Puolue

Tein tässä taannoin ehkä hieman yllättävän ratkaisun, ja liityin puolueeseen. Tarkemmin sanoen olin perustamassa yhdistystä Tieteen ja teknologian vihreät – Viite.

Viitteen tarkoitus on toisaalta tuoda teknistä ja tieteellistä tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (etenkin Vihreisiin), ja toisaalta lähentää vihreitä ”insinöörimaailmaan”. Käytännössä siis esimerkiksi potkia puoluetta järkevämpään suuntaan IPR-kysymyksissä.

Vanhana anarkistina en juuri usko puolueisiin tai parlamentaariseen politiikkaan. Olen suhtautunut siihen nihilistisesti jo niin kauan, että minua ei oikeastaan ihan kauheasti hetkauta mitä eduskunnassa tapahtuu. Se on aina sitä samaa peliä niillä samoilla sännöillä, eikä se synnytä mitään uutta tai mielenkiintoista.

Sen sijaan kaipasin tilaa tietynlaiselle keskustelulle. Keskustelulle, jossa fiksut ihmiset pyrkivät tekemään maailmasta parempaa konkretian kautta, ei vain viinilasillisen painikkeeksi (ja ei, blogikeskustelu ei todellakaan ole kelvollinen substituutti).

En osaa mitään fiksua taustateoriaa, tai sopivaa terminologiaa tämän selittämiseen, mutta minulla on aika selvä sisäinen näkemys siitä miten, sanotaan nyt ”poliittista edistystä” (huono termi mutta menkööt), voidaan luoda. Muutos ei lähde yksilöistä, jotka valaistuvat itsekseen. Se ei myöskään synny komiteatyönä tai marssiessa lippujen liehuessa. Sen sijaan tarvitaan poliittisen yhdessäolon ja keskustelun tiloja, joissa ei taistella kysymyksistä, mutta ei myöskään pyritä sovittelemaan ristiriitoja, vaan yhdessä luomaan jotakin uutta. Vähän kuin think tankin idea puhtaimmillaan, ilman siihen Jenkeissä kuuluvaa likakaivo-osuutta.

Sellaisia tiloja on pirun harvassa. Mutta niitä on mahdollista luoda. En osaa sanoa täsmälleen miten, mutta fiksuilla ihmisillä, avoimuudella ja yhteisillä tavoitteilla on sen kanssa paljon tekemistä. Ja siinä miten minä hahmotan poltiikkaa, näillä luovilla tiloilla on suuri merkitys, oikeastaan kaikki muutos syntyy niistä. Reaktiiviset rakenteet, kompromissielimet ja sen sellaiset vain toistavat saamiansa vaikutteita.

Ajattelin että ehkä Viitteestä voisi tehdä tälläisen tilan. Että se saattaisi olla kokeilemisen arvoista.

Miksi ihmiset puhuvat eri kieliä, kun kaikki kuitenkin ajattelevat englanniksi?

Tohtori Cartwright kuvasi artikkelissaan vuonna 1851 psyykkisen sairauden nimeltä drapetomania (kreik. drapetes = karkuri, mania = hulluus, karkuruushulluus siis), joka selitti miksi orjat karkasivat heidän parastaan ajattelevilta isänniltä. Wikipedian mukaan ”Monet orjanomistajat uskoivat parantavansa orjien elämää, eivätkä siten käsittäneet miksi jotkut halusivat karata.”

Ovatko orjanomistajat oikeasti voineet ajatella noin? Vai onko kyse vain poliittista propagandaa varten tehdystä hölynpölytieteestä, johon juuri kukaan ei tosissaan uskonut? Tätä ilmeisesti pohtii joku muukin.

Tähän voidaan otaa kaksi eri kantaa, kutsun niitä nyt (kiusallani) positivistiseksi ja relativistiseksi. Positivistiselta kannalta katsottuna on täysin uskomatonta että joku voisi ajatella noin omituisesti. Onhan se aivan ilmeistä, että orjat kärsivät ja kaipasivat vapauteen. Kyseessä täytyy siis olla poliittinen propaganda tai jonkun myöhemmin kehittämä olkinukke. Positivistinen kanta on karrikoiden, että toiset ajattelevat niin kuin minäkin, onhan se aivan ilmeistä mikä on järkevää!

Relativistinen kanta taas lähtee siitä että toiset (so. orjanomistajat) ajattelevat aidosti toisin, yhteismitattomista lähtökohdista, ja heidän ajattelunsa käsittäminen voi olla minulle mahdotonta. Korkeintaan siihen voi koittaa eläytyä. Tämä sitten johtaa kaikenlaiseen eläytyilyyn ja hullunkuristen uskomusten kehittelyyn siitä miten muut ajattelevat. Tarpeeksi jatkamalla päästään siihen, kuinka orjat eivät halua karata, koska heidän ajattelunsa lähtee siitä että he ovat orjia…

Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, missä määrin muut voivat ajatella toisin kuin minä. Ja totuus on tietenkin tapauskohtainen. Ihmisillä selvästikin on taipumus kuvitella muiden ajattelua samanlaisemmaksi kuin se onkaan: sellaista toiseutta, josta ei ole omakohtaista kokemusta, on vaikea kuvitella. Toisaalta jotkin ajatusradat tuntuvat olevan koodattu geeneihimme. Esimerkiksi insestitabu on melko universaali.

Kirjoituksen otsikko on lainaus jostain, minulla ei enää ole aavistustakaan mistä, mutta se meni sanatarkasti noin ja sanoja oli joku jenkki. Se sopii aiheeseen kahdellakin tavalla hyvin. Ensinnäkin se on esimerkki absurdiin asti kärjistetystä positivistisesta ajattelusta. Toisekseen en oikein osaa päättää, voinko uskoa että se olisi aito kommentti, vai onko sen pakko olla vitsi. Onko typerää Amerikka-vihaa uskoa että (edes jotkut) jenkit voivat olla noin tyhmiä, vai onko typerää idealismia kuvitella, ettei noin typeriä ihmisiä olisi olemassa?

Itse ratkaisen ongelman niin, että en oikeastaan tiedä, kysymys jää avoimeksi. Kestän ilmeisesti ambivalenssia kohtuullisen hyvin. Sen sijaan tohtori Cartwrightilla oli toinenkin kätevä diagnoosi, joka ehkä sopisi tälläiseen päättämättömyyteen, dysaethesia aethiopica.

Minä en harrasta pyöräilyä

Ylipäänsä en ole urheilullinen ihminen: intressini ovat pikemminkin muualla. Siinä määrin kuin voin sanoa harrastavani urheilua, kyseeseen tulevat kamppailu- ja tanssilajit. Niiden liikekieli on mielenkiintoista.

Silloin harvoin kun tekee mieleni lähteä ulos lenkille, valitsen rullaluistimet, tai jos sää ei salli, juoksen. Olen viimeeksi ollut pyörälenkillä tai ylipäänsä pyöräillyt huvikseni joskus ylä-asteella.

Pyöräilen joitakin tuhansia kilometrejä vuodessa, mutta se on minulle kätevä tapa liikkua paikasta toiseen, ei mitään muuta. Uskoakseni kaltaisiani pyöräiljöitä on (ainakin Helsingissä) melko paljon. Maailmaa ei vaan selvästi ole suunniteltu meitä varten.

Pyörät

Pyörät on suunniteltu harrastekäyttöön, ei kulkuneuvoiksi. Esimerkiksi suurin osa (uusista) pyöristä tunnutaan myyvän ilman lokasuojia, ja kaikki lokasuojat mitä markkinoilta saa, suojaavat vähemmän kuin 80-luvun mallit. Vielä heikompi on tilanne ketjusuojien kanssa. Ilmeisesti sellasia vanhanaikaisia ketjusuojia, joiden kanssa voisi käyttää muita kuin mustia housuja, ei enää tehdä lainkaan. Ainoa malli on pieni rengas, joka estää lahkeen valumisen ketjujen väliin, mutta ei rasvan leviämistä lahkeeseen.

Myös suurin osa sautloista on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että pyöräilijällä on pehmustetut housut. 😮

Vaikkapa alamäkipyöräilyä (downhill biking eli DH, laskettelurinteitä tms lujaa alas ja hissillä taas ylös) harrastaessa on ilmeistä, että lokasuojat olisivat tiellä ja ketjusuoja samaten. Ja fillarilähetti ei halua yhtän hajoavaa osaa jonka voi välttää. Mutta jos pitää pyöräillä asiakaspalaveriin ja näyttää perillä säälliseltä, ne ovat välttämättömyys.

Oikeastaan haluaisin sellaisen pyörän, jolla voi tarvittaessa pyöräillä vaikka puku päällä, mutta jolla pääsee silti melko lujaa.

Pyörätiet

Helsingin pyörätiet ovat tietenkin suurelta osin satunnaisia, ja yksinkertaisesti huonosti suunniteltuja aivan riippumatta siitä mitä päämääriä varten ne on tehty. Mutta ei voi välttyä huomaamasta, että pyöräily on suunniteltaessa mielletty harrastukseksi, eikä tavaksi liikkua.

Pyörälenkillä metsässä kiemurteleva polku jolla on paljon mäkiä on lähes ideaali reitti (jos on maastopyörä, se saa olla hiekkaakin, muussa tapauksessa asfaltoitu). Töihin tai kauppaan pyöräillessä ei.

Työmatkan pyöräilyyn liittyy keskiesesti ns. hikiraja (keksin termin juuri), eli se etäisyys jonka voi pyöräillä ennen kun tulee niin hiki että tarvitsee suihkun perillä. Tähän vaikuttaa tietenkin henkilökohtainen fysiologia, hygieniastandardi, välineet, sää ja moni muukin asia.

Mutta siihen vaikuttaa myös erittäin oleellisesti pyöräily-ympäristö. Ei tarvita kuin pari merkittävää ylämäkeä, ja hikoilua on vaikea välttää. Tämä sotkee monet keskeisistä pyöräreiteistä, jotka on vedetty maaston muotoja juuri katsomatta (esim Helsinki-Käpylä pääradan vartta, 3 isoa mäkeä). Samaten tehoja syövä päällyste tai jatkuva hidastus-kiihdytys rulianssi nostaa hien pintaan ja lyhentää hikirajaa.

Näppituntumalla sanoisin että hikiraja on jossain 4 ja 10 kilometrin välillä olosuhteista riippuen. Helsingissä työmatkat ovat 6km suuruusluokkaa ja muut matkat lyhyempiä, eli suurin osa matkoista tehdään hikirajan pinnassa. Tämä tarkoittaa, että pienetkin muutokset hikirajassa vaikuttavat ratkaisevasti työmatkapyöräilyn mahdollisuuteen kaupungissa.

Tunnen ihmisiä, jotka polkevat useamman kymmenen kilometrin matkoja töihin, yksikin Itiksestä Ruoholahteen matkalla kiertää Kaivopuiston kautta jotta saisi tarpeeksi kilometrejä. Mutta he ovat poikkeus. Jos työmatkapyöräilyn halutaan yleistyvän, sitä pitää pystyä tekemään ilman suihkuakin. Itse käyn suihkussa jos hikoan, mutta pyrin välttämään sitä.

Vaatteet

Nykyään saa pyöräilyyn vaikka minkälaista vaatetta. Ja esim hiihtovaatteet kuulema ovat myös oikein soveltuvia. Sainkin tähän kirjoitukseen innoituksen teknistä takkia pohtiessani.

Mutta ne ovat kaikki urheiluvaatteita. En ole urheilemassa pyöräillessäni (tai ollessani töissä, tai kaupassa, tai kirjastossa), ja urheiluvaatteissa kaupungilla liikkuminenkin on urpoa. En voi mennä verkkareissa tai vaellushousuissa asiakkaalle (pyöräilyhousuista puhumattakaan), oma takkini on juuri ja juuri rajoilla.

Saisiko jostain suunnilleen tavalliset hyvin istuvat farkut, jotka kuitenkin pitävät vettä ja joustavat reisistä sen verran että lihakset mahtuvat toimimaan? Tai jos jostain saisi tyylikkän teknisestä kankaasta tehdyn puvun, sekin voisi houkuttaa minua.

———-

Onnistuin tässä agitoitumaan aika tehokkaasti työmatkapyöräilyn puolesta. Näemmä en ole ainoa, vaan esim. Jukka on myös pitänyt aihetta esillä viime aikoina (1, 2 ja 3).

Myös Vihreät järjestivät työmatkapyöräilystä hyvän keskustelutilaisuuden (olin paikalla). Valitettavasti vaan samaan aikaan Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelman kansalaisosallistumistilaisuuden kanssa (kivaa terminologiaa).

Tekninen kangas

Tulevaisuus on tänään, osa 1/n

Ostin takin, joka on teknistä kangasta. Termi on tietenkin vähän typerä, mutta ehkä siinä on jotain osuvaakin. Kaikille muille tekniset vaatteet ovat varmaan olleet arkipäivä jo koko tämän vuosituhannen, mutta ostan niin harvoin mitään (varsinkaan uusia vaatteita; viimeeksi taisin ostaa uuden takin 2003), että en ollut tehnyt niihin aiemmin lähempää tuttavuutta.

Kuten siis jo tiedättekin, homman idea on siinä, että kangas päästää vesihöyryn läpi, ja siten hengittää toisin kuin perinteiset sadevaatteet, mutta ei päästä nestemäistä vettä läpi, ja siten suojaa sateelta. Tämä saadaan aikaan yksinkertaisella teknisellä ratkaisulla: kankaan (itsessään vettä hylkivät) kuidut on ommeltu niin tiuhaan, että pintajännitys estää vesipisaraa solahtamasta niiden välistä, mutta häyry kulkee vapaasti. Tekninen kangas on siinä mielessä osuva termi, että homma perustuu satoja vuosia tunnettuun fysiikkaan, mutta tarvitaan modernia teknologiaa, jotta moista kangasta voisi järkevästi valmistaa.

Miksi sitten kerron tästä? Koska tämä on scifiä.

Ei nyt sentään ihan samaa kaliperia kuin läpinäkyvä voimakenttä joka suojaa luodeilta tai tyhjiöltä suojaava ohut kangas, mutta yksi askel eteenpäin arkirealiteeteista kohti maailmaa jota ei enää voi erottaa magiasta.

Takkini ei ole sadetakki; olisi virhe ajatella että kyse on vain mukavammasta sadetakista, siinä jää huomiotta teknisen muutoksen epäsuorat vaikutukset. Käytän sitä töihin pyöräillessäni, vaikkei olisi minkäänlaista sateen riskiä, koska se on hyvä takki, joka vaan lisäksi sattuu pitämään vettä.

Valitettavasti takkini on urheilutakki. Ilmeisesti rättikaupan paksukalloiseen bisnesprosessiin ei ole vielä ihan uponnut, että joku saattaisi haluta olla ulkona sään armoilla muutoinkin kuin urheillakseen. Olisin valmis maksamaan kohtuullisia summia tyylikkäästä villakangastakista joka bonuksena pitäisi täydellisesti vettä. Onko oikeastaan mitään syytä, miksi jonkun vaatteen ei pitäisi pitää vettä?

Aloitan tällä postauksella (mahdollisesti yksiosaisen) sarjan, joka kertoo siitä miten tulevaisuuden itsestäänselvyydet antavat itsestään vihjeitä jo nyt.

Vuonna 2002

Once more, with feeling

Törmäsin vappubileissä Ville Vuorelan roolipeliin Taiga, vuodelta 1997. Edellisen kerran näin sen vuonna 2002, kun suunnittelimme silloisessa kommuunissani Taiga-kampanjan pelaamista (emme saaneet koskaan aikaiseksi). Mielenkiintoinen peli-idea post-apokalyptisesta Siperiasta.

Vuodesta 1997 ei ole kauhean pitkä aika, mutta vuonna 2002 siitä oli aivan yhtä pitkä aika kuin nytkin. Se oli ja on pari vuotta sitten. Mutta onko 2002 sitten viime vuonna?

Oikeastaan menneen voi jakaa helposti muutamaan jaksoon. On historia joka jatkuu 70-luvulle asti. 80-luvulta alkaa sitten nykyaika. Siitä voidaan erottaa 90-luku, joka tapahtui pääosin 97 syksyn ja 1999 lokakuun välillä, sekä viime vuodet jotka alkoivat seuraavasta keväästä.

Nuo rajat tulevat tietysti omasta elämästäni. Ehkä tässä tunteessa on kyse siitä, että en ole päästänyt irti vuosista 2000-2008, toisin kuin sitä aiemmista. Ja aiheesta jahkaus taas liittyy siihen, että olen päästämässä niistä irti. Itse asiassa se, joka aloitti tämän tekstin viime keväänä, on eri henkilö kuin se joka sitä nyt kirjoittaa, vaikka voinkin vielä muistaa hänet.

Vuodesta 2002 on kuitenkin kulunut aikaa. Huomasin sen kun törmäsin kirjanvaihtotorilla Ylioppilaslehden kirjaan Bileet Tornissa samaiselta vuodelta. Jotkut asiat ovat muuttuneet.

Vuonna 2002 Kirsi Pihan poliittinen trollaus piti vielä ottaa jotenkin vakavissaan ja Rosa Meriläinen ei ollut vielä edes aloittanut eduskunnassa. Arno Kotro oli tuleva runoilija eikä entinen juoppo ja Jukka Relanderia saattoi vielä kutsua vakavalla naamalla nuoreksi.

Teemu Mäki oli täsmälleen sama kuin tänäänkin. Epäilen, että Teemu mäki on ajan ja olemisen keskus. Maailmankaikkeus pyörii Teemu Mäen ympäri.

Nostalgia

Minä palaan jalanjäljilleni. On teemoja, joita jään kiertämään aina uudestaan.

Fantasiakirjallisuudessa sankarit edustavat aina menneen maailman hyveitä (ja yleensä vallasta syöstyjä kuningassukuja), jotka muutos sysää syrjään valtavirrasta, mutta jotka jatkavat toivotonta taisteluaan muutosta edustavia vihollislaumoja vastaan. Paremmissa kirjoissa sankarin toivoton taistelu saattaa olla klassinen tragedia, mutta useammin pysähtyneisyys perii lopulta epätodenäköisen voiton. Teema lienee peräisin liiasta Tolkienin kopioinnista; koko Silmarillionhan ei puhu mistään muusta.

Tuomas Nevanlinna löytää huippu-urheilusta yhden hyvän puolen sen ”aristokraattisessa itsetarkoituksellisuudessa” ylevämpänä vastineena kuntoilun ”kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologialle”. Tämä sai minut ensimmäisen kerran harkitsemaan, voisiko huippu-urheilussa oikeasti olla jotain järkeä.

Kjell Westö, ja oikeastaan suurin osa suomenruotsalaista kirjallisuutta kuvaa kielivähemmistöä jonka oma kulttuuri on vähitellen katoamassa, kuitenkin ilman että kenelläkään oikeastaan menisi huonosti. Sitä kuinka tulevaisuudesta puuttuu oleellinen osa identiteettiä, mutta samaan aikaan se on kuitenkin valoisa.

Tälle tunteelle on nimi. Nostalgia.

Haluaisin puhua siitä, kuinka viehätyn nostalgian estetiikasta kuitenkin tajuten, että se ei ole hyvä lähtökohta elämälle tai millekään, ja että sen on väistyttävä muutosten tieltä. Siitä kuinka oikeastaan nostalgia on juuri haikailua siihen, minkä katoamisen on jo hyväksynyt.

Minulla ei vaan ole aiheesta mitään sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu Watchmenin taustalla mainoskylteissä.

Man at his highest

Ayn Randin mukaan taiteen tehtävä on ” [to] present men as they ought to be”, ”Life, not as it is, but as it could be and should be”. [1] Tai toisin sanoin ”show man at his highest potential”. [2]

No niin, eikös se ole tässä:

Hiukan liiankin korostetun lihaksikkaita ja hyväkuntoisia ihmisiä, joille laulu täysin palkein raskaasti jumpatessa ei tuota mitään ongelmaa. Leveä, sekä itseensä että asiaansa rajatta uskova hymy ja yksinomaan positiivinen tunnelataus. Kiinnittäkää myös huomiota ruumiinkieleen, joka korostaa voimaa, vitaaliutta, tahtoa ja pyrkimystä yhä ylemmäs. Sankarihahmo on korostetun pyhimysmäinen valkoisessa asussaan, mitä vaikutelmaa vielä korostaa jaloissa palvovat airobik-ohjaajat.

Lyriikkaa (ja modulaatiota) myöten teos pyytää kuulijaa mukaansa yhä korkeammalle, yhä parempaan tulevaisuuteen jossa meillä on… öö, kosminen niittari jolla nitoa kansat toisiinsa?

Samasta peruslähtökohdasta obektivistien kanssa taiteen suhteen lähti myös sosialistinen realismi. En sano, että kumpikaan olisi täysin väärässä, mutta sosialistisen realismin erottamaton kumppani oli reaalisosialismi.

Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua

Vietin eilen vajaan tunnin rullaluistelemalla ympäri Vallilaa, Alppilaa, Pasilaa, Kumpulaa ja Käpylää. En talven jäljiltä muistanutkaan miten mukavaa puuhaa se on. Liikkumisnopeus on riittävä ettei tuskastu kuten lenkkeilyssä, mutta toisaalta liikuntana se on paljon monipuolisempaa kuin pyöräily (joka kuitenkin on huomattavasti kätevämpi tapa liikkua paikasta toiseen).

Rullaluistelu on ehkä luonnosta vieraantunein tapa liikkua. Se edellyttää ehdottomasti asfalttia (tai betonia), eikä mielellään edes kivistä maantieasfalttia, vaan pikipitoisemman pyörätien tai jalkakäytävän. Sanalla sanoen se edellyttää kaupunkia. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin.

Alkuperäinen vieraantuminenhan on Parta-Kallen juttuja. Hän kertoo siitä kuinka 1800-luvun moderni työläinen on vieraantunut todellisesta luonnostaan ihmisenä, koska ei hallitse ympäristöään, erityisesti ei hallitse työtä jota tekee. Pohjimmaisena syynä tähän on ”tavarafetissi”, jossa ihmisten suhteet pelkistyvät vaihtosuhteiksi ja sitä kautta tavaraksi.

Sen sijaan tämä uudempi luonnosta viertaantuminen on pikemminkin sitä, että ihminen hallitsee liikaa ympäristöään: hybriksen vallassa ei ymmärrä olla nöyrä ja tehdä niin kuin kuuluu, vaan viilettää aivan liian lujaa rullaluistimillaan. Jos luonto olisi tarkoittanut ihmisen luistelemaan kaduilla, meillä olisi rullat jaloissa ja asfaltti kasvaisi niityille itsekseen!

Marxin vieraantumisen kritiikki kumpusi ihan oikeista ongelmista työläisten elinoloissa. Sosialistisen vallankumouksen sijasta kuitenkin paras toistaiseksi kokeiltu ratkaisu on ollut työlainsäädäntö, jolla työstä tehdään vähän vähemmän kaikennielevää. Yhtenä pienenä seurauksena tästä oli harrastusten syntyminen. Esimerkiksi rullaluistelun.

Luonnosta vieraantumisesta taas tavataan syyttää hippejä jotka eivät ymmärrä että kettuja kuuluu pitää häkeissä, tai city-vihreitä, jotka kehtaavat vaatia tietulleja, vaikka vain maasturilla pärjää Lapin erämaissa. Puhumattakaan kasvisyönnistä, koska niin se vaan menee luonnossa että ihminen syö sisätiloissa kasvanutta lehmää joka syö lajitovereitaan ja eteläamerikkalaista soijaa.

Filosofeerailuksi tämä taas meni. En minä mahda mitään sille että ajattelen tälläisiä rullaluistellessani. Olen varmaan vieraantunut arkielämästä.

You can call me Al

Selittäkääs joku miksi tämä on soinut päässäni viimeiset 4 päivää.

Tai siis se soi päässä koska katson sen aina pari kertaa päivässä uudestaan, mutta miksi ihmeessä koen tarvetta katsoa sen yhä uudestaan?

Telefooni Afrikassa

Toimeksi saaneena kirjoitan jo aiemmin lupaillun hahmotelman telco-sektorin vahvuuksista ja mihin sen tulisi kehittyä. Näkökulma on ihmiskunnan kokonaisuuden etua tarkkaileva. Pitkällä tähtäimellä kaupalliset intressit tuppaavat konvergoimaan sen suuntaisiksi (paskaa myymällä elää vain aikansa), tai ainakin niiden olisi syytä konvergoitua, jos kapitalistista talousjärjestelmää halutaan ylläpitää.

Ihan alkajaisiksi huomio mobiiliteknologian merkittävimmästä hyödystä: se on halpaa. Kattavien puhelinverkkojen rakentaminen länsimaissa otti tuollaiset sata vuotta, kun suurin osa kehittyvästä maailmasta on saatu katettua kännykkäverkoilla alle kymmenessä vuodessa vaikka maiden taloudet ovat paljon heikommassa kunnossa kuin länsimaiden aikoinaan. Kokonaistyömäärä Zimbabwen kattamisessa kännykkäverkolla lienee prosentti tai pari siitä mitä kuparin vetäminen joka kotiin maksaisi. Ja se kupari varastettaisiin.

Tämä on kuitenkin nykypäivää, ei tulevaa. Jatkoa ajatellen, teleoperaattorien merkittävin resurssi on niiden laskutussuhde asiakkaisiinsa.

Case Safaricom

Kenian suurin pankki (asiakasmäärällä mitattuna) on nykyään mobiilioperaattori Safaricom. Lähes kaikilla on prepaid kortit, vaikka monella ei olekaan puhelinta. Korttiaan voi ladata kiskalla käteisellä, käteistä voi nostaa ja käteistä voi ladata myös toisen kortille, kunhan tietää numeron. Ja rahaa voi siirtää kortilta toiselle. Eli siis kaikki keskeiset tilipalvelut. Ilman paikalliseen pankkijärjestelmään liittyvää korruptiota ja kertaluokkaa halvemmalla. Safaricomin ei esim. tarvitse tunnistaa asiakkaitaan lainkaan: sim-kortti 123456789 on vain k.o. kortti, ja se käyttääkö sitä Mohammad vai Maria on ihan se ja sama.

Konseptin vahvuudesta kertonee se, että Visa on tuonut prepaid-luottokortit markkinoille, ilmeisesti kilpaillakseen operaattorien kanssa tunnistautumattomista asiakkaista.

Pankin ei tarvitse olla operaattori menestyäkseen – ainakaan länsimaissa, prepaid-malli kun ei kilpaile esim. lainanannossa. Mutta jos operaattoreilta alkaa niiden oma perusbisnes kuolla alta, kuten kaikki veikkailevat, niin pankkien perusbisneksen (jota ne eivät edes itse kaipaa) valtaaminen saattaisi olla hyvä veto.

Mikromaksut

Toinen esimerkki laskutussuhteen hyödyntämisestä. Telco-maailmassa on kehitelty IP Multimedia Subsystem (IMS). Se on valtava kasa standardisaatiota, jolla voidaan replikoida kaikki korkeamman tason CS– ja POTS-standardit IP-pohjaisilla vastineilla ja luoda uusia niiden jatkoksi. Ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Yhtenä pienenä osana IMS:ää on Aggregation proxy, HTTP proxy joka tarkistaa että kaikki sille tuleva liikenne on autentikoidulta käyttäjältä, ja lämää eteenpäin menevään liikenteeseen ylimääräisen headerin jolla ilmoittaa tämän varmennetuksi. Se on oikeastaan tarkoitettu erinäisten muiden IMS-servereiden avustajaksi, ja on systeemin kokonaisuuteen verrattuna suorastaan triviaalin yksinkertainen. Mutta sillä on yksi merkittävä ominaisuus: sen avulla olisi helppo toteuttaa mikromaksamisjärjestelmä webiin.

Aloitetaanpa mobiiliwebillä. HTTP-liikenne hoituu suoraan WAP-gatewayltä internettiin normaaliin tapaan. Blogisivusto haluaa laskuttaa anonyymiltä käyttäjältä 2 eurosenttiä oikeudesta lukea suosittua blogia vuorokauden ajan. Se vastaa HTTP GET pyyntöön redirectillä, joka osoittaa proxyn kautta takaisin samalle sivustolle. Proxyn saadessa pyynnön, se kierrättää varmistussivun käyttäjän kautta, ja varmistuksen saatuaan pistää pyynnön suojattua yhteyttä pitkin blogisivustolle, joka palauttaa cookien, jonka avulla käyttäjä voi nyt 24h selata k.o. blogia suoralla HTTP-yhteydellä.

Teknisesti tuo on helppoa. Se mitä vaaditaan, on bisneskäytäntö, jossa operaattori voi ylläpitää voitollisesti ”partnerisuhteita”, joiden suuruus on luokkaa euron kuussa. Google ja Amazon pystyvät siihen, mutta on selvää, että se vaatii muutosta operaattoreilta jotka moiseen ryhtyvät.

Homma on laajennettavissa lankanettiinkin, jos koneisiin listään SIM-kortti tai muutoin käytäntö, jossa operaattori voi laskuttaa asiakkaalta mitä vaan. Ensimmäinen on läppäreihin tulossa, toinen vaatisi lähinnä luottamusta.

Maksujärjestelmän voisi toteuttaa puhtaasti yhden operaattorin palveluna, mutta jotta homma leviäisi tehokkaasti, pitäisi se saada laajemminkin käyttöön samalla standardilla. Minkä standardin ei tarvitse olla viittä sivua.

Yhteenveto

Tähänastinen mobiilioperaattorien merkittävin saavutus on halpa puheluinfra. Paino sanalla halpa. Sitä varmasti voi halventaa entisestään, mutta tähän on syytä suhtautua kypsänä bisneksenä jossa voitto tulee vain tehokkuudesta.

Jatkossa suurin potentiaali liittyy halvan maksuinfran tuottamiseen. Paino taas sanalla halpa. Voitot tulevat suurista voluumeista — ja taas tehokkuudesta.

ps. tein tämän pyynnöstä, mutta ei minulle sentään makseta tästä. Vielä.