin kiltti.

Kokonaan toinen asia on, mennäänkö junalla Turkuun kohta enää ollenkaan. Itse nousin 5:36 junaan (seuraava lähti 9:02) koska bussit menivät 5:00 ja 7:00 ja kestivät 2,5 tuntia. Mielummin herään aikaisin ja kirjoitan junassa kuin kärvistelen bussissa ja saavun myöhässä. Hintakin on suunnilleen sama, joskin minua se ei tässä niin kiinnostanut.

Montaa muuta hinta kuitenkin kiinnostanee, ja kohta se on bussilla 3 euroa, kun liikennöinnin aloittaa Onnibus oy. VR oy:n hinta oli tänään 30,76€. Vaatimattomat kymmenen kertaa kalliimpi.

Hintaeroon on monia syitä, mutta niihin ei kuulu se, että Onnibussia tuettaisiin. Sen sijaan VR tukee etelän kaupunkien välisistä matkoista runsaasti hiljaisempien ratavälien vuoroja. Hienoa että Kontiovaaraan menee juna, mutta miksi juuri etelän junamatkustajat maksavat sen, eivätkä kaikki veronmaksajat kuten muissa aluetuissa? (edit: ei se ole näin yksinkertaista)

Otsikon fraasi on tuttu myös Seija Simolan kamalasta käännösiskelmästä. Koska uskon ettei pahaa pidä levittää vaan hyvää, en sitä linkkaa. Tässä sen sijaan alkuperäisteos, Italian euroviisuehdokas vuodelta 1984, I treni di Tozeur.

Kappale on iskelmäksi monimutkainen; laulusävel on lähinnä fragmentteja ja mozartia lainaillaan. Siitä huolimatta se yllättäen toimii. Laulajien taidolla lienee jotain tekemistä asian kanssa. Ylipäänsä 80-luvun italoiskelmä on hieno laji ja ymmärrän Simolan viehtymyksen siihen, joskaan se ei tee hänen rikoksestaan anteeksiannettavaa.

Lyriikoissakin on jokin tolkku, kun kohteena on Tozeur Saharan rajalla, keidas jonne Tunisian emiiri sata vuotta sitten vetäytyi talvea viettämään punaisella junallaan. Koko rata oli olemassa vain näitä edustusmatkoja varten ja Tonzeurin juna symboloikin mennyttä loistoa ja entistä hitaampaa elämää joka on väistynyt modernin maailman tieltä. Kirkoissa rakennetaan avaruusaluksia. Samaan nostalgiaan pääsee mukaan italialaisasutuksen vetäytyminen pohjoisafrikasta. Nykyään Punainen lisko ajaa turistivuoroja 43 kilometrin mittaisella kaivosradalla.

Ja samaan pakettiin pistetään tätä menoa myös suomen rautatiet. Juna on bussia mukavampi, mutta harvalle kymmenen kertaa mukavampi. Ja EU:n palvelusopimusasetus pakottaa sallimaan järkevän bussiliikenteen hoidon. Parhaassa tapauksessa tämä toimii herätyksenä, ja juniakina aletaan kohta ajaa jollain tolkulla. Eikä sen tarvitse tarkoittaa kilpailutusta, mutta kyllä pyrkimystä edistää junamatkustusta. Löytyisikö sellaista jostain?

Muistoja maailmasta

Olen sen ikäinen, että muistan nähneeni televisiosta kuinka Berliinin muuri murtui. Olen myös nähnyt televisiosta Nixonin eropuheen ja Ludvig XVI:n mestauksen Ranskan vallankumouksessa. Niiden aikaan en kuitenkaan ollut vielä syntynyt, eikä vallankumousta tietenkään televisioitu.

Minua hiukan vaivaa, miten näitä muistoja pidetään jotenkin toisistaan poikkeavina, miten muistoni muurin murtumisesta on jotenkin ”henkilökohtainen” ja ”olen elänyt sen”, vaikka se itse asiassa oli ihan samanlaisia liikkuvia kuvia ruudulla kuin Ludvig ja Nixonkin. Vaikka näinkin muurin murtumisen tuntien eikä vuoskymmenten viiveellä.

”Henkilökohtaiset” suorat kokemukseni berliinin muurin murtumisesta ovatkin oikeastaan vain muistoja siitä, miten ihmiset ympärilläni siihen reagoivat. Ja jos oíhan rehellisiä ollaan, minulla on paljon enemmän muistoja siitä miten ihmiset reagoivat The Matrixiin. Se kuitenkin tapahtuu vasta jossain määrittämättömässä tulevaisuudessa ja 90-luvulta vaikuttaminen on vain tekoälyjen luoma illuusio.

Ruudun takaa, ruudun takaa…

Onko siis mitään tapaa, millä suhteeni elinaikani tapahtumiin poikkeaisi suhteestani aiempiin? Koenko 1980-luvun Helsingin jotenkin aidommin kuin 1910-luvun? Siksikö että muistan kerran astuneeni vanhaan Karian perävaunuratikkaan, jossa oli rahastaja, kun Kulosaaren ASEAssa olen sen sijaan ollut vain varikolla ja vaunu oli entisöity? Onko Missä kuljimme kerran jotenkin vähemmän totta kuin Karpolla on asiaa?

Minulla ei ole tähän kysymykseen hyvää vastausta, ainakaan myönteistä sellaista. Kaikki mennyt ja kaikki muualla tapahtuu ei-tässä-maassa. Ne ovat asioita jotka koen vain epäsuorasti, jotka voin liittää maailmankuvaani viime kädessä vain uskon varassa. Uskon yhteiskuntaan, joka ympärillä tuottaa minulle kohtalaisen oikeaa tietoa maailman tapahtumista nyt ja ennen, täällä ja muualla.

Voi olla että kokemukseni olisi erilainen, jos olisin tänään astunut ulos ovestani. Ehkä maailma todella on tuolla jossain.

My last Nokia

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Ostin sen kunniaksi Nokia N9:n.

Se ei ollut rationaalinen valinta. Se oli kunnianosoitus kaikille niille, jotka tekivät työtä Meegon onnistumisen eteen. Epäonnistuitte, mutta työnne ei ollut turhaa.

Rationaalista olisi ollut ostaa jokin android. Esimerkiksi Xperia Ray (Bradbury?). Niissä on tulevaisuus, niissä on Google. Nykyään kun ei oikeastaan osteta puhelinta, vaan pääsy ekosysteemiin, universumilliseen sovelluksia, käyttökohteita ja kulttuurisia merkityksiä. Sitä N9 ei tarjoa.

Kaikki puhelimeni ovat olleet Nokioita. Ensin 5110, sitten 9900i, sitten 6210, 6600, 6680, sekalaisia muita ja E51, joka nyt viimeisimpänä sanoi irti sopimuksensa kahden ja puolen vuoden käytön jälkeen. Olin jo asennoitunut siihen, etten enää osta Nokiaa, vaan niin sanotusti siirryn eteenpäin, johonkin tulevaisuuden puhelimeen.

Mutta tänään vietetään kansallista epäonnistumispäivää. Tänään katsotaan taaksepäin, tutkitaan tehtyjä virheitä niistä oppien, ja valmistaudutaan tuleviin epäonnistumisiin. Ei koira noin vain pääse karvoistaan, vaan vasta kovasti rapsuttaen.

Tähän sopii N9. Tulevaisuuden sijasta se tarjoaa oivan tilaisuuden tarkastella, miten softaprojektit voivat epäonnistua massiivisessa mittakaavassa. Kuinka vuoskymmenen ajan tehty uudistus ei vaan koskaan pääse tapahtumaan.

N9 on se puhelin, joka Nokian olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Julkaisemalla jotain tälläistä vaikka vain kaksi vuotta sitten Nokia olisi pysynyt kisassa älypuhelimista, ja saanut jalansijan käyttöjärjestelmäkisaan. Eikä se ole huono puhelin. Itse asiassa se on oikein hyvä. Se vaan on lajinsa viimeinen.

Tilanne antaa tietysti kaikupohjaa salaliittoteorioille. Itse en antaisi niille paljoa painoa. Nokia teki mitä pystyi; se vaan ei riittänyt. Puhelinkäyttöjärjestelmän tekeminen on oikeasti vaikeaa. Fortune 500 -firman pyörittäminen on todella vaikeaa. Vielä vaikeampaa on korvata käytössä olevaa softaa uudella. 80 miljoonaa puhelinta vuodessa myyvän käyttöjärjestelmän korvaaminen on aivan saatanallisen vaikeaa. Ja ne jotka eivät koskaan yritä muuttua, keittävät edelleen sellua.

Epäonnistumista ei pidä hävetä. Epäonnistuminen on kaiken edistyksen edellytys ja virheistä oppiminen vaatii virheitä. Tieteen kehityskin perustuu sille, että hylätään vääräksi osoittautuneita hypoteeseja. Kauppakorkean pojat ovat tässä ihan oikeassa. Itsekin puhuin taannoin siitä, miten pieleen menee kuitenkin, ja pitäisi vaan osata epäonnistua nopeasti ja murehtimatta, jotta pääsee siitä oppimaan.

Henkilökohtaisesti olen siinä huono. Hankkeet joihin ryhdyn, tuppaavat menemään aivan liian hyvin. Se tarkoittaa, että satsaan aivan liikaa aikaa ja vaivaa asioihin joita teen. Se tarkoittaa, että ryhdyn uusiin asioihin liian varovaisesti, en ota riskejä. Jatkuva onnistuminen on epäonnistumista jo itsessään.

Mutta N9 on varmasti epäonistunut ostos. Kahden vuoden päästä ärsyttää, kun softaa ei päivitetä, vaan siinä on yhä kaikki samat bugit. Uudet sovelluksetkin tulevat Androidille ja iPhonelle, vaan eivät Meegoon. Ehkä opin siitä jotain.

Voidaakseen onnistua, täytyy ensin epäonnistua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja oppia siitä.

Kaikille, jotka kehittävät Nokian tulevia tuotteita, onnea ja menestystä yhä uusiin epäonnistumisiin. Minun osaltani tämä taisi olla tässä. Tai eihän sitä koskaan tiedä…

100 000 vuotta

Synnyin 100 000 vuotta sitten maailmaan, joka oli kovin erilainen kuin nykyään. Enkä puhu vain leveistä lahkeista ja taistolaisista. Perheessä oli yksi auto ja yksi kamera. Puhelinkin oli eteisen pöydällä. Paavo Väyrynen oli nuori poliitikko, ja Kekkonen ikuinen. Lapsilla ei ollut omia huoneita. Amerikkalainen populaarikulttuuri oli vasta tuloillaan Suomeen, ja Punk oli jotain uutta.

Minun sukupolvelleni on luontevaa ajatella, että oikeastaan nykyaika alkaa suunnilleen noistä vuosista. Varmaan jokaiselle muulle sukupolvelle sama ajatus on luonteva, vuodet vain eri.

10 000 vuotta sitten olin jo aika samanlainen kuin nykyään. Parta tosin tuli vasta pari vuotta myöhemmin, ja kiloja taitaa olla nyt 15 enemmän. Kokemus itsen pysymisenä samana läpi vuosien on tietenkin harha. Kaikki kokevat niin, ja juuri koskaan se ei ole totta.

Noihin vuosiin ajoittuu eräänlainen elämän alku. Irtautuminen kodista ja henkinen itsenäisyys. Koulu keskustassa auttoi toki asiaa, ja johti uuteen kaveripiiriin (johon nyttemmin törmään vain satunnaisesti, kun olen niin huono pitämään yhteyttä kehenkään. Anteeksi vaan kaikille, ootte kivoja). Ja oli helppo olla radikaali Suomen konservatiivisimmassa koulussa. Myös kyky omaan ajatteluun ja harkittuun kannanmuodostukseen syntyi tuolloin. Ehkä osin avustettuna: koulussa, jolla on pitkät perinteet on etunsakin.

Otso noin vuosimallia 1995. Tunnista erot.

1000 vuotta sitten muutin kommuunista pois toistaiseksi viimeistä kertaa, Vaasankadulle pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa. Koodailin embedded linuxia ja kesällä teimme pitkiä liftireissuja pitkin eurooppaa. Tuohon 10 000 ja 1000 vuoden väliin osui merkittävä määrä kaikenlaista eriskummallista politiikkaa. Huippukokouksia, talonvaltauksia, mielenosoituksia, vuosi aseistakieltäytyjäliitossa ja ties mitä. Monituisten punkkikeikkojen ja yksien festarien järjestelyä myös. Sekä tietysti kaikkea nuoruuteen konventionaalisesti kuuluvaa.

Seuraavat vuodet olivatkin sitten vakaampia. Työt vähän muuttuivat, ja asuinpaikkakin. Ei paljoa muuta raportoitavaa. 1000 vuotta sitten oli jonkinlaisen tasoittumisen rajapyykki, se on helppo nähdä jälkikäteen.

100 vuotta sitten ostin nykyisen asuntoni. Puolta vuotta myöhemmin valmistuin filosofian maisteriksi. Aikuisuuden ulkoisia merkkejä. Ja siitäkin jo noin kauan.

10 vuotta sitten, tai vähän yli, aloitin nykyisessä työssäni. Blogia aloin pitää vuotta aiemmin. Pyöräpolitiikkapuuhastelun alku ajoittuu samoihin aikoihin, samaten Viitteen perustaminen, mikä vei minut Vihreisiin. Kirjoitin tuolloin, kuinka olen päästämässä irti edellisistä 100 vuodesta, tavallaan luomassa taas nahkaani.

Tänään olen sen tehnyt. Elämäni uusin jakso jäsentyy alkamaan näistä viime vuosista. Siihen sisältyy paljon kaikkea hyvää, josta osaa en vielä edes tiedä.

Nykyihminen syntyi 100 000 vuotta sitten maailmaan, joka oli kovin erilainen kuin nykyään, ja muisteli jo silloin menneisyyttään. Mannerlaatat olivat nykyiset, mutta ihminen ei. Kaikki kivikauden keksinnöt, ja jopa ”nykytyyppinen metsästäjä-keräilijäkulttuuri” olivat vasta tuloillaan. Homo Neanderthalis oli vielä dominantti ihmislaji.

10 000 vuotta sitten ihminen keksi maatalouden. Se muutti kaiken. Myös kotieläimet ja vanhimmat kaupungit ovat samalta ajalta. Noihin vuosiin ajoittuu eräänlainen ihmisyyden alku. Korkeakulttuurit, työnjako ja nopeasti kehittyvä teknologia syntyivät. Kuten myös sodat, kulkutaudit ja jatkuva puhe liikakansoituksesta.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat nykyisen suomen maaperälle, josta jää vetäytyi. Tai maasta puhuminen on vähän liiottelua, korkeimmat mäet kohosivat Ancylus-järvestä saarina.

1000 vuotta sitten elettiin pimeintä keskiaikaa. Siis Euroopassa, Kiinassa meni ihan lujaa. Välissä olivat ehtineet kukoistaa antiikin kulttuurit jättäen jälkeensä komeita raunioita, ja historiallisen perinnön, jossa komeat rauniot ja vanha kadotettu viisaus ovat jotain merkittävää.

100 vuotta sitten elettiin maailmassa, joka on kouluhistoriassa edelleenkin jonkinlainen historian päätepiste ja modernin ajan alku. Eurooppa oli maailman ydin, vaikka oikeasti valta oli jo sirtymässä Amerikkaan. Ikuinen Brittiläinen imperiumi hallitsi neljännestä maailman maa-alasta. Doris Lessingin sanoin, on mahdotonta selittää, mitä adjektiivi brittiläinen tuolloin oikein tarkoitti. Imperiumit eivät synny tyhjästä, vaan sydämistä.

Eurooppa valmiina vuonna 1912

Suomi oli tietenkin vielä autonomian ajan myyttisessä perustilassaan, tosin yleislakko oli jo takana päin, ja maailman ensimmäiset vapaat vaalit yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vallitessa samaten. Mistään vakaasta perustilasta ei todellakaan ollut kyse.

10 vuotta siten teknokupla oli puhjennut. Näin jälkikäteen se oli tietenkin vain heilahdus pörssikurssien ikkunaverhoissa, jotka sitten alkoivat lepattaa kunnolla. Mutta silloin se oli iso juttu.

Eurooppa oli kova sana; Euro otettiin käyttöön, ja integraatio syveni koko ajan. Kiinan noususta vasta puhuttiin, ja Amerikan näennäisen hyväntahtoinen Imperiumi oli itsestäänselvyys. Tietoyhteiskunnastakin kovasti puhuttiin, mutta puhujat harvoin tiesivät, mitä se oikein tarkoittaa.

Nyt Kiina on jo noussut, ja Amerikka kouristelee Euroopan kanssa lamassaan. Tietoyhteiskunnastakin on tullut todellisuutta. Ihmiskunnan uusin jakso alkaa näistä viime vuosikymmenistä. Siihen sisältyy paljon kaikkea hyvää ja hienoa, josta suurta osaa emme vielä tiedä.

100 000 vuodessa ehtii aika valmiiksi. Tilaan, jota voisi kutsua nykyhetkeksi. Kiitos kaikille näistä vuosista, ja jatketaan yhdessä kohti yhä parempaa.