Olin tänään My Data -seminaarissa. Tai no, ’olla’ on vähän vahva verbi. Kuuntelin seminaarin alkupään nettistriimistä, sitten juoksin kaupunginhallitukseen ja lopulta järkkääjien kanssa oluelle seminaarin jo jälkeen. Mutta osallistuin kumminkin, tälläistä tämä ADHD-internet-ajan osallistuminen on.
My Data, oma tieto, on avoimen datan seuraava askel. Ajatus siitä, että meistä kukin pääsee käsiksi itseään koskeviin tietoihin, että ne tavallaan ”omistaa”. Perusideana aika selkeä ja helppo hahmottaa. Oma datasi on sekä tietoa sinusta, että samalla sinun tietoasi.
Sen sijaan, että sairaalalla on tietoa sinusta potilastietojärjetslemässä, sinulla on tietoja, joita sairaala saa käyttää hoitosi suunnitteluun. Mutta niin saa toinenkin sairaala, jolle ne annat. Ja sama koskien kouluja, pankkeja, ja lopulta ketä vain, joka tietojamme käsittelee.
Ja aivan kuten avoimen datan kanssa, myös oman datan päälle voidaan rakentaa paljon erilaisia palveluita, jotka auttavat sekä kansalaisia, että instituutioita, jotka dataa perinteisesti käyttävät. Esimerkiksi brittiläinen Patiens Know Best rakentaa järjestelmää, jossa potilastiedot jaetaan potilaskeskeisesti niitä tarvitseville instituutioille. Järjestelmää käyttää jo yli 100 eri appia.
Patiens Know Best havainnollistaa, miten oman datan alusta selkiyttää tiedonhallintaa.
Mutta oma data on muutakin. Se on vahva vaatimus siitä, että tietoyhteiskunnan perustana pitää olla yksilöt, joilla on oikeuksia. Että minä omistan itseäni koskevan tiedon vähintään yhtä paljon kuin sen minusta kerännyt instituutio. Että en ole vain tiedon kohde, vaan sen aktiivinen haltija. En vain objekti, vaan subjekti. Että minullakin on oikeuksia.
Omistuksen käsite ei tietenkään oikein toimi muun kuin tavaroiden suhteen. Edes maan omistaminen ei ole niin selkeää, saatikka aasin, huoneen, palvelijan tai vaimon. Ja informaation omistaminen on oikeastaan ideanakin lähes mahdoton. Metafora hajoaa käsiin. Siksi tarvitaan tarkempaa analyysiä Kun en ole kunnon esitykseen vielä missään törmännyt, luonnostelen tähän tänään baarikeksustelun pohjalta.
Oma data voidaan jakaa avoimen datan tavoin eri tasoille. Korkeampi taso on aina ”enemmän oma”. Erotuksena avoimeen dataan, korkein taso ei ole aina mahdollinen tai välttämättä edes tavoiteltava.
Oikeus tietää: tiedät, että sinua koskien on dataa. Suomessa ja EU:ssa lainsäädäntö periaatteessa edellyttää tätä.
Oikeus nähdä: pääset näkemään itseäsi koskevan datan
Oikeus jakaa: sinulla on oikeus jakaa itseäsi koskeva data toiseen palveluun, ja tähän on tekniset edellytykset.
Oikeus valvoa: näet kuka ja miksi dataasi käsittelee. Tätä ei Suomessa juuri tunneta, mutta Virossa vaatimus on kai laissa asti.
Oikeus poistaa: oikeus poistaa datasi sieltä missä ne ovat. Sillä se joka voi jotain tuhota, vasta todella hallitsee sitä. Tiettävästi henkilötietodirektiivin tulkinta tekee tämän lähes mahdottomaksi: tietoa ei saa täysin poistaa, jotta mahdolliset väärinkäytökset voidaan saada kiinni.
Kolme ensimmäistä tasoa luovat perustan, jonka päälle on mahdollista rakentaa liiketoimintaa. Neljäs ja osin viides taso tekevät omasta datasta vaatimuksen, joka jäsentää koko tietoyhteiskunnan teknisen perustan: onko se vapaiden ihmisten yhteisö, vai instituutioita ja niiden alamaisia.
Tämä perusta koodataan tietomalleihin ja tulevien insinööripolvien ajattelun ytimeen. Tästä omassa datassa on kyse.
Tekniikan akateemisilla (TEK) on käynnissä vaalit, ja tänään viimeinen äänestyspäivä. Tässä muutamia mietteitä ammattiyhdistyksen roolista muistutukseksi kaikille jotka eivät vielä ole äänestäneet.
Olen aina ollut perusmyönteinen AY-toimintaa kohtaan ja myös jäsen jo kymmenisen vuotta. Akateemisena liittona TEKin suurin arvo ei kuitenkaan ole palkkakysymyksissä ja työehtosopimuksissa, koska työehtosopimukset menevät useimmilla ERTOn (toinen tekniikan alan liitto) mukaan ja palkat ovat yksilöllisiä. Edunvalvonnassa suurin rooli on neuvonnalla ja tarvittaessa juristipalveluilla. Suomessa työntekijöillä on hyvät oikeudet, mutta niistä kiinni pitäminen vaatii tietoja ja osaamista, jota ei normaaleille ihmisille työn ohessa kerry. Siksi tarvitaan ammattilaisia auttamaan työehtosopimusten ja työsuojeluohjeiden viidakossa.
Ammattiyhdistys on aina edunvalvontajärjestö, mutta ei koskaan pelkkä edunvalvontajärjestö. Kautta historian ammatilliseen järjestäytymiseen on aina liittynyt myös ajatus siitä, kuinka työntekijät yhdessä hakevat tapoja tehdä alastaan ja maailmasta ympärillään paremman. Ja kantavat vastuuta muustakin kuin pelkästään omasta palkkapussista.
Sata vuotta sitten se tarkoitti vaatimusta 8 tunnin työpäivästä, yleislakkoja, punakaarteja ja kaikenlaista, mistä seurasi muutakin kuin hyvää. Maailma on sittemmin muuttunut, eivätkä yhteiskunnan konfliktit enää ole ihan yhtä jyrkkiä. Mutta edelleen AY-toimintaan kuuluu ajatus, lähes velvollisuus katsoa omaa nenäänsä pidemmälle. Esimerkiksi Tekniikan akateemiset voisi ja sen pitäisi ottaa jyrkästi kantaa suunniteltua verkkotiedustelulakia vastaan, kuten myös Elinkeinoelämän keskusliitto on jo tehnyt.
Lakiehdotuksen ajatuksena on, että nettipalveluita tarjoavien yritysten pitää tarjota valtiolle takaovi päästä urkkimaan ihmisten tietoja. Siis samalla tavalla, jolla Snowden paljasti USAn toimivan. Ajatus on hyvin ongelmallinen niin yksityisyyden kuin yritysten ja sijoitusten houkuttelun kannalta. Siksi se pitää torpata heti alkuunsa mahdollisimman laajalla rintamalla. Ja siksi myös ammattiyhdistysten, TEK etunenässä pitää asettua sitä vastaan.
Kirjoittaja on ehdolla Tekniikan akateemisten valtuustovaaleissa. Tänään on viimeinen päivä äänestää, joten jos olet jäsen, tee se heti tästä.
Poliisihallitus haluaa selvittää, millä oikeudella Wikipedia kerää rahaa Suomessa. Se ei ole skandaali ja diktatuuria, vaan asioiden normaali tila. Näin asiat täällä ovat. Ja juuri se pitää muuttaa.
Rahankeräyslain mukaan rahankeräys saadaan toimeenpanna vain viranomaisen antamalla luvalla (5§1). Ja luvan antamiselle on melko tiukat ehdot, niitä ei esimerkiksi juurikaan voida myöntää muille kuin suomessa rekisteröidyille yleishyödyllisille yhdistyksille ja säätiöille.
Lupaa pitää hakea etukäteen (ks, hakemus, 8 sivua + liitteet), joko yhteen poliisipiiriin tai valtakunnallisesti. Jotta netissä voisi sanoa sanaakaan rahankeräyksestä, tarvitsee valtakunnallisen luvan. Sen saaminen maksaa 240 euroa ja kestää yli 4 kuukautta.
Wikipedia ei lupaa voi saada, koska säätiö on rekisteröity Kaliforniassa. Poliisihallitus toimii täysin oikein ja lainsäädännön velvoittamana lähtiessään selvittämään, millä oikeudella säätiö kerää Suomessa rahaa. Ongelma on ihan puhtaasti se lainsäädäntö. Siksi se on muutettava.
Internetissä rahankeräys on teknisesti helppoa. Täytyy vaan kirjoittaa vetoava viesti, laittaa siihen tilinumero ja levittää sitä sopiviin paikkoihin näkyville. Esimerkiksi blogiin, sosiaalisen mediaan tai wikipedia-sivujen ylälaitaan. Verrattuna itse keräämisen työmäärään, lupahakemukseen liittyvä byrokratia voi olla kymmen- tai jopa satakertainen – etenkin rahankeräyslupabyrokratiaan tottumattomalle. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä. Laki on ajastaan jäljessä.
Hankaluuden lisäksi nykyinen laki nimenomaisesti kieltää monet vertaisrahoituksen muodot, kuten Radio Helsingin kuuntelijamaksut tai ruotsinopiskelun joukkorahoituksen. Joukkorahoitus periaatteessa on sallittua, mutta se pitää tehdä huolellisesti mielivaltaisen tuntuisia muotoja noudattaen. Jos se tulkitaan rahankeräykseksi – mitä se tosiasiassa tietenkin on – menettää keräystulot valtiolle. Siksi rahankeräyslaki on korjattava.
Nykyinen rahankeräyslaki elää maailmassa, jossa Wikipediaa ei oikeastaan voisi olla olemassa. Maailmassa, jossa kansalaistoiminta perustuu vakiintuneisiin organisaatioihin, joilla on palkattuja työntekijöitä hoitamassa byrokratiaa valtion kanssa. Maailma on kuitenkin muuttunut, ja yhä suurempi osa kansalaistoiminnasta perustuu kevyisiin verkostoihin, joissa ei tuhlata resursseja byrokratiaan. Wikipedian lisäksi tyypillisiä kansalaistoiminnan muotoja ovat vaikkapa FB-ryhmät tai nettiprojektit. Tuottavuuden kasvua, sano.
Ei lain ole tarkoitus kieltää vapaan kansalaistoiminnan rahoitusta. Se vaan ei noteeraa moisen toiminnan olemassaoloa lainkaan. Tämä on oikeasti hirveän yksinkertainen asia, jonka suurin osa kansasta ymmärtää: laki on ajastaan jäljessä, ja siksi se on korjattava.
Siksi aloitimme syksyllä 2012 kampanjan rahankeräyslain uudistamiseksi. Asetimme tavoitteeksi lainsäädännön, jossa rahankeräykseen ei tarvitsisi lupaa, mutta siitä pitäisi tehdä ilmoitus netissä etukäteen ja jälkikäteen, ja keräysten tiedot olisivat julkisesti kaikkien nähtävillä (vertaisvalvonta). Emme lähteneet tekemään kansalaisaloitetta, koska laki oli muutenkin tulossa eduskunnan käsittelyyn.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että sisäministeri Räsänen haluaa vain lisätä lakiin kirkkojen oikeuden kerätä rahaa. Ministeri ei kuitenkaan päätä laista yksin, vaan päätökset tekevät vuorollaan ensin hallitus ja viime kädessä eduskunta.
Siksi nyt on oikea aika olla yhteydessä läheisimmältä tuntuvan puolueen ministereihin ja kansanedustajiin. On aika kertoa heille kohteliaasti, että nykyinen laki on mieletön, eikä vastaa kansan oikeustajua ja että asia on syytä korjata, kun lakia kerran käsitellään.
Kun kellään tuskin on mitään vapaata kansalaistoimintaa vastaan, muutos saattaisi jopa olla mahdollinen. Tai vähintään päättäjät heräävät huomaamaan ongelman, ja asiaan voidaan palata ensi eduskunnassa.
Kirjoittaja kerää rahaa puoluelain 8§ nojalla eurovaalikampanjaan. Sitä saa lahjoittaa tästä. Rahoilla tuetaan myös Wikipedian tavoitteita, joskaan ei itse säätiötä.
”Jos ikinä joudumme kybersotaan, on parasta pitää huolta, että olemme Yhdysvaltojen kanssa samalla puolella”, kirjoittaa Otso Kivekäs. Onko todellista tietoturvaa mahdollista rakentaa Suomen tai Euroopan unionin sisällä? Teksti on alkujaan julkaistu Vihreän sivistysliiton Vihreä tuuma -verkkolehdessä.
NSA:n urkintaan liittyvät paljastukset ovat saanet muutkin kuin nörtit kysymään, paljonko meitä oikeastaan vakoillaan. Mitä on mahdollista tehdä tietokoneella ilman, että joku lukee joka sanan? Tietojen leviäminen huolettaa yksityisyysaktivistien lisäksi viranomaisia, joilla on lakisääteinen velvollisuus turvata tietonsa, yrityksiä, joilla on liikesalaisuutensa, sekä tietenkin turvallisuuspalveluita.
Yhdysvaltain lainsäädäntö ja Patriot Act -laki velvoittaa amerikkalaisyritykset luovuttamaan tietoja tiedusteluviranomaisille. Viranomaiset pääsevät käsiksi varsinkin ulkomaalaisten – eli ihmisten enemmistön – tietoihin ilman oikeuden päätöstä, ja perusteet voivat olla esimerkiksi poliittisia. Edward Snowdenin vuotamien asiakirjojen mukaan NSA on tehnyt suoraan yhteistyötä yritysten kanssa esimerkiksi suojausten kiertämiseksi.
Urkinta on pelin henki
Käytännössä tilanne on se, että Yhdysvalloissa tuotettavissa palveluissa – Gmail, Facebook, Dropbox, Google Drive jne. – liikkuva tieto saattaa miltä tahansa osin päätyä turvallisuusviranomaisten käsiin. Koska viranomaisetkin ovat vain ihmisiä, suomalaisten yrityssalaisuudet voivat vaikka päätyä amerikkalaisille kilpailijoille. Myös diplomaattisalaisuudet voivat vuotaa julkisuuteen.
Kuva: marsmet472, Flickr (cc).
Ja kun tällä tiellä jatketaan, onko oikeastaan mitään syytä olettaa, että Windows ei sisältäisi takaportteja, joista NSA pääsee tarvittaessa sisään tutkimaan epäillyn terroristin tiedostot? Tai kenen tahansa muun tietoihin, jotka sattuvat heitä jostain syystä kiinnostamaan. Epäilyksiä moisesta takaportista löytyy.
Vastaavaa verkkotiedustelua harjoittavat toki muutkin maat, kuten Venäjä, Kiina, Ranska ja jopa Ruotsi. Yhdysvallat on kuitenkin erityistapaus, koska sillä on käytännön mahdollisuudet päästä käsiksi valtaosaan maailman tietoliikenteestä ja tiedostoista: amerikkalaisten yritysten hallussa oleviin tietoihin.
Suosituimmat internetpalvelut toimivat Yhdysvalloista käsin. Valtaosa maailman yritysten kriittisistä ohjelmista tulee Amerikasta, kuten todennäköisesti myös Suomen tulevat potilastietojärjestelmät. Toimistotietokoneet ja älypuhelimet toimivat lähes kaikki amerikkalaisilla käyttöjärjestelmillä.
Maailmanlaajuinen verkko
Jos mihinkään amerikkalaiseen ei voi luottaa, niin onko tietoturvaan enää mitään mahdollisuuksia? Olisiko mahdollista rakentaa kotimainen tietotekniikan infrastruktuuri, joka toimisi ilman riskiä ulkomaisesta vakoilusta ja jonka kehitys olisi suomalaisissa käsissä?
Suomen valtion kriittiset palvelut pyörivät nykyäänkin kotimaan kamaralla. Puolustusvoimilla on omat verkkonsa. Tältä osin itsenäinen turvallisuus on suhteellisen helppo saavuttaa, jos luotetaan koneissa pyöriviin amerikkalaisohjelmistoihin.
Kansalaisten verkkopalveluiden tarjonta on sitten jo vaikeampi kysymys. Facebookille ei kotimaista korviketta tule, mutta onnistuisiko edes yrityssovellusten tarjonta? Ei ole kotimaista Google Driveä eikä Skypeä. Saako edes jaettua kalenteria helposti pilvipalveluna?
Ja työpöytäohjelmistojen kohdalla peli on täysin menetetty. Valtavirran käyttöjärjestelmät ovat kaikki amerikkalaisia, kuten se ”ainoa” toimisto-ohjelmistokin.
Jotta voisi kohtuudella luottaa siihen, ettei tietokoneessa ole takaportteja, joutuu käytännössä siirtymään täysin avoimen lähdekoodin ohjelmiin. Se olisi kansallisena strategiana periaatteessa mahdollista. Mutta jos haluamme pitää kiinni jonkinlaisesta valinnanvapaudesta, tämä ei tule tapahtumaan lähiaikoina.
Kriittisimmät valtion ja yritysten järjestelmät voidaan suojata ja perustaa pelkälle avoimelle koodille, mutta muilta osin riippuvaisuus on syvä. Tietotekniikassa olemme peruuttamattomasti ja kiinteästi sidoksissa kansainväliseen verkkoon, ulkomaisiin ohjelmistoihin ja nettipalveluihin.
Jos ikinä joudumme kybersotaan, on parasta pitää huolta, että olemme Yhdysvaltojen kanssa samalla puolella.
Eurooppalainen autonomia?
Mikäli kysymys tietoteknisestä autonomiasta asetetaan koko Euroopan tasolla, vastaus muuttuu.
Suomen tapaan Euroopan unioni ei voi irrottautua verkkoyhteyksistä tai ohjelmistoista, mutta Euroopassa myytäviltä kuluttajapalveluilta voidaan vaatia, ettei tietoja vuodeta alueen ulkopuolelle. Jos kriteeriksi otetaan palvelua pyörittävän yhtiön kotipaikka, Euroopasta löytyy pilvipalveluita, kuten Otto Kekäläinen toisessa artikkelissa esittää.
Käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen osalta tilanne on vaikeampi. Jos jokainen Windows, OS X tai Office on riski, ei muista toimista ole kovin paljoa hyötyä. EU voi kyllä asettaa ehtoja ohjelmistojen myynnille ja vaatia turvaselvityksiä, testejä ja muuta byrokratiaa. Mutta voisiko EU oikeasti kieltää Windowsin tai Mac-tietokoneiden myynnin alueellaan? Teoriassa kyllä, mutta tässä maailmassa jossa elämme epäilen että ei.
Euroopan unionikaan ei nykyisellään ole tietotekniikassa riippumaton, mutta sen autonomiaa voidaan vahvistaa.
Jos halutaan varautua tuleviin yritysvakoiluihin, kauppasotiin ja muihin mahdollisiin skenaarioihin, ei ehkä olisi huono idea vahvistaa eurooppalaista ohjelmistoteollisuutta. Myös Euroopassa kehitettyjen yritys- ja kuluttajapalveluiden tarjontaa tulisi lisätä. Yhteisen teollisuuden syntyä voisi auttaa avoimen lähdekoodin käyttö, kun kehitetyt ratkaisut eivät jäisi totuttuihin kansallisiin kuvioihin, ja yhdessä maassa tehty kehitys poikisi uusia avauksia toisaalla.
Käytännössä vahvempi eurooppalainen teollisuus tarkoittaisi alueellista keskittymistä muutamiin maihin tai kaupunkeihin, samaan tapaan kuin USA:n ohjelmistoteollisuus toimii San Franciscossa, Seattlessa ja New Yorkissa. Mikäli jokainen maassa yritetään ylläpitää erillistä kotimaista ohjelmistoteollisuutta, niistä kukin vuorollaan korvautuu pääosin amerikkalaisilla kilpailijoilla, koska kriittistä massaa ei synny.
Ja ilman omaa vahvaa ohjelmistoteollisuutta ei tietoteknistä autonomiaa ole, eikä siis lopulta tietoturvaakaan. Toinen vaihtoehto onkin hyväksyä nykyinen tilanne.
Perustimme blogin Hyvä renki, joka käsittelee suomalaista tietoyhteiskuntaa, sen ongelmia ja keinoja miten sen voisi korjata. Alla blogiin kirjoittamani avauspostaus. Alkuperäinen julkaisu tässä.
Suomalainen tietoyhteiskunta ei voi hyvin. Hälyttäviä merkkejä näkyy kaikkialla.
Helsinki ja Vantaa joutuvat maksamaan 2-4 miljoonaa toimeentulotuen hakulomakkeista. Hankintaa ei voi kilpailuttaa, koska kunnat ovat toimittajaloukussa.
Olemme julkishallinnon järjestelmäintegraatiossa ehkä 10 vuotta Viroa jäljessä, kun 20 vuotta siten olimme yli 10 vuotta edellä.
Vielä 90-luvulla saattoi vakavalla naamalla puhua Suomesta edelläkävijänä sähköisessä hallinnossa ja asioinnissa. Tänään se kuulostaa vitsiltä, ja pikemminkin pitäisi pyrkiä saamaan naapurimaita kiinni.
Emme kuitenkaan elä jäätyneessä helvetissä. Myös muutoksen merkkejä on ilmassa.
Rengit lekottelevat pihalla ja isäntä katsoo voimattomana vierestä Eero Järnfeltin maalauksessa vuodelta 1893. 120 vuotta myöhemmin kone tekisi renkien työt, jos softa vaan toimisi oikein.
Hyvä renki on blogi, jolla on tavoite. Me haluamme korjata suomalaisen tietoyhteiskunnan.
Blogi kertoo asioista, jotka IT-hankkeissa ja käytännöissä on vialla, sekä ideoista, miten tilannetta voisi korjata. Puhumme tekniikasta ja puhumme yhteiskunnasta, sillä ongelma on molemmissa, ja se täytyy korjata niissä molemmissa. Puhumme projekteista, hankintajuridiikasta, kommunikaatiosta, markkinataloudesta, hallintokäytännöistä ja toimintakulttuurista, sillä kaikki nämä liittyvät tietoyhteiskuntaan.
Meillä ei ole mitään hopealuotia, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Sellaista ei ole olemassakaan. Mutta olemme vuosien varrella kohdanneet muutamia hyviä ideoita, jotka auttavat eteenpäin:
Ketterä kehitys saa projektit lähes aina onnistumaan vesiputousta paremmin
Avoin data luo tilaa uusille yllättäville palveluille
Avoin koodi on varsinkin julkishallinnossa hyvä tapa välttää toimittajaloukkuja.
Pilvipalvelut nopeuttavat kehitystä ja mahdollistavat kevyet kokeilut
Käyttäjälähtöinen suunnittelu tuottaa palveluita, joille on oikeasti käyttöäkin
Julkisuus ja avoin keskustelu vähentävät korruptiota ja moraalittomia toimintatapoja
Nämä eivät ole valmiita vastauksia, nämä ovat lähtökohtia etsintäretkelle jolle pyydämme sinut mukaan.
Hyvän rengin ylläpidosta vastaa Codento – pienehkö helsinkiläinen ohjelmistoyritys. Mutta vallankumouksia ei tehdä yksin. Siksi kutsummekin mukaan kaikki, jotka ovat samalla asialla. Ei haittaa oletko asiakkaamme, kilpailijamme, tai kuka vain. Toimiva tietoyhteiskunta on meidän kaikkien etu.
Vinkkaat meille, kun näet jotain, mistä pitäisi kertoa eteenpäin
Etsit tapoja saada IT-projektit onnistumaan paremmin
Vaadit kotikunnassasi ja työpaikallasi, että IT-ongelmia ei hyväksytä, vaan ne korjataan.
Hyvään renkiin voi tarjota tekstejä ja ideoita kommentilla, FB:ssä tai vaikka maililla otso.kivekas (at) codento.com. Ei haittaa, vaikka sama teksti olisi jo julkaistu muualla.
Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite sai vaaditut 50 000 nimeä täyteen eilen puoli viideltä. Se on hienoa, ja aloitteen loppukiri oli kerrassaan upea.
Se itse aloitteesta, nyt haluan puhua yhdestä väärinkäsityksestä, joka aloitetta koskevassa keskustelussa on yleisesti esiintynyt: ajatukseen, että tekijänoikeuslaki olisi olemassa tekijöitä palvellakseen.
Jaakko Kuusiston mukaan tekijänoikeuslain perustehtävä on luovan työn tekijöiden oikeuksien turvaaminen. Kivi Larmola esittää saman ajatuksen:
”[tekijänoikeuslain] tarkoitus on kerätä tekijälle työstään korvaus ja antaa oikeus tulla tunnustetuksi teostensa tekijänä (isyysoikeus), tekijänoikeuslain muutosten pitäisi myös lähteä tekijä- eikä käyttäjäpuolen vaatimuksista.”
Samassa hengessä on esitetty paljon kommentteja, kuinka tekijänoikeuslaki koskee vain tekijänoikeustuloja saavia luovia työntekijöitä, ja implikoitu Larmolan tapaan, että vain heidän näkemyksillään saisi olla keskustelussa painoa.
Lakeja kuitenkin säädetään kaikille, ei vain yhdelle eturyhmälle. Niiden on tarkoitus ajaa koko yhteiskunnan etua, ei vain yhden eturyhmän. Ja niitä koskevassa keskustelussa ihan kaikki ovat asianosaisia. Muun muassa ne 53 000 jotka tähän mennessä ovat allekirjoittaneet tekijänoikeusaloitteen.
Tätä pointtia ei voi painottaa tarpeeksi, joten toistan: tekijänoikeuslain tarkoitus ei ole turvata artistien tuloja, vaan ajaa koko yhteiskunnan etua. Ja kyse ei ole nyt omasta yksityisajattelustani, vaan sangen laajasti ymmärretty tekijänoikeuden perustaksi:
Yhdysvaltain perustuslaissa kongressille annetaan oikeus ”To promote the Progress of Science and useful Arts, by securing for limited Times to Authors and Inventors the exclusive Right to their respective Writings and Discoveries”
Myös Suomen tekijänoikeuslaissa tunnistetaan sama lähtökohta. Hallituksen esitys perustelut tekijänoikeuslain uudistukseksi vuonna 2004 (kuuluisa ”Lex Karpela”) alkaa sanoin:
”Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää henkistä luomistyötä sen eri muodoissa. Tunnustamalla tekijöiden oikeuden määrätä teostensa hyväksikäytöstä yhteiskunta kannustaa luovaa toimintaa.”
Tekijänoikeuslaissa ei ole kyse kenenkään aseman turvaamisesta, eikä määräaikainen yksinoikeus ole tekijälle kuuluva luonnonoikeus. Sen on eduskunta suuressa viisaudessaan säätänyt edistääkseen kansallista kulttuuria, henkisten tuotteiden tuotantoa jne yleistä hyvää.
Ajatus, että jonkin lain tarkoitus olisi turvata yhden ryhmän tulot, on kekkoslaista korporativismia, josta soisi fiksujen ihmisten irtautuvan.
Modernia propagandaa parhaalla seiskapäiväestetiikalla. Oikeuteni käyttää kuvaa on kyseenalainen, mutta luotan siihen, ettei tuntematon tekijä haasta minua oikeuteen.
Tekijänoikeuslain merkitys on viime vuosikymmeninä korostunut, ja se muuttunee tulevaisuudessa yhä merkittävämmäksi, kun hyödykkeet digitalisoituvat ja toisaalta kohta esineitäkin voi ladata netistä ja printata. Tekijänoikeudesta on monella tapaa tulossa tietoyhteiskunnan perustuslaki, kuten Vihreiden poliittinen ohjelma asian ilmaisee.
Tärkein muutos ei kuitenkaan ole nettiliikevaihdon kasvu, tai edes piratismin uhka, vaan tekijyyden muutos. Nykyään, ja varsinkin tulevaisuudessa yhä usempi kansalainen joutuu miettimään lakia myös sisällön tuottajana tai jakelijana eikä vain kuluttajana. Ei ole mitään ”tekijöiden” erillistä kastia, jota varten tekijänoikeuslakia edes voisi säätää, jos edes halua moiseen korporativismiin olisi.
Otanpa esimerkiksi itseni. Olen palkkaa vastaan tuottanut kohtuullisia määriä lähdekoodia, joka on siirtynyt työnantajan omaisuudeksi kuukausipalkkaa vastaan ja siitä eteenpäin asiakkaille. Todennäköisesti jollain osalla tuosta lähdekoodista on myös tehty tekijänoikeuteen perustuvia lisenssituloja, mutta minun on vaikea sanoa tästä mitään varmaa. Alan käytäntönä kun on, että alkuperäisiä tekijöitä ei merkitä mitenkään, eikä heille jää mitään oikeuksia. Olen enemmän kuin kerran ollut tilanteessa, jossa jokin koodi pitää tehdä uusiksi, koska aiemman version tekijänoikeuksista on epäselvyyttä, vaikka olisin sen ihan itse koodannut.
Nyttemmin en tuota rahaa vastaan juurikaan koodia, vaan lähinnä performatiivisia esityksiä (työpajoja, esitelmiä, jne) ja erilaisia suunnitelmia ja raportteja. Lähdekoodin osalta katsotaan yleisesti muutamankin rivin ylittävän teoskynnyksen, mutta suunnitelmat ja raportit taas ovat pelkkää faktatietoa, jolla ei ole lain edellyttämää ilmaisullista erityislaatua. Tai ainakaan niiden tekijänoikeuksista ei ole tapana piitata.
Työni ulkopuolella kirjoitan kohtuullisen luettua blogia, jonka tekstejä tekijänoikeus periaatteessa koskee. Käytännössä niitä on kopioitu jonkin verran ympäriinsä, sekä automaattisesti että käsityönä, eikä kukaan koe tätä ongelmana, kunhan lähde linkataan. Kyse on kuitenkin tekijänoikeusrikoksesta.
Joudun myös säännöllisesti puntaroimaan, missä määrin käyttämäni kuvat tai kirjoittamani parodiat loukkaavat jonkun tekijänoikeutta. Tekijänoikeuslaki antaa tällaiseen maallikkoharkintaan melko heikot eväät. Youtube-videon embeddauskin saattaa olla tekijänoikeusrike, jos alkuperäinen video on upittu ilman lupia.
Maailmassa jossa elän, tekijänoikeus koskettaa päivittäin kommunikaatioitani ystävien, kolleegojen ja tuntemattomien kanssa. Olen jatkuvasti sisällön luoja, välittäjä ja kuluttaja erilaisissa rooleissa.
Palkittua videotaidetta jääkiekkopolitiikasta. Uutispätkiin tuskin on oikeuksia, ja tämän embdaus nettisivulle on melko varmasti laitonta; katsominenkin mahdollisesti.
Sellaiselle tietoyhteiskunnan perustuslaille, joka asettaisi selkeät mutta kohtuulliset rajat erilaisten sisältöjen muokkaamiselle, levittämiselle ja kuluttamiselle internetissä olisi todellakin tarvetta.
Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteessa ehdotettu lakimuutos ei ole tämä kaipaamani perustuslaki. Se on kokoelma pieniä ja pienehköjä muutoksia, jotka korjaavat nykyisen tekijänoikeuslain pahimpia ongelmakohtia.
Näistä lukuisista korjauksista itselleni tärkein on parodian salliminen. Nykyisessä laissa tekstin tasolla parodia on kielletty, mutta 70-luvun oikeustapaukseen vedoten sitä pidetään sallittuna. Toisaalta tuoreessa oikeustapauksessa sitä taas ei ole sallittu. Tekijänoikeusaloite tekisi parodiasta yksiselitteisen sallittua.
Aloitteella on eduskunnassa edessään kivinen tie. Pahimmassa tapauksessa mikään siinä ehdotetuista muutoksista ei päädy lakitekstiin asti. Yksittäisiä pykälämuutoksia tärkeämpää on kuitenkin, kuinka nyt immateriaalioikeudet tuodaan selkeästi poliittisen keskustelun piiriin. Ei ole, eikä enää koskaan voi olla vain yksittäisen eturyhmän asia, millaisin säännöin immateriaalista taloutta ja ihmisten kommunikaatiota internetissä säädellään.
Kansalaisaloitteen ”järkeä tekijänoikeuslakiin” voi käydä allekirjoittamassa vielä tänään osoitteessa kansalaisaloite.fi. Suosittelen.
Viime lauantain Etelä-Suomen sanomissa (Lahti) uutisoitiin, kuinka virallisia vaarailmoituksia ei voida toimittaa kännyköihin, koska
”tasapuolisuuden vaatimus estää vaaratiedotteiden kansallisen järjestelmän luomisen älypuhelimiin […] Viranomaiset eivät voi erotella ihmisiä sillä perusteella, että ne, joilla on varaa ostaa älypuhelin saisivat paremman hätätiedotteiden palvelun kuin muut”.
Toisaalla uutisessa ”[valmiusjohtaja] Koivukosken mielestä nykyinen TV- ja radiovaroituksiin perustuva järjestelmä on tehokkain keino tavoittaa kaikki ihmiset”
Tätä uutista et voi lukea Internetissä
Siis hätätilanteisiin varautumisesta vastaavan ylimmän virkamiehen mukaan:
vaarasta ei saa varoittaa, ellei varoitus varmasti tavoita kaikkia (moraalinen väite),
TV ja radio tavoittavat kaikki (faktinen väite), ja
älypuhelimiin vaaratiedotteita välittävää järjestelmää ei saa tehdä (juridinen väite).
(Edit: Haastateltu virkamies otti minuun yhteyttä kertoakseen, ettei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut näin. Keskustelussamme minulle ei oikein selvinnyt, että mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti, eikä missä määrin Etelä-Suomen sanomat oli siteerannut häntä väärintai missä määrin hänen nähdäkseen minä tulkitsin lehtijuttua väärin)
Kaikki kolme väitettä ovat tietenkin vääriä, minkä pitäisi olla kenelle tahansa nyky-yhteiskunnassa elävälle ilmeistä viimeistään pienen googlauksen jälkeen.
Jos tarkoitus on varmasti tavoittaa kaikki, lähetetään kirje. Se on paras tapa tavoittaa lähes 100% väestöstä. Siksi esimerkiksi äänioikeusilmoituksen kanssa menetellään näin. Mutta vaaratiedotusta ei tietenkään lähetetä kirjeellä. Se johtuu siitä, että vaaratiedotuksella on tarkoitus varoittaa vaarasta. On tärkeämpää olla nopeaa kuin kattavaa. Tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä tiukassa aikarajassa, ei kaikkia ihmisiä jollain aikataululla. Jos yhtäkkinen hirmumyrsky uhkaa, niin jokainen joka ei lähtenyt ulos on yksi kaatuneen puun alle jäänyt vähemmän. Se ei ole keneltäkään pois, vaan kaikki voittavat.
Mikään viestintätapa ei tavoita kaikkia ihmisiä. Tv:n päivätavoittavuus on 74% ja radion 78%. Kumpikin luku on tullut 10 vuoden aikana alaspäin 4 prosenttiyksikköä.
Nuo ovat siis ne osuudet ihmisiä, jotka katsovat telkkaria tai kuuntelevat radioa päivän aikana lainkaan. Suurimman osan päivää radio tai TV eivät kumpikaan ole auki. Lähettämällä vaaratiedote kaikilla radiokanavilla ja tv-kanavilla tavoitetaan korkeintaan 50% ihmisistä, luultavasti vähemmän. Loppujen varoittaminen on sen varassa, että sana leviää.
Älypuhelinten omistajamäärä (penetraatio alan rivolla slangilla) oli vuosi sitten 38%, nousua edellisestä vuodesta 9 %yks. 50% raja mennee rikki viimeistään ensi vuonna. Kännykkään tulevat viestit suurin osa huomaa nopeasti. Lisäksi ihan näppituntumalla väittäisin, että ihmisillä, jotka eivät katso TV:tä tai kuuntele radioa on muita todennäköisemmin älypuhelin. Palvelut siis täydentäisivät toisiaan.
Kun tarkoitus on varoittaa merkittävästä vaarasta, mitään mediaa ei voi sulkea pois sillä perusteella, että se tavoittaa vain osan ihmisistä. Ajatus on täysin päätön ja vastuuton. Sen sijaan kaikkia järkevästi käytössä olevia keinoja tulee käyttää. Vaaratiedotuksen tavoite ei ole tasapuolinen palvelu vaan mahdollisimman monien pitäminen hengissä.
Ja tätä mieltä on lainsäätäjäkin. Vuonna 2006 lisättiin Sähköisen viestinnän tietosuojalakiin pykälä 35a§, Teleyrityksen velvollisuus välittää kohdennettu viranomaistiedote. Ajatus pykälästä syntyi, kun puhelinyhtiöt ja viranomaiset yhteistyössä lähettivät jouluna 2004 varoitus- ja ohjeviestejä kaikille Thaimaan tsunamin tuhoalueella oleville suomalaisille. Siinä yhteydessä havaittiin, että moiseen toimintaan ei oikeastaan ollut selvää laillista perustaa.
No niin, käsi ylös, kenen mielestä tsunamialueelle ei olisi saanut lähettää varoitustekstiviestejä, koska kaikilla suomalaisilla siellä ei ollut kännykkää? Aivan. Ei juuri noussut käsiä. Jatketaan.
Kyseisen hallituksen esityksen perusteissa sanotaan:
”Sääntelyn tarkoituksena on, että esimerkiksi ihmisille vaarallisen laskeuman, terrorismin tai luonnononnettomuuden uhatessa, hätätiedote voidaan välittää vaaranalaisiksi joutuville perinteisten joukkoviestinten lisäksi myös tietylle alueelle kohdennetuilla tekstiviesteillä tai teknisen kehityksen myötä myös muilla kohdeviestintäpalveluilla.”
Olen tässä siis lyhyesti osoittanut, että
vaarasta varoittaminen ei voi tavoittaa kaikkia, vaan tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman moni,
yksin TV- ja radiotiedotteilla tavoitetaan korkeintaan puolet väestöstä, ja
älypuhelinvaaratiedotepalvelun nimenomaisesti salliva laki on jo säädetty.
Nyt on jäljellä enää kysymys, että miten ihmeessä sisäministeriön valmiusjohtaja voi lausua lehdessä jotain noin omituista? Hätäisesti lukemalla syntyy vaikutelma, että häneltä olisi hukassa oman työnsä tavoitteet, teknologiaympäristö jossa toimitaan ja voimassa oleva lainsäädäntö. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että hukassa on vain maailman muutos.
Valmiusjohtaja lienee Falkvingen termiä käyttääkseni ”offline-syntynyt”. Siis ihminen, jolle on olemassa ”nettimaailma” ja sen vastakohtana ”oikea maailma”. Älypuhelimet, sosiaalinen media ja sen sellaiset ovat nettimaailmaa, siis jonkinlaista leikkiä. Oikeassa maailmassa taas on televisio, yleisradio, paperitehtaita ja kaikki muukin mikä oli olemassa jo 80-luvulla. nämä kaksi maailmaa ovat eri asia, niiden olemassaolo on metafyysisesti erilaista. Ja toinen niistä on todellisempaa.
Vastuullisen viranomaistoiminnan täytyy tietenkin oikeassa maailmassa, jossa ihmiset oikeasti elävät. Netissähän vain nuoriso leikkii. Sitä vähän niinkuin ei ole olemassa.
Tämä karikatyyri on toki tyly, ja on ikävä ajatella että hätätiedotusta suunnitellaan aivan kuin kännyköitä ja internettiä ei olisi keksittykään. Mutta on se silti lohdullisempaa kuin ajatella, ettei korkea viranomainen ymmärrä tehtäväänsä tai sitä koskevaa lainsäädäntöä.
ps. kokonaan toinen asia sitten on, että ne vaaratiedotukset usein koskevat 200km päässä olevaa karhua, joka olikin koira. Mutta jos ajatellaan, että meillä olisi joskus oikeasti vaaratilanne, niin siitä pitäisi voida ihmisille kertoa.
Käsiini sattui kirjaston pokkarihyllystä ”Konsulttidemokratia”, Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen tutkimus/pamfletti konsulttien käytön kasvusta julkisella sektorilla. Kun nyt itsekin leipäni IT-konsulttina ansaitsen, ja minuakin tähän kirjaan haastateltiin, niin pakkohan se oli lukea.
Kirja käy laajojen haastattelujen perusteella läpi sitä, miten konsulttien rooli on 2000-luvulla kasvanut julkishallinnossa. Erityishuomio on siinä, miten valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kieltänyt palkkaamasta työntekijöitä eläköityvien tilalle, jolloin samat työt pitää tilata kalliimmalla konsulteilta. Samalla vastuu ministeriöiden toimintatavoista siirtyy organisaatioselvitysten myötä konsulteille, jotka tietenkin suosittelevat malleja joissa tarvitaan paljon konsultteja. Samalla demokraattisen päätöksenteon rooli kaventuu kohti kumileimasinta, kun päätösten perustelut ovat konsulttien ammattisalaisuuksia.
”Konsulttidemokratian hyveenä pidetään nopeutta, joustavuutta ja ketteryyttä. Konsultit eivät edusta ketään, he eivät ole kansalaisille tilivelvollisia, he eivät ole kulloisenkin alan asiantuntijoita – ja silti he voivat nyky-Suomessa panna liikkeelle tärkeimpiä rakenneuudistuksia vuosikymmeniin. Konsulttidemokratian kulmakivenä on ajatus maailman jatkuvasta monimutkaistumisesta. Tästä huolimatta sen soihdunkantajat kaipaavat pientä viisaiden ryhmää aidosti laaja-alaisen, eri alojen ammattitaidosta ammentavan valmistelun ja päätöksenteon sijaan.”
Oman lukunsa saa myös IT-konsultointi, jossa ei ole yhtä suurta demokratiaongelmaa, mutta sitäkin suurempi rahankuppaus käynnissä. Valtion tietokonekeskus on nykyään osa Tieto oyj:tä ja Kunnallistieto kanadalaista CGI-konsernia (ent. Logicaa). Kuten kaikki muutkin vanhat julkishallinnon IT-yksiköt, jotka yhtiöitettiin ja myytiin. Seurauksena ostaja on yleensä toimittajaloukussa. Osiossa referoidaan myös omaa blogiani – melkein oikein. Nimettömistä sitaateista on myös hauska yrittää arvailla, kuka niiden takana kulloinkin voisi olla.
”Vuonna 2005 [verohallitus] palkkasi toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella konsultin, jolle maksettiin kuukausittaista kiinteää korvausta. Konsultti laskutti kuukausittain riippumatta siitä, oliko työtehtäviä vai ei. Usein ei ollut. Kun konsultti lopulta raportoi tekemästään työstä, kävi ilmi, että AgentIT Finland oy:lle oli maksettu laskutuskäytännön vuoksi noin 70 000 euroa työstä, jota konsultti ei ollut tehnyt.”
Tilanteen korjausehdotusten valikoima sen sijaan jää ohuemmaksi. Tiivistetysti: haabermasilainen Kallio-liike voisi leikkiä demokratian kehittämistä ja muutoin voitaisiin palata 90-luvulle. Tai vielä mieluummin 80-luvulle. Jos vaan sovimme, että työttömyysaste on sama kuin 1989, niin varmaan kaikki muukin hoituu kuten 1989?
Käytännön korjausehdotukset ovat klassisella sarjalla ”laadukasta johtamista”, ”riittävää resursointia”, ”huomioida eri ryhmien äänenpainot” ja ”tuottavuuskeskustelun täyskäännös”. Vähän kuin konsultti olisi kerännyt haastatteluista kasaan kaiken sen mikä ennen oli paremmin ja tehnyt niistä yhteenvedon. Jään kaipaamaan pidemmälle vietyä analyysiä.
Komiteatyöskentelyllä varmasti oli hyvät puolensa, mutta kaipaan kyllä hiukan syvempää ymmärrystä siitä, miksi siitä on luovuttu ennen kun uskon että vanhaan malliin palaaminen sellaisenaan ratkaisee ongelmat.
Lähes ainoana selvänä konkreettisena ehdotuksena nousee esiin ainakin kolmesti mainittu Valtiontalouden tarkastusviraston budjetin (ja roolin?) kasvattaminen. Sitä voi todellakin kannattaa, kuten myös avoimuusperiaatteen laajentamista. Vaan riittävätkö ne pitkällekään?
Nykyinen tie on selvästi ongelma, ja uhkaa jo kohta demokratiaa sekä oikeusvaltioperiaatetta. Mutta mitä tilalle? En usko, että pelkkä ongelmien osoittaminen sormella riittää. Kun konsulttidemokraatit kerran tunnistetaan vallankumoukselliseksi liikkeeksi, ei vastaukseksi siihen riitä menneisyyden haikailu, vaan pitää tuottaa oma, vaihtoehtoinen kertomus valoisasta tulevaisuudesta.
Tekijänoikeusaloite on kerännyt kahdessa kuukaudessa puolet tarvitsemistaan allekirjoituksista. Jos ilmoituksia kertyisi tasaista tahtia lisää, homma olisi tällä selvä. Niin ei kuitenkaan käy. Alla olevasta graafista näkee, että ilmoitusten kertyminen muistuttaa pikemminkin logaritmista käyrää. Tai oikeastaan summaa logaritmisista käyristä: aina kun tapahtuu jotain merkittävää, lisätään edellisten päälle uusi log(x). Viimeisin pomppu tuli tasa-arvoisesta avioliittolaista, jonka allekirjoittajista kolme prosenttia kävi allekirjoittamassa myös tekijänoikeuslain.
Voisin pyytää, että allekirjoitat aloitteen. Mutta jos luet tätä, olet lähes varmasti jo allekirjoittanut sen. Viime perjantaina Effi lähetti kaikille jäsenilleen vetoomuksen hankkia allekirjoittajia, jotta 25 000 nimeä saataisiin kasaan kahden kuukauden merkkipaalun kohdalla. Pyyntö ei näy käyrässä millään tavalla. Kaikki Effin jäsenet ja luultavasti heidän kaverinsakin ovat jo allekirjoittaneet aloitteen.
Väitän, että aloite on nyt saavuttanut sen, mitä se voi pelkällä online-keräyksellä saavuttaa. Graafia sormella jatkamalla se kerännee 30 000 – 35 000 nimeä määräpäivään mennessä. Se ei riitä. Eduskunta käsittelee vain aloitteet, joissa on vähintään 50 000 nimeä. Tarvitaan uusia keinoja. Tai vanhoja keinoja.
Siksi pyydänkin, että keräät aloitteelle nimiä paperilla. Se on se tapa jolla tämä projekti viedään maaliin. Se on aivan mahdollista, vaatii vain hiukan työtä. Turkistarhauksen vastaiselle aloitteelle kerättiin 70 000 nimeä lähinnä paperilla.
Jos jokainen aloitteen nykyinen allekirjoittaja hankkii yhden nimen, se yksin riittää
Jos 10% aloitteen allekirjoittajista hankkii 10 nimeä, se yksin riittää
Jos sata kovinta aktiivia kerää kukin 250 nimeä, se yksin riittää
Jos jokainen aloitetta tukeva järjestö hankkii 2 500 nimeä (ja niillä useimmilla on paljon enemmän jäseniä), se riittää.
Haastankin kaikki aloitteen kannattajat keräämään allekirjoituksia. Yhden, jos olet kannattaja. Kymmenen, jos haluat todella auttaa ja 250, niin kuulut projektin kovaan ytimeen!
Toimi näin
1) Printtaa kannatusilmoituksiatästä tai tilaa niitä mailaamalla Joonakselle joonas.pekkanen (at) avoinministerio.fi. Painetut ilmoitukset ovat siistimpiä, joten isommat määrät kannattaa kerätä niille.
2) Esittele asia ihmisille ja pyydä heitä täyttämään ilmoitus. Varaa mukaan kirjoitusalusta ja kuulakärkikynä. Aloitteen tekstikin on hyvä olla mukana, jos joku haluaa sen lukea. Hommaa on myös mukavampi tehdä 2-3 ihmisen porukalla kuin yksin.
4) Raportoi keräämisesi ja leveile aiheella kavereillesi. Keräystietoja varten tulee nettisivu, mutta sitä odotellessa postaa vaikka kommentti tähän blogaukseen.
Hyviä paikkoja kerätä nimiä on muun muassa
Yliopistolla tai muutoin koululla (paljon ihmisiä, jotka monet kannattavat)
Yhdistyksen kokouksessa (kaikki kannattavat esitystä?)
Festareilla
Tupareissa/synttäreillä/kotibileissä
Keskustassa kadulla aurinkoisena päivänä
Jos oman keräyksen pystyttäminen tuntuu isolta tavalta aloittaa, voit myös lähteä mukaan keräystiimiin. Keräystapahtumia suunnitellaan täällä.
114 vuotta sitten, helmikuussa 1899, arkkitehti Harald Neovius sai idean: hän halusi kerätä Keisarille suuren kirjelmän, jonka mahdollisimman moni allekirjoittaisi. Ajatus oli osoittaa keisarille, että perustuslakien loukkaamista Helmikuun manifestilla vastusti koko kansa, ja pyytää alamaisimmin Keisaria harkitsemaan vielä asiaa.
Adressin laati senaattori Leo Mechelin (sama Mechelin, jonka kadun asukkailta nyt kysytään kantaa parkkipaikkoihin ja puihin). Yhdessätoista päivässä adressiin kerättiin 522 931 nimeä. Ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten nimiä. Esimerkkiksi Rovaniemeltä hiihdettiin 150 kilometriä Kittilään ja sama takaisin, sen jälkeen vielä hiihtäen kohti rautatietä Kemissä.
Säätyjen jäsenistä koottiin viisisataapäinen karvalakkilähetystö, joka vei adressin Bobrikovilta salaa Pietariin. Keisari ei ottanut heitä vastaan. Helmikuun manifesti jäi voimaan.
Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, suurlakon ja passiivisen vastarinnan jälkeen, keisari lopulta taipui. Manifesti kumottiin ja Suomelle kirjoitettiin uusi perustuslaki. Siinä määriteltiin ensimmäisenä Euroopassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sekä vapailla vaaleilla valittava eduskunta.
Nuo 522 931 allekirjoittajaa ja tuhannet nimien kerääjät eivät saaneet manifestillaan sitä mitä halusivat. He kuitenkin veivät eteenpäin sitä ajatusta, että kansa voi ja sillä on oikeus hallita itseään. Ilman heidän tekojaan, historia olisi voinut kulkea toisinkin.
Nämäkin 500 miestä halusivat naimisiin.
Tänään, tasa-arvon päivänä 19.3.2013, 114 vuotta myöhemmin aloitettiin nimien keräys tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Kyse ei toki ole ihan yhtä suuresta asiasta, mutta ollaan silti yhteiskunnan perusinstituutioiden äärellä. 107 vuotta sitten naiset saivat oikeuden äänestää, nyt puhutaan heidän oikeudestaan mennä keskenään naimisiin. Viimeisenä pohjoismaana.
Kansalaisaloitteen perusti Suomen eduskunta suuressa viisaudessaan 13.1.2012. Sen tavoitteena oli ”edistää ja tukea vapaata kansalaistoimintaa sekä siten vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri väestöryhmät osallistuvat ja vaikuttavat aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen”.
Ensimmäinen eduskunnalle jätetty kansalaisaloite käsitteli turkistarhauksen lopettamista ja sen allekirjoitti 69 381 ihmistä, kaikki omin käsin paperilapuille. Aloite ei toistaiseksi etene, koska eduskunta ihmettelee, miten se pitäisi ottaa vastaan. Eduskunnan pääsihteerin mielestä on ”varomatonta” ottaa kansalaisalotteita käsittelyyn.
Avioliittoaloitteen allekirjoitti tänään, ensimmäisen vuorokauden aikana yli 100 000 suomalaista. Se on kaksi ja puoli prosenttia äänioikeutetuista. Se on paljon.
Edellinen vastaava kansan tahdon ilmaus oli Suuri adressi, siinä pyydettiin perustuslain kunnioitusta. Sitä ei otettu vastaan, mutta lopulta se johti enempään kuin mitä pyydettiin: kansanvaltaan. Tärkeintä ei lopulta ollut se, mitä pyydettiin, vaan että herättiin pyytämään, sitten vaatimaan. Oli ehkä ”varomatonta” olla kuuntelematta kansaa.
Nyt pyydetään oikeutta avioliittoon. Ja perustuslain kunnioitusta. Tällä kertaa elämme demokratiassa, ja ehkä hallitsijoilla on nyt herkemmät korvat. Tärkeintä on edelleen kuitenkin vaatiminen. Se, että satatuhatta ihmistä antaa nimensä asialle yhdessä päivässä, on merkittävämpää kuin mikään laki. Se kertoo tahdosta muuttaa maailma paremmaksi.
En ole itse menossa lähiaikoina naimisiin yhtään kenenkään kanssa. En ole oikein naimisiin menevää tyyppiä. Jos kuitenkin päätän naimisiin mennä, pidän erittäin tärkeänä että saan itse valita puolisoni. Kuten sitäkin, että ystävänikin saavat valita puolisonsa.
Itseni, ystävieni ja kaikkien muidenkin puolesta: kiitän teitä kaikkia. Kiitos avarakatseisuudestanne. Kiitos tahdostanne toimia paremman maailman ja Suomen puolesta. Kiitos siitä, että saan elää maassa, joka kuitenkin pyrkii parempaan. Kiitos siitä, että meillä on toivoa.
Ei anneta tämän adressin mennä ohi eduskunnan korvien. Se on meistä kiinni.
ps. Jos et vielä allekirjoittanut, tee se tästä, ja kiitän sinuakin.
