Neuvottelua terroristien kanssa

On pitänyt kirjoittaa politiikan olemuksesta jo pitkään. Valtakunnalliset tapahtumat antavat siihen nyt hyvän syyn, joten olkaa hyvät:

Politiikka on määritelmällisesti terroristien kanssa neuvottelua

Sillä, jos terroristien kanssa ei neuvotella, heidät yritetään tuhota, ja se on sodankäyntiä tai vähintäänkin poliisitoimintaa. Se on niitä toisia keinoja, politiikka alkaa siitä kun istutaan neuvottelupöytään.

Sanon vielä toisen kerran: politiikka lähtee siitä, kun hyväksytään, että on olemassa organisaatioita, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän ja arvokkaan, ja että heidän kanssaan täytyy tehdä yhteistyötä.

Otetaanpa esimerkki: jotkut ihmiset vastustavat perustuloa käyttäen argumentteja, jotka eivät kestä kevyttäkään tarkastelua. Miksi he oikein haluavat estää ihmisiä tekemästä työtä ja aiheuttaa valtavan määrän inhimillistä kärsimystä ja vahinkoa taloudelle?

Tai toinen esimerkki: jotkut haluavat rakentaa keskustatunnelin ja perustelevat sitä syillä, jotka eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Miksi he oikein haluavat hankaloittaa seudun liikennettä, tuhlata valtavasti rahaa ja vaikeuttaa meidän kaikkien elämää?

Nämä ihmiset ja organisaatiot ovat terroristeja: he haluavat tuhota kaiken sen hyvän, mitä meidän elämänmuodossamme on, pyrkien selvästikin pelkkään pahaan.

Toisesta suunnasta katsoen,  perustulon vastustaja on huolissaan siitä, ettei ihmisiä kannusteta töihin vaan lorvimaan, ja keskustatunnelin kannattajan näkökulmasta kyse on toimivasta liikenteestä, joka tarvitsee tunnelin. Vastapuoli taas ehdottaa jotain aivan mielenvikaista, pyrkien tuhoamaan kaiken sen arvokkaan, mitä elämänmuodossamme on.

Se, että toinen osapuolista on faktisesti väärässä, ei ole tässä relevanttia. Kumpikin osapuoli on mielestään oikeassa, ja toiset terroristeja. Ja näiden terroristien kanssa pitää pyrkiä kompromissiin, jossa me saamme aikaan mahdollisimman paljon hyvää ja he mahdollisimman vähän pahaa. Samalla tietenkin kalvaen vastustajien kannatuspohjaa osoittamalla kaikille, millaisia sekopäitä he oikein ovat.

Seuraavaksi puhujanpönttöön astuu…

Tässä voi tehdä virheen kahteen suuntaan. Ensinnäkin voi kuvitella, että oman oikeassaolon toitottaminen riittää. Että silleen ne asiat muuttuu, kun vaan kovaan ääneen aina kertoo miten on itse oikeassa ja muut väärässä. Että itseään ei tarvitse saastuttaa hyväksymällä likaisia kompromisseja. Tämä on se ilmeinen virhe, ja seurauksena ei saa oikein mitään aikaan. Katsokaa vaikka libertaareja.

Aina voi tietysti tehdä antagonistista politiikkaa, jossa korostetaan juuri erimielisyyttä ja vastakkainasettelua. Mutta siinäkin on aina taustalla sanaton yhteisymmärrys, mille tasolle konfliktin teatteri viedään. Jos otettaan aseet esiin ja aletaan ampua kohti, siirrytään pois politiikan kentältä avoimeen sotaan. Silloin voittaa se, jolla on eniten aseita; ei se, joka on oikeassa. Antagonistikin käy lopulta aina neuvottelua, joskin eri keinoin.

Toisekseen, voi uppoutua liikaa neuvotteluunsa, ja erehtyä luulemaan, että saavutettu kompromissi on hyvä. Että se on oikeasti jotain tavoittelemisen arvoista, eikä vain kummallinen matolaatikko, johon on kasattu pari puolijärkevää ideaa ja sitten jotain roskaa jolla lahjotaan väärässäolijatkin hyväksymään se.

Esimerkiksi voi erehtyä luulemaan, että keskustatunneli on hyvä hanke, että sillä saadaan aikaan kävelykeskusta. Ei ole, eikä saada. Keskustatunnelilla ei ole mitään tekemistä kävelykeskustan kanssa. Kävelykeskusta saadaan aikaan sulkemalla katuja autoliikenteeltä. Pohjoisespa noin alkajaisiksi. Keskustatunneli taas on järjetön hanke, jossa kaadetaan 500 miljoonaa siihen, että autoilu hiukan lisääntyy. Näitä kahta voi yhdistää vain poliittinen kompromissi, jossa ”autopuolue” lahjotaan hyväksymään riittävän laaja kävelykeskusta uhraamalla tuo 500 miljoonaa ja liikenteen sujuvuus tunnelin suilla.

Jos sattuisi olemaan rauhannevottelijana välittämässä vaikka Gerakan Aceh Merdekan ja Indonesian hallituksen välillä, täytyy unohtaa omat näkemykset ja vain välittää. Mutta kun on itse poliittisena toimijana mukana, ei omia lähtökohtia saa unohtaa. Kompromissi on vain kompromissi, ei tavoite. Jos tämän unohtaa, ei lopulta ole enää mitään tavoitteita ja kaikki alkaa hyytyä. Katsokaa vaikka demareita.

Huomaatteko, en sanonut yhtään mitään presidentinvaaleista! Kai tätä ajatusta voi koittaa niihinkin jotenkin soveltaa…

8 kommenttia artikkeliin ”Neuvottelua terroristien kanssa”

  1. Wittgenstein puhui ”suostuttelusta” vanhoilla päivillään… Hänkin oli tajunnut, että vaikka voisi johtaa deduktiolla jostain ”vastaansanomattomista oletuksista” oman kantansa oikeellisuuden, niin ei sillä käytännön elämässä ole sellaista vaikutusta, että voi kulkea ympäriinsä sanomassa olevansa oikeassa, ja sitten vetäytyä intellektuaaliseen ”ovatpa muut tyhmiä” -kuplaan kun kaikki eivät olekaan heti samaa mieltä.

    Ihmiset luulevat, että oikeassa oleminen riittää… no ei se riitä. Eikä se edes tarkoita mitään kiistatilanteessa, koska kiistatilanteet syntyvät juuri siitä, että ”oikeassa olemista” ei ole kunnolla määritelty. Pohjimmiltaan kyse on uskon asioista jopa tieteessä. Jos inkvisitio olisi sanonut Galileo Galileille että mene kotiis noitten teorioidesi kanssa, ja Galilei olisi ollut silleen että ”ok”, niin mitä siitäkin olisi tullut. Pitää uskoa.

    Ja usko juuri ei ole tuota toitottamista. Koska se polarisoi. Jos vähän kelailee asioita, tajuaa, että jos vastapuoli joutuu defensiiviseen moodiin, niin ei se silloin muuta mieltään. Sellainen olisi monesti jopa nöyryyttävää – että ryhtyi jo puolustamaan omaa kantaansa ja siltikin toinen osapuoli pakotti jotenkin häviämään sen väittelyn. Kyllä silläkin tavalla voi voittaa yhden väittelyn jonkun kanssa, mutta voi myös menettää kavereita. Eli kannattaa vähän miettiä, mistä väittelee, millä tavalla, ja miltä oma toiminta muista vaikuttaa.

  2. Demokratian perusajatushan on hyväksyä se ettei ole yhtä absoluuttista totuutta vaan lähtökohtana on erilaisten näkemysten ja arvojen rauhanomainen yhteensovittelu. Tämä tietenkin johtaa siihen, että tulos ei yleensä juuri kenenkään mielestä ole optimaalinen, vaan lähinnä keskinkertainen, mutta jonka suurin piirtein kaikki voivat hyväksyä. Samalla vältetään se jonkun ihmisryhmän arvojen tai tarpeiden totaalinen murskaaminen.

    Monella poliitikolla on illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta, jos vain saisin yksin/omien frendien kanssa päättää kaikesta niin hyvä tulisi. Onneksi todellisuudessa asiat eivät kuitenkaan mene niin, sillä diktatuureista on pääasiassa huonoja kokemuksia, oli puikoissa minkä aatesuunnan väkeä tahansa. Arvojen monimuotoisuus on rikkaus, vaikka se sitten tarkoittaisi käytännössä tunnelia sekä kävelykeskustaa.

    Poliittinen realismi ja pyrkimys kompromisseihin kannattaa huomioida jo tavoitteita julkilausuttaessa, ja esim. jos kokee yhteiskunann tarvitsevan 1-2 uutta ydinvoimalaa asettaa viralliseksi tavoitteekseen kolme =)

  3. Oikeustieteen puolella sanovat, että välillä oikeus on vääryyttä vastassa, ja välillä oikeus on oikeutta vastassa. Saman voisi nähdä pätevän politiikassakin. Joskus poliittisessa kysymyksessä on järkevää ratkaisua vastassa on terroristien pyrkimys tuhota kaikki hyvä ja arvokas, kuten Otso kirjoitti. Joskus taas järkevää ratkaisua vastassa on toinen, vaihtoehtoinen järkevä ratkaisu.

    Otson mainitsema ensimmäinen virhe on vähän kuin suhtautuisi kaikkiin vastaväitteisiin terrorismina, ja toinen virhe vähän kuin suhtautuisi kaikkiin vastaväitteisiin järkevinä vaihtoehtoisina näkökantoina.

    1. Hei,

      haluaisitko ehkä hiukan avata ajatustasi siitä, miten politiikan olemuksen ymmärrys ja pohdinta selittää kannatuksen laskun? Vihreiden kannatus muuten nousi 1,25 prosenttiyksikköä eduskuntavaaleista kuntavaaleihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *