Hirvenhiihto

Väinö Hämäläinen: Hiiden hirven hiihto (1902)

Hirven hiihto perustuu siihen, että auringon pinnalta sulattama ja pakkasöiden kovettama keväthanki kantaa hiihtäjän, muttei hirveä. Hirvi on silti hiihtäjää niopeampi, mutta polvia myöten lumessa kahlaaminen väsyttää sen, ja hangen jäinen kuori repii jaloista ensin nahan ja lopulta jänteet. Tämä vie tunteja, jos ei päiviä. Suksilla perässä sivakoinut metsämies saa sitten hirven kiinni ja lopettaa sen sauvana käyttämällään keihäällä.

Lemminkäinen yllä jostain syystä lassoaa Hiiden hirven ensin, ehkä siksi että tarueläimenä sillä oli jääpintaa kestävät kintereet.

Nykynäkökulmasta hirvenhiihto on tietenkin eläinrääkkäystä, mutta jos talo pitää ruokkia ja laarit alkavat ammottaa tyhjyyttään, ei siinä paljon hirven hyvinvoinnin perään kysellä. Eivätkä ne sudet sitä sen humaanimmin hengiltä aja.

Hankikanto edellyttää syntyäkseen pidempää jaksoa kevättalvella niin, että aurinko paistaa mutta on silti pakkasta. Ja riittävää lumen syvyyttä, että sitä on vielä jäljellä tuon sulattelun jälkeen. Tätä sattuu helsingissä korkeintaan kerran vuosikymmenessä; itse asiassa en muista koska viimeeksi olisi ollut hankikanto. Mutta nyt on.

Lähdin tänään töistä lounaan jälkeen, ja hiihdin Arabianrannan editse Viikkiin. Ladut olivat hyvässä kunnossa, mutta ennen kaikkea niiden ulkopuolellakin pystyi hiihtämään. Hanki kesti jopa luistelun, ja tuo latukoneiden varassa tapahtuvaksi välineurheiluksi luulemani laji alkoikin tuntua ihan järkevältä. Jos hiihdät Helsingissä kerran vuoskymmenessä, se kannattaa tehdä nyt!

Tekijänoikeuksiin tämä liittyy sikäli, että syyllistyin yllä oikeastaan tekijänoikeusrikkomukseen. Väinö Hämäläisen klassinen Kalevala-maalaus Lemminkäinen ja Hiiden Hirvi (1902) on tekijänoikeuden suoja-ajan alainen nimittäin vielä 11 päivän ajan (taiteilija kuoli 20.3.1940). Tämän postauksen kaltainen sen julkinen käyttö vaatisisi siis luvan. Ja luvan hankkiminen taas on niin hankalaa, ettei siihen ole mitään järkeä yhtä blogausta varten ryhtyä. Pelkkä oikeudenomistajien selvittäminen olisi kertaluokkaa suurempi työ kuin kirjoittaminen.

Tuntuu absurdilta, etten saa näyttää kuvaa yli sata vuotta vanhasta maalauksesta, jolla on jonkinlainen kansallisen ikonin asema. Tilanne tekee tämän blogauksen kaltaisen teoksen tekemisen laillisesti käytännössä mahdottomaksi. Se myös hankaloittaa suomalaisen kulttuurin välittämistä eteenpäin ja uusintamista: kysehän hitto soikoon kansalliseepoksesta ja sen ikonisoidusta kuvituksesta! Kaikkien yhteisestä kulttuuriperinnöstä.

Vastaavia ongelmia on kaikenlaisten teosten kanssa, mutta suurimmillaan ne ovat klassikon aseman saavuttaneiden teosten kohdalla. Kun teoksen potentiaalisten uusiokäyttäjien joukko on suuri, mutta yksittäisen käytön ”hyöty” pieni, syntyy lupien vaatimisesta mittava hyvinvointitappio, s.o. yhteisöä kokonaisuudessa hydyttävää toimintaa jää tekemättä merkittävä määrä.

Pari vaihtoehtoa miten tilannetta sitten voisi parantaa:

  • Fair use -pykälä USA:n tapaan mahdollistaisi tälläisen epäkaupallisen ketään haittaamattoman käytön.
  • Kaikille teoksille pakkolisensointi, eli niitä saa käyttää lupaa kysymättä, kunhan maksaa. Lisäksi tarvittaisiin mikromaksujärjestelmä, jonkinlainen tekijänoikeuden rekisteröinti (maksun saajien tunnistamiseksi) ja jokin määrätty maksutaso, esimerkiksi kiinteä maksu epäkaupalliseen käyttöön.
  • Valtio voisi lunastaa oikeudet kansallisesti merkittäviksi katsomiinsa teoksiin ja antaa ne vapaaseen käyttöön. Tämä ratkaisisi osan pahimmista ongelmista (kuten Sibeliuksen teosten käytön), mutta ei tietenkän yleisessä tapauksessa.

ps. Alkuperäisteosta voi käydä ihailemassa SYK:ssa.

3 kommenttia artikkeliin ”Hirvenhiihto”

  1. Ongelmallistahan tässä on vain ”epäkaupallisuuden” määritteleminen. Kenelle mikäkin toiminta on ”epäkaupallista”?

    Jos esim. laittaisin ”Power of Love” -kappaleen jonkun videoni taustalle ja uppaisin sitten rainan Youtubeen, niin vaikka itse toiminkin täysin ”epäkaupallisesti”, niin kyllä Google/Youtube hyötyy uudesta videosta ja ”Power of Love” -kappaleen tuomasta lisäarvosta. Toton hävitessä ainakin laskennallisesti.

    Samaten Blogspotin omistaa Google. Vaikka kirjoitatkin itse blogia ilmaiseksi ja ”epäkaupallisesti”, ei tämä alusta kuitenkaan ole ”epäkaupallinen”. Päin vastoin. Alustan omistaja Google on maailman suurin mainostilaa myyvä yritys, joka tuottaa jatkuvasti miljardivoittoja.

    Voidaan myös katsoa, että ”evolution of dance” -video (140 miljoonaa katsontakertaa), jonka ko. tanssija ilmeisesti latasi verkkoon ”epäkaupallisesti”, on kuitenkin hyötynyt videon tuomasta promootiosta _kaupallisesti_ ja voi nyt myydä kalliimalla keikkoja. Tästä hyödystä eivät taustalla soivien kappaleiden säveltäjät ole hyötyneet sentin latia.

    Huomiotalous sanoisi Sarasvuo.

    Itse digaisin jostain mikromaksujärjestelmästä, mutta käytännössähän verkossa on jo nyt suhteellisen toimiva ”fair use”-käytäntö, vaikka sitä ei laki tunnekaan. Ehkä tämä on sitä luonnollista evoluutiota.

    Omaa ehdotustani voisin esim. tässä Hirven hiihto -tapauksessa tulkita siten, että Fair use olisi sallittua 20 tekijän kuoleman jälkeen, mutta jos olisit yrittänyt myydä näillä sivuilla täysikokoista julistetta, olisit joutunut yhä käpälälautaan.

  2. Ehkä verkon fair use käytännön toteaminen de facto lailliseksi olisi tosiaan järkevä lähestymistapa. Rajaukset menevät tietysti yksityiskohdiltaan hankaliksi, enkä edes yritä määritellä niitä tässä. Pitäisi ehkä perehtyä vähän jenkkiläiseen oikeuskäytäntöön, ja miten sitä tulkitaan verkossa.

    Ja tosiaan kaupallisen ja epäkaupallisen rajat ovat myös häilyviä, mutta kyllä perusero on silti usiemmissa tapauksissa selvästi nähtävissä. Tekijän oikeudelle saada korvausta teoksensa epäsuorasta käytöstä on aina jotkut rajat. Jos opin tanssimaan kappaleidesi tahdissa tavalla, jota myöhemmin pystyn myymään (käyttämättä siinä kappaleitasi), kuuluuko tästä sinulle korvaus? Ja jos ei, niin miksi oiekastaan siitä, että saan kuuluisuuteni (jolla myöhemmin teen rahaa) tanssien kappaleitetesi tahtiin, seuraisi että myöhemmistä tuloistani pitäisi maksaa sinulle?

    Käytännössä katson itse kysymystä mielummin siltä kannalta, että teosten tekijöille tulee jotain kautta rahaa niin, että uuden kulttuurin tuotanto on mahdollista ja samaan aikaan byrokratia koitetaan pitää mahdollisimman pienenä (niin että tavoite kuitenkin täyttyy). Tässä kohti muuten teknolgian kehitys vaikuttaa siihen, millaista lainsäädännön pitäisi olla, koska esim. mikromaksut mahdollistavat ratkaiosuja jotka aiemmin olivat mahdottomia. Vastaavasti kopionnin halpuus myös mahdollistaa…

    Eikös muuten mallissasi kaikki oikeudet loppuneet 20 vuotta kuolemanjälkeen, tässä tapauksessa siis 1960? Lyhyempi suoja-aika toki pienentää tuota kuvaamaani ongelmaa, mutta ei suinkaan poista sitä.

  3. Paluuviite: Hirvi otso | Fotolimb

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *