Olen kuullut on kaupunki tuolla

Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä Fernando Pessoa kirjoittaa portugalilaisen mielenmaisemasta, kuinka se on taajamalainen. Maalaisen ja kaupunkilaisen väliin kuuluvaa kolmatta ihmistyyppiä. Siinä missä maalainen suhtautuu nyrpeästi kaikkeen uuteen ja keinotekoiseen, ”epäaitoon”, ja haikailee jotain fiktiivistä menneisyyttä,  kaupunkilainen taas…

 ”[…] ei koe edistystä keinotekoiseksi. Hänelle se on kuin onkin luonnollista. […] Tämän vuoksi kaupunkilainen ei rakasta eikä ole rakastamatta edistystä: hänelle se on yhdentekevää. Hän on aina elänyt (fyysisesti tai mentaalisesti) suurissa kaupungeissa; hän on nähnyt muotien ja uusien keksintöjen syntyvän, muuttuvan ja häviävän (reaalisesti tai ideaalisesti); niinpä ne ovat hänelle ohimeneviä […]

Kahden muun väliin henkisesti sijoittuva taajamalainen tuntee kyllä edistyksen keinotekoisuuden, mutta hän rakastaa sitä tästä huolimatta. Hänen valppaassa mutta epätäydellisesti valppaassa mielessään edistys keinotekoisena uutuutena on vetovoimaista. Mutta se tuntuu kuitenkin keinotekoiselta. Ja koska se tunnetaan yhtaikaa viehättävänä ja keinotekoisena, sitä rakastetaan keinotekoisena. Suurkaupunkien, uusien muotien ja ”viimeisimpien uutuuksien” rakastaminen on taajamalaisen muista erottava ominaisuus.

Ja tästä pääsemmekin seuraavalle askelmalle. Portugalilaisista en sano mitään, mutta edesmennyt ja huhuttua ylösnousemusta odottava City-lehti jos mikä edustaa taajamalaisuutta: halua oppia tämä uusi ja jännittävä asia eli kaupunkilaisuus.

Kaupunkikulttuurissa kaupunkilaisuus on lähtökohta ja itsestäänselvyys, siitä ei tehdä erillistä lehteä, jossa sitä koitetaan opettaa asiaa vielä tuntemattomille. Siinä suomessa, johon City-lehti -85 syntyi, ei mitään nykyisen kaupunkikulttuurin kaltaistakaan ollut kuitenkaan olemassa. Eikä juuri vielä nuoruuteni 90-luvullakaan. Se oli maailma, jossa istuminen terassilla juomassa siideriä aurinkolasit päässä oli jotain uutta ja radikaalia, jossa Walter de Campin seksihorinat olivat rohkeita, eivätkä vain huvittavia. Puhumattakaan deittipalstasta, jossa protohipsterit esittivät ironisia soidinkutsujaan.

Ja tässä nuorisolle news-flash: ei se lehti ole mennyt mitenkään piloille: se oli täsmälleen samanlainen silloinkin. Ne aivan tasan samat asiat olivat vaan uusia ja radikaaleja ja juuri alakulttuurista esiin murtautuneita, mitkä nyt ovat itsestäänselviä ja vähän sedumaisia.

Lehden lopettaminen liittyneekin oleellisesti siihen, että nuoruuttaan 2000-luvulla kaupungeissa eläneet eivät saa siitä juuri mitään. Ja vanhoille lukijoillekin se on jotain vanhaa. 

City-lehden tarinan voi monessa mielessä tiivistää oheiseen Lapinlahden lintujen biisiin. Siinä on kuultavissa paljonkin kaipuuta laulukulttuuriin, jota edustavat vaikka Aino Venna tai Heli Kajo. Kuitenkin sen esittää huumorilauluyhtye. QED.


80-luvulla vaadittiin myös olutta R-kioskeihin, oikein marssin ja addressin voimin. Vaatimus oli tietenkin vitsi ja sen oli tarkoitus toimia provokaationa, ettei keskioluen kauppamyynnistä luovuttaisi. Vuonna 1994 keskiolut tuli kuitenkin kioskeihin.

Keskiolutta myydään R-kioskeissa kautta maan, tässä Vaasankadulla.

Tämä tuli mieleeni Kallio Block Partyssä, kun kävin ostamassa itselleni tölkin kylmää keskiolutta kätevästi festarialueella sijaitsevalta kiskalta. Ei 90-luvun festareilla vaan saanut alle kahdella eurolla kaljaa, jota voi kuljettaa pitkin festarialuetta.

Block partyillä on tietenkin historiansa keskiolutliikkeen lisäksi 90-luvun Street partyissä. Otetaan katu liikenteeltä ja tehdään siitä kaupunkilaisten juhlat. Silloin unelmoitiin siitä, kuinka bileet laajenisivat ”aktivistigheton ulkopuolelle” ja kadun varren liikkeetkin lähtisivät mukaan. Monella lavalla elävää musiikkia, eri tyylejä, ja mitä ikinä ihmiset haluavatkaan. Vaadittiin toisaalla myös autonomista Kalliota, jossa syntyy uutta kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Unelmoitiin siis Kallio Block Partystä.

Vaasankatu elää

Olisiko tuo kaikki toteutunut tänään, jos sitä ei olisi eilen vaadittu? Vaadittiin toki paljon enemmänkin, mutta tämä saatiin. Block partyjen järjestäjistä useimmat osasivat jo lukea Street partyjen kultakaudella ja ehkä niihin törmäsivät lehdissä tai miksei kadullakin. Ja vaikkeivät olisikaan törmänneet, tällaiset asiat jäävät kaupungin perimään, kulkevat mukana sen suonissa. Mitä on kerran tehty, ei unohdu, vaan on aina lähtökohta tulevalle.

Pessoan jaottelussa tämä on jo oikeaa kaupunkikulttuuria. Kadulla kaljan juomisen tavoite ei ole että kadulla voi juoda kaljaa, se nyt vaan on kivaa bileissä. Festarilava Piritorilla ei ole siinä siksi, että ”katsokaa, tässä voi pitää Festarit!”, vaan koska se on siihen melko hyvä paikka (isompi PA enskerralla, jooko?). On itsestäänselvä lähtökohta eikä provokaatio, että näin voi ja saa tehdä. Tervetuloa Helsinkiin, meillä on kaupunki täällä.

Entä mihin tästä? Piritorille on nyt saatu bileet, mutta mitä ne vaativat; mikä on se uusi kaupunkikulttuuri, josta tänään unelmoidaan? Aivan kuin tämän päivän juhlat ovat selkeä jatkumo 90- ja jopa 80-luvulta, on tulevaisuuskin lopulta seurausta vihjeistä, jotka voi kuulla baarien takahuoneissa jo tänään.

Mikä on se ilmiö, joka alkoi eräänä elokuun viikonloppuna 2012? Mitä vaaditaan kaikissa huomisen juhlissa? Tokkopa me historian loppua elämme…

10 kommenttia artikkeliin ”Olen kuullut on kaupunki tuolla”

  1. Kaupunkikulttuuri on Suomessa vanhaa, mutta hyvin pistemäistä ja pääsi sotien jälkeen pahasti taantumaan modernismin ja funktionalismin hengessä koti-työ-harrastukset-kolminaisuuteen ennen kuin alkoi nostaa päätään 1980-luvulla juppien ja dinkkien myötä, ja kun lama ja liberalisaatio raivasi liikekaduille tilaa pankeilta ravintoloille 1990-luvulla.

    Suomessa kaupunkikulttuuria on tarjoiltu pisimpään Turussa, jossa se lähes tapettiin valokuvien perusteella joskus 1950-70-luvuilla, mutta myös uudemmissa, industrialismin hengessä rakennetuissa kaupungeissa voi olla perinteisesti kaupunkilaisuutta. Tampereella kahvila Siilinkari on ollut urbanismin henkireikä jo yli 50 vuotta, vaikka 80-luvulla koko Hämeenkatu oli yhtä Datsunia, Mazdaa ja akronyymipankkeja (STS, SYP, KOP, HOP, TSOP, TAP, PSP…) täynnä.

    Tietenkin selkeä muutos sotiaedeltäneeseen kaupunkikulttuuriin on muutos herraskaisesta porvarielämästä nuorten aikuisten määrittämäksi (tulotasosta riippumatta: hipit ja hipsterit mahtuvat samaan tilaisuuteen Flowta lukuunottamatta).

    1. Tuo tokan maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittava katkos on muuten jännä asia. Ei ainoastaan kaupunkikulttuuria heikennetty kaikkialla, vaan lisäksi vanhakin kaupunkikulttuuri on pyritty häivyttämään historiasta (se on kyllä toki vanhempikin ilmiö). Viittaan nyt parin vuoden takaiseen tekstiini: http://vesirajassa.blogspot.fi/2010/07/mita-helsingissa-syotiin-200-vuotta.html

      En ole ihan varma miten tätä ilmiötä pitäisi ymmärtää. Onko kyse fennomanian myötä syntyneistä romanttisista maalaisideaaleista vai kenties sotienjälkeisestä maaltamuutosta, jossa kaupunkilaisuus nähtiin vieraana (vaikka juuri kaupunkeihin muutettiin)? Vai jostain muusta?

  2. Mahtava kirjoitus! Sen verran kuitenkin haluaisin huomauttaa, että Pessoa lienee kirjoittanut asiasta jo jonkin aikaa sitten, koska kuoli vuonna 1935.

    Pessoa on ihana portugalilainen runoilija ja hänen elämästään ja salanimistään löytyy helposti tietoa wikipediasta osoitteesta http://en.wikipedia.org/wiki/Fernando_Pessoa

    ja yksi hänen (mielestäni) hienoimmista runoistaan, Tupakkakauppa, löytyy mm. täältä:
    http://www.tupakkakauppapajazzo.fi/yritys/runo_tupakkakauppa/

    1. Jep, Pessoan teksti ei todellakaan ollut tuota lehteä varten kirjoitettu, vaan käännös jostain vuosien takaa. En muista nyt tarkkaa alkutekstiä; tarkistan illalla kun pääsen kotiin.

      Mutta mikä olisi järkevä tapa viitata tuollaiseen tekstiin, kun kuitenkin kontekstissa oli relevanttia mainita lehti josta sen luin? ”uusimmassa Niin&Näin-lehdessä julkaistussa Fernando Pessoan tekstissä puhutaan…” kuulostaisi kömpelöltä. Ja luotin myös siihen, että nimen tunnistavat kyllä tietävät ettei teksti ole tuore. Ei ollut ainoa piilotettu viittaus tässä.

    2. Kiitos!

      Jospa sen katkaisisi kahteen lauseeseen, esim. ”Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä julkaistiin Fernando Pessoan vanha artikkeli portugalilaisten mielenmaisemasta. Pessoa kirjoittaa…” tai ”Kirjoitelmassaan portugalilaisesta mielenmaisemasta vuodelta xxxx (julkaistu uusimassa Niin&Näin-lehdessä) Fernando Pessoa kirjoittaa…”

      En siis halunnut mitenkään näykkiä sun runoudentuntemusta – ikävää vain jos hienojen ajatusten uskottavuutta horjuttaa, että jää miettimään, että eikö se tiedä, kuka on Pessoa.

  3. Hyvä kirjoitus! Hegemoniasta lienee pitkälti kyse, kun pohditaan suomalaisen kaupunkikulttuurin kehitystä toisen maailmansodan jälkeen.

    Muuttoliike kaupunkeihin tarkoitti samaan aikaan myös muuttoliikettä pois kaupungeista. Helsingin kantakaupungissa asui yli 100 000 ihmistä enemmän välittömästi sodan jälkeen kuin nyt. Kun lähiöitä alettiin nopeasti pystyttää, tapahtui hegemoninen siirtymä kohti Pessoan kuvaamaa taajamalaisuutta. Esikaupunkilaisuus otti hegemonian kaupunkilaisuudelta. Oli tavoiteltavampaa asua taajamassa -missä vain- kuin ahtaasti kaupungissa kasvavan melun keskellä.

    Muistetaan toki myös samoihin aikoihin käynnistynyt autoistuminen, joka ylipäätään teki mahdolliseksi taajamalaisuuden elämänmuotona. Massa-autoistuminen vapautti monella tavalla, myös kaupunkikulttuurista.

  4. Mistähän se mahtaa johtua, että blogistin kirjoituksista jatkuvasti huokuva alentuva besserwissermäisyys – minäpä tässä nyt kerron teille, miten nämä asiat menevät kun te tollot ette tunnu juuri mitään tajuavan – pukkaa rasittamaan, lopulta ainoastaan huvittamaan?

    1. Hei,

      kun kerran kysyit, niin vastaan parhaani mukaan. Luulen sen johtuvan siitä, miten luet tekstiäni.

      Tämänkin tekstin kirjoitin ennen kaikkea jäsentämään omia ajatuksiani aiheesta; purkamaan auki tuota intuitiivisesti hahmottamaani yhteyttä; katsoakseni toimiiko idea tekstiksi asti vietynä vai oliko se vain paska päähänpisto.

      Teksti on siis oikeastaan minun ja kirjoituksen aiheen välinen asia. Sitä ei ole kirjoitettu valistamaan yhtään ketään yhtään mistään, vaan leikkimään ja testaamaan tuota ajatusta, että voiko kaupunkikulttuurin kehityksen Helsingissä kuvata City-lehden, Pessoa esseen ja Kallio Block partyn kautta.

      Sinä taas ilmeisesti asetat itsesi kuoripojan asemaan ja nostat tekstini saarnastuolista seurakunnalle julistettavaksi saarnaksi. Silloin se epäilemättä alkaa ärsyttää tai huvittaa. Hyvä että nyttemmin huvittaa.

      Yllä kuvaamani ei toki koske kaikkea tekstejäni. Osa niistä on kirjoitettu enemmän valistamaankin. Nekin saattavat tuntua saarnoilta. Se taas johtuu besserwisserimäisestä ja alentuvasta luonteestani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *