Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua

Vietin eilen vajaan tunnin rullaluistelemalla ympäri Vallilaa, Alppilaa, Pasilaa, Kumpulaa ja Käpylää. En talven jäljiltä muistanutkaan miten mukavaa puuhaa se on. Liikkumisnopeus on riittävä ettei tuskastu kuten lenkkeilyssä, mutta toisaalta liikuntana se on paljon monipuolisempaa kuin pyöräily (joka kuitenkin on huomattavasti kätevämpi tapa liikkua paikasta toiseen).

Rullaluistelu on ehkä luonnosta vieraantunein tapa liikkua. Se edellyttää ehdottomasti asfalttia (tai betonia), eikä mielellään edes kivistä maantieasfalttia, vaan pikipitoisemman pyörätien tai jalkakäytävän. Sanalla sanoen se edellyttää kaupunkia. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin.

Alkuperäinen vieraantuminenhan on Parta-Kallen juttuja. Hän kertoo siitä kuinka 1800-luvun moderni työläinen on vieraantunut todellisesta luonnostaan ihmisenä, koska ei hallitse ympäristöään, erityisesti ei hallitse työtä jota tekee. Pohjimmaisena syynä tähän on ”tavarafetissi”, jossa ihmisten suhteet pelkistyvät vaihtosuhteiksi ja sitä kautta tavaraksi.

Sen sijaan tämä uudempi luonnosta viertaantuminen on pikemminkin sitä, että ihminen hallitsee liikaa ympäristöään: hybriksen vallassa ei ymmärrä olla nöyrä ja tehdä niin kuin kuuluu, vaan viilettää aivan liian lujaa rullaluistimillaan. Jos luonto olisi tarkoittanut ihmisen luistelemaan kaduilla, meillä olisi rullat jaloissa ja asfaltti kasvaisi niityille itsekseen!

Marxin vieraantumisen kritiikki kumpusi ihan oikeista ongelmista työläisten elinoloissa. Sosialistisen vallankumouksen sijasta kuitenkin paras toistaiseksi kokeiltu ratkaisu on ollut työlainsäädäntö, jolla työstä tehdään vähän vähemmän kaikennielevää. Yhtenä pienenä seurauksena tästä oli harrastusten syntyminen. Esimerkiksi rullaluistelun.

Luonnosta vieraantumisesta taas tavataan syyttää hippejä jotka eivät ymmärrä että kettuja kuuluu pitää häkeissä, tai city-vihreitä, jotka kehtaavat vaatia tietulleja, vaikka vain maasturilla pärjää Lapin erämaissa. Puhumattakaan kasvisyönnistä, koska niin se vaan menee luonnossa että ihminen syö sisätiloissa kasvanutta lehmää joka syö lajitovereitaan ja eteläamerikkalaista soijaa.

Filosofeerailuksi tämä taas meni. En minä mahda mitään sille että ajattelen tälläisiä rullaluistellessani. Olen varmaan vieraantunut arkielämästä.

4 kommenttia artikkeliin ”Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua”

  1. Luonto on tarkoittanut ihmisen ajamaan city-maasturilla, koska eihän sitä muuten olisi keksitty!

  2. Vieraantuminen voi sinällään olla myös positiivista, tiettyyn rajaan asti. Itse arvostan etenkin vieraantumisen esteettistä aspektia. Joskus ihailin Lissabonissa yössä satamaan saapuvaa jättimäistä valtamerilaivaa suurkaupungin valoja ja valtavaa moottorietiesiltaa vasten ja mietin että ihmiskulttuuri on riistäytynyt lopullisesti yksilöiden vallasta. Olemme avuttomia oman järkälemäisen luomuksemme edessä.

    Ongelmallista kokemuksellisesti on nimenomaan oikeastaan vain marxilainen reifikaatio eli sellainen tuotantosuhteista johtuva vieraantuminen, jossa yksilö menettää tunteen työnsä merkityksellisyydestä.

    Lähimarketissa käydessäni pyrin välttämään niitä kassoja, jossa on pahimmat tutut hapannaamat. Ei sillä etteikö näillä tädeillä olisi lupa olla happamia — sama saakelin karsina päivästä toiseen, vuodesta toiseen — mutat en vain jaksa todistaa lähitäisyydeltä tätä arjen harmautta.

  3. Utu: Ymmärrän hyvin tuon vieraantumisen estetiikan, itsekin tunnen voimakasta esteettistä vetoa järjestelmiin jotka eivät ole (enää) minkään yksittäisen tahon hallinnassa – niin hyvässä kuin pahassakin.

    Käsittelin myös luonnosta vieraantumisen käsitettä vähän ilkeästi pelkistäessäni sen lopussa tuohon kalapuikkoviiksikarikatyyriin. Oikeastihan on olemassa myös syväekologinen ajatus luonnosta vieraantumisesta (jota alunperin ajattelin), jossa ajatus luonnosta on ihan järkevä. Mutta sama ongelma on siinäkin: kritiikki koskee nöyryyden puutetta.

    Ensimmäisen kerran kun näin Alpit (ei lentokoneesta, vaan alhaalta päin), kyllä sekin hiljensi. Luulen että tunne ei kauheasti eroa valtamerilaivasta. Ehkä syväekologit ovat vaan kateellisia kun heidän jumalansa on saanut kilpailijan?

    Ymmärrän nöyrtymisen ajatuksen, mutta en vaan voi sietää vaatimusta nöyrtyä.

    Työn merkityksen (illuusion) ylläpitäminen on ehkä tärkeimpiä tehostamiskeinoja epämääräisesti muuttuvissa abstrakteissa töissä. Tai jotain. En jaksa enää keskittyä muodostamaan aiheesta koherenttia ajatusta, joten viittaan vaan itseeni

  4. Kersa: niin, tuohan on kaiken luonto on tarkoittanut -diskurssin akilleenkantapää. Siis sen lisäksi että ei luonto tarkoita mitään; oikeastaan ”luonto” tuossa lauseessa lienee kiertoilmaus jumalalle tai vähintäänkin sananparsi on kotoisin joltain aiemmalta ajalta jolloin jumalaan sopi julkisesti uskoa ja elänyt vaan subjektiaan pidempään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *