IPR-järjestelmän perusteita: kulttuuri

IPR:llä, erityisesti tekijänoikeuksilla pyritään myös tukemaan uuden kulttuurin syntyä. Tavoitteeksi näkee väitettävän myös esimerkiksi ”turvata taiteilijoille elinkeino” tai ”taata kulttuurin tekijöille reilu palkka”, mutta nämä ovat ilmeisen vääriä muotoiluja, koska nykysysteemi ei todellakaan turvaa tai takaa mitään tuloja kulttuurin tekijöille: vain murto-osa elää tekijänoikeustuloillaan.

Mutta siis , tavoitteena edistää kulttuuria. Katsotaanpa.

Kulttuurialat vastaavat 2,6% EU:n taloudesta. Suomessa niiden osuutta ei tilastoida erikseen, vaan ne mahtuvat 3,5% ”muut palvelut” sisään. Prosenttiosuus lienee sama kuin muuallakin, tuskin ainakaan suurempi. Tämä siis kattaa kirjallisuuden, popmusiikin, elokuvateollisuuden sekä kaiken muunkin missään mielessä kulttuuriksi luettavan, josta syntyy rahaa. Suomessa potti on noin 4,7 miljardia. Vertailun vuoksi, Nokian liikevaihto on 41 miljardia.

Olisi kuitenkin virhe määritellä alojen merkitys pieneksi tällä perusteella. Kulttuurialat avstaavat vain 2,6% mitattavasta taloudesta, mutta laajasti tulkittuna, sisältäen myös rahatalouden ulkopuolisen toiminnan, ne vastaavat 100% kulttuuriteosten tuotannosta. Ja se on merkittävä kysymys. Esimerkiksi jos nykyinen musiikkibisnes romahtaa täysin, on se taloudellisesti rajallinen katastrofi, vastaa ehkä parin paperitehtaan sulkemista. Mutta jos musiikin luominen jostain syystä lakkaa, olemme menettäneet keskeisen osan ihmisyyttä (eihän se nyt tieteenkään voi kirjaimellisesti lakata, tämä oli kärjistys. Sama argumentti toimii taantumisenkin suhteen).

Kulttuurin edistystä on siis ajateltava kulttuurin lähtökohdista, ei vain taloutena. Tässä tarkastelussa on tosin syytä huomata, että kulttuuri ei ole sama asia kuin nykyinen kulttuuriteollisuus. Kulttuuri on ihmisyhteisön yhteinen kokemus, sen jäsenten ”saama hyöty”. Ei ole mitenkään selvää, että näiden edut olisivat samat. Teollisuudella tietenkin on ymmärrettävä intressi lobata omaa asiaansa, mutta sivuutetaan nyt se, ja ajatellaan vain ihmisyhteisön kulttuurista saamaa hyötyä.

Kulttuurin edistymistä onkin sitten jo vähän vaikempi mitata. Jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on hyvää tai huonoa, ja vaikka niissä on ehkä jotain yhtenevyyksiä, kaikki yritykset objektiivisiin laatukriteereihin lienevät tuhoon tuomittuja.

Mittarina kulttuurin edistymiselle voi koittaa käyttää luku/katselu/kuuntelukertojen määrää. Nimenomaan kulutuskertoja, eikä tuotantomääriä: jos miljoona ihmistä kuuntelee yhden levyn, heidän saamaansa hyötyä voidaan verrata siihen, että tuhat ihmistä kuuntelee tuhat levyä. Ei ole itsestäänselvää kumpi on parempi.

Kulutusmärän käytössä proxynä on ilmeiset ongelmansa. Erityisesti se ei huomioi laatua mitenkään. Olen lukenut Orhan Pamukin Nimeni on punainen ja R.A.Salvatoren viimeisimmän musta haltia -hömpän kummankin kerran, mutta ensimmäisestä koen saaneeni melko paljon enemmän. Salvatoren kirjojen nimiä en edes muista, ja tunnistan vain kansikuvasta olenko lukenut ne jo (kerran erehdyin, ja huomasin sen vasta puolessa välissä kirjaa…). Subjektiivisesti laadun käsite on selvä, mutta sen yleistäminen ei onnistune. Jonkin verran se kuitenkin vaikuttaa kulutusmääriin: kirja jota luetaan paljon on yleensä jollain tapaa hyvä (vaikka se tapa ei vastaisikaan perinteisiä sivistysihanteita).

Toinen ongelma on hyödyn epälineaarisuus: teinille levyn ostamisen (anteeksi vanhahtava ilmaus, I’m so 90’s) hyödystä suuri ellei jopa suurin osa tulee siitä, että kavereillakin on sama levy. Sama koskee kaikkea kulttuuria: se on yhteinen kokemus, ja siitä saatu ”hyöty” perustuu juuri yhteiseen jakamiseen. Tässä mielessä se, että miljoona ihmistä lukee yhden kirjan on enemmän kuin jos tuhat lukee tuhat kirjaa.

Kysymys IPR:stä asettuu tässäkin lopulta leviämisen esteet vastaan luomisen kannusteet. Se, että teoksista pitää maksaa vähentää niiden käyttöä, ja siten taannuttaa kulttuuria. Toisaalta, jos tekijöitä (oletetusti) kannustava kuvitelma menestyksestä särkyy, uutta kulttuuria syntyy ehkä vähemmän. Ja jos rahan teko kulttuurilla vaikeutuu, mistä maksetaan kustannustoimittajille, musiikkituottajille ja muille kulttuurin tueksi työtään tekeville, joille nykyään lohkeaa osuus tekijänoikeusbisneksen tuotoista.

11 kommenttia artikkeliin ”IPR-järjestelmän perusteita: kulttuuri”

  1. Kysymys IPR:stä asettuu tässäkin lopulta leviämisen esteet vastaan luomisen kannusteet.

    Edelleen, leijonanosa IPR:stä tehdään täysin vailla mitään IPR-järjestelmän kautta saatavaa korvausta ja maksullisille IPR-järjestelmän kautta saataville ”tuotteille” on melkein aina olemassa ilmainen substituutti.

    Se, mille ei ole substituuttia, on yllä mainitsemasi verkostovaikutus. Koska verkostovaikutukselle ei ole substituuttia, ei ilmainen voi kunnolla kilpailla jo vakiintuneen maksullisen kanssa. Tästä voidaan ottaa esimerkkinä vaikkapa käyttöjärjestelmät. Microsoftin kyky ottaa maksua käyttöjärjestelmästään perustuu yksinomaan verkostovaikutukseen. Se itseasiassa voi jopa tehdä teknisesti heikomman tuotteen kuin kilpailija, koska verkostovaikutuksen lock-in pitää huolen siitä, ettei tällä ole väliä.

    Musiikissa on samantapainen ilmiö, koska levy-yhtiöt tms. jakeluporras kontrolloi pitkälti myös radiosoittoa, jolla kuuntelijakunta ”luodaan”. Elokuvissakin on nähtävissä samantapaista ilmiötä, tosin siellä investoinnit leffoihin ovat ihan eri maailmasta; musiikkia voi tehdä kotistudiolla, joka maksaa muutaman tonnin, mutta leffat vaativat pari kertaluokkaa enemmän resursseja. Eivät satoja miljoonia, mutta satoja tuhansia nyt kuitenkin.

    IPR:n vapauttaminen täysin näiltä osin todennäköisesti lisäisi tehokkuutta merkittävästi.

  2. Olen itse asiassa oleellisesti samaa mieltä. Esimerkiksi musiikkiala saattaisi monessa mielessä ”tervehtyä”, jos tekijänoikeuksia musiikkiin ei nykyisessä mielessä olisi

    Verkostovaikutusta voi katsoa myös tavallaan moraalisesta näkökulmasta. En yleensä harrasta näitä, mutta tämä on sen verran mielenkiintoinen, että otan sen esiin vaikka nyt ajatusleikkinä:

    Jos kerran kulttuuriteoksesta saatu ”hyöty” perustuu suurelta osin verkostovaikutukseen, miksi tekijällä tai oikeudenhaltijalla olisi oikeus rahastaa sitä? Sehän on nimenomaan teoksen käytöstä syntynyttä hyötyä, joten siitä mahdollisesti maksettavat korvaukset pitäisi maksaa käyttäjille (eli ne sieventyvät pois). Tuolla perusteella kaikenlaisille kuluttajien maksamille IPR-korvauksille pitäisi asettaa teoskohtainen katto, jonka ylittävä osuus palautuu käyttäjille, koska hyöty on heidän luomaansa.

  3. Kulttuuripuristina voisin sanoa että kulttuuri on se mitä jää jäljelle kun kulttuuritalous jätetään kokonaan pois. Jos jotain ei tehtäisi ilmaiseksi, se ei ole oikeasti kulttuuria vaan jotain muuta. Tietysti joissakin suurproduktioissa raha helpottaa.

    Koko tämä IPR-keskustelu perustuu totaaliselle ihmisten motivaatiorakenteen ja luovuuden väärinymmärtämiselle. Luovuutta ei voi synnyttää rahalla. Toisaalta rajoitukset ja puute tuntuvat usein vain ruokkivan luovuutta. On paljon merkkejä kulttuurin tekijöistä joiden laatu on romahtanut suosion ja varallisuuden myötä. Venäläisen kirjallisuuden klassikotkin on taidettu kirjoittaa puutteessa. Ja onhan hienoimmat rakkauslaulutkin syntyneet jätetyksi tulemisen tuskasta. Yltäkylläisyys ei ole mikään paras motivaattori luovuudelle.

  4. Itse olen tykännyt muotoilla asian vähän pehmeämmin, että kulttuuria ei pidä mitata rahalla, sen hyvyys tai huonous ei ole kiinni siitä paljonko rahaa siinä liikkuu. Tuntuisi vähän liian brutaalilta sanoa taiteilijoille, että heidän kuuluu elää nälkärajalla koska taide vaatii sitä. Jos vaatii, niin varmaan sitten sisäsyntyinen pakko vaatii, mutta en halua itse mennä moista väittämään.

    Mutta joo: luovuteen tosiaan rahalliset kannustimet ovat ehkä suurelta osin myös tiellä. Tosin koko luvouuden käsite on kyllä vähän turhan mystifioitu ja ihmeellinen. Sellaisissa tukitoimissa kuin kustannustoimittajan työ, joka ei ole mitenkään kovin erityisen luovaa, tilanne on kuitenkin eri.

  5. En tarkoittanut että rahaa ei saisi liikkua tai että taiteilijan kuuluisi elää nälkärajalla. Tarkoitin vain, että on myös olemassa ”kulttuuria” jota tehdään vain rahan vuoksi, eli raha tavallaan ylläpitää tuota pseudokulttuuria. Eli rahan puutteen vaikutus tekemiseen voisi paljastaa sen tehdäänkö kulttuuria vai pseudokulttuuria.

  6. Kannattaa pitää todellakin mielessä, että IPR:t koskevat vain pientä osaa kulttuurista. Aasialainen kalligrafian harjoittaja joku satoja tuntea harjoittelee jäljentämään mestarin kädenjälkeä ja signeerauksen tilallakin on koulun nimi jää käsitetaiteen tavoin immateriaalioikeusjärjestelmän ulkopuolelle. Jopa klassisten muusikoiden tuloista tekijänoikeustulot ovat lähes olemattomia rippeitä aivan kutein nykykulttuuria tuottavien mainosgraafikkojenkin. Lisäksi kulttuurityöntekijöiden laskennallinen määritteleminen voi olla hyvin vaikeaa jolloin noihin lukuihin kannattaa suhtautua kriittisesti. Elokuvateatterin siivoojakin voidaan helposti tulla laskeneeksi kulttuurityöntekijäksi. Richard Floridan mukaan puolestaan luovaan luokkaan kuuluu 40% työntekijöistä. Toisaalta taas osa toimijoistamme on taas äärimmäisen riippuvaisia immateriaalisesta omaisuudestaan. Länsimaisen kulttuurin kruunun Coca Colan brändin arvioitiin vuonna 2007 maksavan 65,3 mrd dollaria, eikä Coca Cola todellakaan pysty ylihintaisella colallaan kilpailemaan euroshopperille muutoin kuin brandillaan.

  7. Mainosgrafiikka on tosiaan hyvä esimerkki siitä, miten kulttuurin ala voi voida todella paksustikin ilman että ansaintalogiikka perustuu IPR:ään. Tietysti ymmärrän kyllä miksi taiteilijat yleenäs eivät halua olla mainosmiehiä: on aika eri asia perustuvatko tulot asiakkaaseen joka tulee viereen tyrkyttämään typeriä mielipiteitän vai kasvottomaan maksajien joukkoon, jota ei tarvitse kohdata.

    Suppeaan otantaan perustuvan käsitykseni mukaan mainosalalla tupataan kuvittelemaan, että tekijänoikeus suoja jokaikistä pikseliä jonka graafikko saa fotarilla kasattua. Ja sitten järjestään rikotaan tätä kuviteltua sääntöä. Tosiasiassahan suuri osa mainosgrafiikasta ei ylitä teoskynnystä. En tosin jaksa kaivella josko löytyisi oikeustapaus joka määrittelisi teoskynnyksen rajaa mainonnassa.

  8. Jussi: Jopa klassisten muusikoiden tuloista tekijänoikeustulot ovat lähes olemattomia rippeitä aivan kutein nykykulttuuria tuottavien mainosgraafikkojenkin.

    Otso: Mainosgrafiikka on tosiaan hyvä esimerkki siitä, miten kulttuurin ala voi voida todella paksustikin ilman että ansaintalogiikka perustuu IPR:ään.

    Hohhoijaa. Nyt kyllä tulee niin vahvalla mutu-tuntumalla asioista, jonka asiantuntijoita te ette selvästikään ole että olisi ehkä parasta pistää hiukan jäitä hattuun.

    Suomessa klassiset muusikot eivät tienaa tekijänoikeuksilla, koska noin tuhannesta orkesterilaitoksen piirissä työskentelevästä muusikosta juuri kukaan ei sävellä, sovita tai sanoita niitä biisejä, mitä soittavat. Valtio/kunnat maksavat palkan.

    Asia on täysin eri kuin ns. viihdepuolella. Klassisen musiikin tuominen tähän keskusteluun on täysin päätöntä.

    Mainosgrafiikasta puhuminenkin tässä yhteydessä on kohtuullisen älytöntä. Tietenkään sen ansaintalogiikka ei perustu tekijänoikeuksille. Mutta sillä _on_ ansaintalogiikka. Nythän on kyse juuri siitä, että on olemassa kulttuurin aloja, joilla ei ole muuta ansaintalogiikkaa kuin tekijänoikeudet.

    Itsekin mainosmusiikkia väsänneenä kyllä tiedän, että tekijänoikeuksista ollaan mainospuolella todella tarkkoja ja suuri osa esim. mainosmusiikkia tekevien tuloista syntyy tekijänoikeuksista.

  9. Mianosgrafiikka onsiinä mielessä relevantti ala, että siinä kuitenkin tuotetaan uutta kulttuuria, se muistuttaa kuinka IPR ei yleisesti ole ainoa mahdollinen tapa rahoittaa kulttuuria, vaikka joillain aloilla se saattaa ollakin. Ja tiedän siitä kyllä jonkin verran, vaikken olekaan varsinaisesti alalla töissä koskaan ollut.

    Mainosmusiikin tekijöiden tulot perustuvat telkijänoikeuksiin, koska tekijänoikeusjärjestelmä on olemassa. jos sitä ei olisi, mainostoimistot/tilaajat maksaisivat heille muulla tavoin korvauksia, koska kyllä ne sen musiikkinsa tarvitsevat aina. Tässä tosin täytyy myöntää, että henkilökohtaisesti ala ei ole tuttu.

    Noin yleisesti ottaen, jos joku esittää internetissä virheellistä tietoa asiantuntemattomuuttaan, järkevä reaktio on korjata virheet, eikä kehottaa olemaan hiljaa. kohteliaisuudesta viis, mutta kehotukset olla hiljaa aiheista joita ei tunne, eivät koskaan toimi, mutta virheiden korjaaminen voi johtaa siihen, että niitä tehdään jatkossa vähemmän.

    Muusikoiden teoreettisista ansaintalogiikoista lisää joku toinen kerta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *