Otso Kivekäs, Author at Otso Kivekäs

Vegaaninen pasha

Teen jostain syystä edelleen lähes kaikki ruuat vegaanisina, vaikka siihen ei enää aikoihin ole ollut suoria sosiaalisia syitä. Onhan se tietysti ekologisempaa olla käyttämättä eläinperäisiä tuotteita (erityisesti maitotuotteita) silloin kun ei niitä tarvitse, mutta ehkä suurin syy on, että opin vuosien myötä melko hyväksi vegaanikokiksi ja olisi sääli heittää moista osaamista hukkaan.

Tässä siis vegaanisen pashan respeti jonka kehitin tuossa pääsiäisenä. Likimain vastaavaa tullut tehtyä ennenkin, ja näemmä joku ohje löytyy Eläinoikeusfoorumiltakin.

Purkki (300ml) vaahtoutuvaa soijakermaa (mielummin vatkaamalla vaahtoutuvaa, mutta sitruunaan perustuvakin toimii)
Puoli purkkia (250ml) Alpron maustamatonta jugurttia.
Parikyt grammaa margariinia
Hiukan Tofutti-tuorejuustoa (maustamatonta ei enää saa, mutta yrttijuusto on niin mietoa että sitä voi käyttää kohtuullisia määriä)

Sitruunaa tai sitruunamehua (vaikka kerma menisi vatkaimella kannattaa lisätä maun vuoksi)
Melko reippaasti sokeria (tai hillosokeria jos haluat sitouttaa aineita lisää
Vaniljasokeria (paitsi jos kerma maistuu liikaa vaniljalta valmiiksi)
Purkkikirsikoita (yh)
Rusinoita
Sukaatteja
Mantelilastuja

Vatkaa kerma, sotke muut aineet keskenään (margariini kannattaa lämmittää pehmeäksi ja kirsikat pilkkoa) ja lopuksi vatkaa kerma sekaan.

Kippaa seos harsolla/kankaalla peitettyyn valutusastiaan ja valuta jääkaapissa ainakin yön yli, kaksi yötäkään ei haittaisi. Käännä tarjoiluastalle ja koristele kirsikanpuolikkailla tai millä vaan.

Tällä respetillä tulee suunnilleen lävikköön tai pashamuottiin sopiva määrä. Kahvinsuodattimeen tai juustoraastimeen tehdessä puolikas annos olisi varmaan sopiva.

Tulos on todella ”kevyt” ja helppo syödä, kermaisan rahkan oloinen. Alpron osuutta lisäämällä saisi varmaan raskaamman koostumuksen aikaiseksi.

Molekyyligastronomisesti ajatellen oleellista on kerätä seokseen tarpeeksi proteiinia että se pysyy kasassa. Se tuleeko proteiini soijakermasta -jugurtista vai -tuorejuustosta on toissijaista, mutta mitä vähemmällä vedellä pääsee, sen lyhyempi valutus on tarpeen. Soijaproteiini myös sitoo maitoproteiinia paremmin, joten mitään erillistä korviketta kananmunankeltuaiselle ei tarvitse.

Proteiinin lisäksi pitääkin sitten enää saada seokseen omaan makuun sopivasti sopivasti happamuutta, sokeria ja sattumia. Itse koen nuo kamalat purkkikirsikat välttämättömäksi osaksi pashaa.

Moraalinen eläin

Oletko koskaan miettinyt, miksi ranskalaiset huippuravintolat eivät suostu luopumaan kyseenalaisesti tuoteusta hanhenmaksasta? Syy on moraalinen.

Huippuravintolan kokit pystyisivät luomaan ilman hanhenmaksaakin kulinaristisia elämyksiä, joita 99,9% syöjistä ei uskaltaisi kutsua heikommiksi kuin nykyisiä. Todellinen huippukokki pystyy pienellä harjoittelulla tekemään vaikka täysin vegaanisen menun, jota vain paatunein lihansyöjä kehtaisi pitää muuta kuin täydellisenä.

Mutta kokki itse näkisi eron.

Huippuravintolan työmoraalissa gastronomian edelle ei saa asettaa mitään. Pyrkimys lopputuloksen täydellisyyteen ohittaa aina minkä tahansa muun näkökannan. Käytännössä tästä seuraa, että mitään muita näkökantoja ei huomioida lainkaan. Esimerkiksi nyt vaikkapa hanhien rääkkäystä (ellei voida ajatella että rääkkäys tekee hanhista gastronomisesti huonompia).

Jos tästä tinkimättömästä täydellisyyden tavoittelusta luovuttaisiin, tuhoaisi se työyhteisön moraalin, ja luultavasti koko ravintolan. Eivät kokit tee 70-tuntisia viikkoja vain kohtalaisen palkkansa eteen, tai edes tulevan jättipotin toivossa. He tekevät niin ennen kaikkea koska niin kuuluu tehdä, koska lopputuloksen täydellisyys on tärkeintä mitä on.

Ei keittiössä tietenkään ihan mitä tahansa tehdä. Ihmisliha tuskin löytyisi listalta, vaikka se olisi kuinka hyvää. Rajoitukset kuitenkin ovat aina piilossa: kysymyskään niistä ei nouse esiin, koska jos avoimesti kysytään prioriteettia ruuan ja muun välillä, ruuan täytyy voittaa. Vegaanikokki voi antautua täydellisesti vegaaniruuan tekoon ilman ristiriitoja, koska kysymys lihan tai maidon käytöstä ei oikeasti ole mikään kysymys.

Samaan logiikkaan perustuu Applen käytettävyyssuunnittelu. Ai 3G:lle ei riitä sähkö kun on tämä iso multi-touch-näyttö? No, pärjää sitä ilmankin nopeaa datayhteyttä. MMS-lähetys ei sovikaan visioon viesti-UI:sta? No kuka niitä nyt lähettää muutenkaan.

Samasta syystä myös suurin osa menestyvistä yrittäjistä vaikuttaa melko hulluilta. Ja menestyvillä tiedemiehillä ei ole elämää.

Minun takapiha

Pietari kalmin kadun (ja joidenkin vaihtoehtojen) vastustajia on syytetty nimbyilystä. Luultavasti syystä, eiköhän ainakin osa vastustuksesta kumpua siitä että juuri omaa niitynpalaa ei saisi häiritä. Mikä on aivan luonnollista, yleensä omat asiat kiinnostavat.

Vastineeksi onkin keksitty Yimby, eli Yes-Men in Black, eikun siis Yes In My BackYard. Jimbyilyn ideana on koittaa korostaa että kaupunki on kokonaisuus ja tasapainottaa nimbyjen vietävissä olevaksi koettua kaupunkisuunnittelua.

Se, että paikalliset vastustavat jotain haketta ei tietenkään tarkoita että hanke olisi huono. Mutta se ei myöskään tarkoita että se olisi hyvä, ja pahimman nimbynkin esitettämät argumentit voivat olla perusteltuja, vaikka hän itse käyttäisikin niitä kyynisesti.

Esimerkkinä vaikkapa Vallilan ratikkahallisuunnitelma, jonka yksi ramppi menisi tämänkin talon alta. Kasasimme taloyhtiön hallituksessa siitä tietenkin kaupungille kirjelmän, jossa tuotiin esiin aivan aiheellisia huolia hallin vaikutuksista, esimerkiksi louhintatöiden vaikutukset pommituksissa vaurioituneeseen taloon tai maanalaisen ratikkamelun kantautuminen talon rakenteisiin. Varmaankin sinänsä ratkaistavissa olevia ongelmia: räjäytetään varovasti ja laitetaan melueristeet kiskojen alle jne. Pari tusinaa muutakin taloyhtiötä alueelta avautui aiheesta, ja ennen Pietari Kalmin kadun hässäkkää se oli hetken kaupungin kuumina ”nimby-kiista”.

Lopputuloksena kaupunki nyt selvittää kannattaako tuota rakentaa, vai pitäisikö ehkä sitten kehittää Koskelan ratikkavarikkoa. Ja mahdollisesti louhia sinne luola toiseen mäkeen.

Omasta puolesta voin sanoa, että kannatan tuota Vallilan ratikkahallia, jos se on kokonaisuutena kaupungin kehittämisen kannalta paras ratkaisu. Mutta en tiedä onko se. Varikon pitäminen Koskelassa voi hyvinkin olla fiksumpaa. Pitänee toivoa että lautakunnassa ollaan asiasta päätettäessä paremmin perillä aiheesta kuin minä tällä hetkellä.

Ongelma on vaan että tälläinen on aika helvetin leimi statement. ”Kyllä minä uskon että demokraattisesti valitut päättäjämme valitsevat parhaan ratkaisun”. En varmasti usko. Mutten usko myöskään siihen että asiasta eniten kiihottuneet saisivat parhaan ratkaisun keskenään sovittua. Ison riidan todennäköisemmin.

Ehkä pitäisi uskoa kansalaiskeskusteluun, että aktiivinen ja avoin keskustelu johon osallistuvat sekä päättäviin rooleihin äänestetyt että aiheesta muuten vaan kiinnostuneet johtanee ainakin parempaan tulokseen kuin sen puute.

Takapiha. Ei sinne montaa ratikkaa mahdu.

ps. mitä tulee tuohon Kumpulan kampuksen yhteysongelmaan, niin mahdolliset toimenpiteet noin subjektiivistei rankattuina ovat:

Kävely- ja pyöräyhteyksien parantaminen. Etenkin bussipysäkeltä (silta, talvikunnossapito) mutta myös pasilan suunnasta
Ratikkalinja aluksi Arabiasta Pasilaan, myöhemmin ehkä koko 506:n korvaajaksi (Jokeri 0). Ensimmäisen osan voi pistää pysyyn nykyisillä kiskoilla heti ensi syksyksi ja jatkot Munkkaan, Viikkiin sekä Otaniemeen ja oikaisun laakson läpi sitten sitä mukaa kun kerkiää.
55:n laittaminen kiertämään mäen kautta (mikä ollaankin tekemässä). Parantaa keskustan suunnasta niiden yhteyksiä joille olympiakelkkarataa ylös kävely on hankalaa.
Pietari Kalmin kadun jatkaminen. Oma käsityksen puistossa aktiivisesti ulkoilevana on, että tämä on ehkä kuitenkin parempi ratkaisu kuin se että ei tehdä mitään. Ei se nyt niin paljon sitä puistoa pilaa ja samalla saisi sen pyörä/kävelyreitin Pasilan suunnasta kuntoon.
506:n laittaminen kiertämään mäen kautta. Melko symbolinen ”ratkaisu” jonka kokonaishyödyt hukkunevat haittoihin.
Bussitien rakentaminen Vallilanlaakson kautta ratapohjaa. Pidempi, kiertävä reitti jota varten tarvitsee kalliin tunnelin. Ja häiritsee puistoaluetta enemmän kuin tuo pohjoisempi reitti. Huono idea siis, ainakin tähänastisilla suunnitelmilla.
Pikkubussiyhteys mäeltä Pasilaan. Taloudellisuus ohoi.

Mitä mulle tästä jää käteen?

Viime aikoina olen pohtinut jonkin verran työnteon motivaatioita (työnteon käsitteen ongelmista joku toinen kerta). Omakohtaisesti lähinnä, mutta paatuneena abstrahoijana en voinut välttää yleisluontoisemman teorian hahmottelua.

Ensinnäkin työstä jää käteen palkka ja/tai muu korvaus. Kunhan tulotaso riittää valittuun elintasoon kohtuullisen turvallisesti, palkka menettää itse asiassa merkityksensä. Rahallisen korvauksen voisi kokea syyksi työntekoon lähinnä jos sitä olisi luvassa kvalitatiivisesti enemmän, niin paljon ettei se olisi yhteismitallista oman kokemuksen kanssa. Ja silloinkin lähinnä koska se olisi jännää.

Työstä jää käteen osaamista, ammatillista kehittymistä, oikeita suhteita jnpp. Siis potentiaalia tulevaan korkeampaan palkkatasoon, vrt. yrityksen pörssiarvon nousu ennusteena tulevista osingoista.

Tietysti oppiminen ei ole vain potentiaalia, se on myös mukavaa. Kuten voi olla töissä muutenkin. Kliseet siitä kuinka ”täällä on niin hyvä henki” eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan kyllä kivojen tyyppien kanssa on oikeasti kivempaa. Kaikenlaisesta onnistumisestakin yleensä tulee mukava fiilis.

Ja lopulta työstä jää käteen sen tulokset. Jotainhan siinä tehdään, ja ainakin itselleni on oikeastaan aika merkittävää että mitä. Että se on enemmän hyödyksi kuin haitaksi, että ollaan hyvien puolella.

Huomaan hahmotelleeni melko idealisoidun keskiluokkaisen työmoraalin. Näin työnantajasi haluaa sinun ajattelevan.

Vaihtoehtona voisi ajatella vaikka raksamiehen työmoraalia, jossa työt kyllä tehdään, ainakin jos joku valvoo, mutta heti kun palkka tulee käteen lähdetään baariin ja mietitään töitä kun rahat on loppu. Olen nähnyt, kuinka omiani vaativampiakin IT-hommia voi kyllä tehdä noin jos terveys kestää dokausta, mutta nykymuotoinen talous ei sitä massamitassa kestäisi.

Juhani Seppänen markkinoi varianttia samasta raksamiehen moraalista kaikkeen työhön, mutta lääkäreillä onkin vähän erityisasema työmarkkinoilla. Itse en pystyisi tekemään töitä vain rahan takia, tulisin hulluksi.

Ja jos käteen jää vain kuukausipalkka ja mielenterveysongelma, kannattanee miettiä saisiko ne jostain muualtakin. Mielummin erikseen kiitos.

Revolutions per second

Paljonko yhdessä sukupolvessa voi kehittyä? Voiko savimajasta jatkaa it-insinööriksi. Tai tietysti aina joku voi, mutta kokonainen kansa?

Maattomat maatyöläiset, loiset, menivät töihin tehtaaseen, saivat hiukan henkilökohtaista vapautta ja keuhkoahtauman. Heidän lapsensa menivät myöskin tehtaaseen ja loivat vahvan ay-liikkeen, tupon ja 40 tunnin työviikon. Vasta heidän lapsensa menivät yliopistoon (ja loivat nykyisen eläkejärjestelmän, kiitti siitä).

Oikeastaan mietin sitä, onko ideoissa informaatiotalouden viemisestä Afrikkaan yhtään mitään järkeä, vai pitäisikö kiinalaisten ensin rakentaa sinne tehtaita ja katsotaan sitä nettiä sitten 2050.

Kyllä Afrikka ja informaatiotalous (huomiotalous?) näemmä kohtaavat; itseironisella pöljäilyllä huomion hakeminen on melko postmoderni puuhastelumuoto:

ps. kamala biisi

Ikea-design

Hiukan kärjistäen designia voi tehdä kahdella tavalla.

Stefan Lindfors suunnittelee meille tuotteen ylivertaisten designerinlahjojensa avulla, huomioiden toki teollisen valmistuksen rajoitteet, tuotteen käyttöön liittyvät tutkimukset ja varmaan taiteen uusimmat trenditkin. Huippudesigneri on toki hyvä tuyössään, ja jos ei olisi, joku muu brändätty designeri korvaisi hänet nopeasti.
No-name designer tai joukko heitä hahmottelee tuotteet sellaisiksi mitä itse haluaisi käyttää. Mikä luultavasti siis tarkoittaa suurelta osin sellaista mihin ovat tottuneet. Näin toimii Ikea.

Kummassakin menetelmässä on huonot puolensa.

Stefanin bravuuri on tietenkin dildo joka ei värise tyydyttävästi. Ehkä Steffe ei tunkenut prototyyppiä perseeseensä, tai kenties hänen mieltymyksensä poikkesivat naisista joille dildo kuitenkin lähinnä suunnattiin. Designerin täytyy kyetä ymmärtämään käyttäjien tarpeita jotka poikkeavat hänen omistaan, mikä on kallista ammattitaitoa, ja parhaimmillaankin voi aina mennä pieleen.

Ikean kalusteet taas yleisesti ovat käytettävyydeltään parempia kuin kilpailijoiden kalliimmat vastineet, mutta poikkeus on tiskikaappi, jonka hyllyt ovat liian pieniä ja typerän mallisia (sanon yhden keittiön rakennettuani ihan omakohtaisesta kokemuksesta). Koska ruotsalaiset eivät käytä tiskikaappeja, design-tiimiltä on puuttunut se intuitiivinen omakohtainen näkemys jonka varassa ikea-design lepää. Parempaa olisi tullut kopioimalla orjallisesti mitä tahansa suomalaista valmistajaa.

Ruotsalaisen huonekalufirman lisäksi ikea-designiin prustuu myös avoin ohjelmistokehitys. Avoimessa kehityksessä ei yleensä ole minkäänlaisia formaaleja suunnitelmia, vaan kooderit kirjoittavat softaa oman, mitä ilmeisimmin ilmeisimmin jaetun, intuitionsa varassa. Kun softaa kehitetään etenkin omia tarpeita silmällä pitäen, on selvästikin mahdollista luoda yhteinen näkemys siitä mitä ja miten softan olisi syytä tehdä niin, että tuo näkemys riittää korvaamaan kirjoitetut suunnitelmat.

Rajoitus onkin sitten että malli toimii huonosti, jos softaa ei kehitetä omaan käyttöön, tai jos ei ole kaikille yhteistä vertailukohtaa. Siksi suuri osa varsinkin isommista avoimista projekteista keskittyy korvaamaan tai kopioimaan jo olemassa olevia suljettuja järjestelmiä. Merkittävät käytettävyysinnovaatiot tulevat yleensä ensin johonkin suljettuun tuotteeseen, josta ne sitten kopioidaan avoimiin versioihin.

Avoimen koodin historiallinen välttämättömyys

– Nimeni on Rappaport Digby, ja te kuuntelette ’Lasten tiedetuntia’. Tänään aiheenamme on avoin koodi ja sen historiallinen väistämättömyys.

Kuulitte oikein, sanoin avoin koodi, enkä vapaa. Nyt on nimittäin niin, että pitkällä aikajänteellä, kun extrapoloidaan tilannetta yli vaihtelevien juridisten järjestelmien, avoimuus on vapauden sekä välttämätön että riittävä ehto. Jos koodi on fyysisesti saatavilla, sen käyttö on ennemmin tai myöhemmin myös juridisesti sallittua. Siksi päivän aiheen osalta olennaista on nimenomaan koodin avoimuus.

Mutta nyt päästän ääneen Brentin, joka kertoo meille avoimen koodin historiasta ja sen merkityksestä Queng Holle

– Kiitos Rappaport. Avoimen koodin esihistoria ei ole kovin hyvin tunnettua, mutta se on lähtöisin jo vanhasta maasta. Ilmeisesti ensimmäisillä tähtialuksilla käytettiin vielä ei-kriittisissä sovelluksissa myös suljettuja järjestelmiä, mutta Queng Hon syntyyn mennessä kaikken aluksille huolittavan koodin avoimuudesta oli tullut ehdoton vaatimus, muu olisi yksinkertaisesti liian suuri riski.

Kun Pham Nuwen muokkasi satojen vuosien takaista paikallistajien koodia valovuosien päässä lähimmältä ihmisten asuttamalta planeetalta, kuinka hän olisi tehnyt sen, jos lähdekoodi ei olisi ollut mukana paikallistajissa? Yleisemminkin, varustettaessa avaruusalusta tähtien väliselle lennolle, mikään muu vaihtoehto kuin kaiken koodin ottaminen mukaan avoimessa muodossa ei ole mahdollinen.

Avaruuslento on tietenkin äärimmäinen esimerkki, mutta sama ilmiö, että avoimuus on yksinkertaisesti tehokkaampaa kuin suljetut järjestelmät esiintyy planeetoillakin. Suljetun järjestelmän toimittaja voi lopettaa toimintansa, tai kieltäytyä juuri siitä laajennoksesta jota käyttäjä tarvitsee. Ja vaikka kaikki onnistuisi täydellisesti, muutosten ja uuden käytön neuvotteluista tulee aina ylimääräistä kitkaa.

Tietenkin suljettujen järjestelmien varaan rakennettu talous tuottaa kaupallisia intensiivejä, jotka edistävät softan tuotantoa, mutta tämän tuomat hyödyt taloudelle häviävät suljettuuden haitoille jo verrattain pienissä järjestelmissä.

Tuon avoimuuden rajan approksimaation kaava on pohjimmiltaan melko yksinkertainen, perustuen käyttäjämäärään, muutostahtiin, käyttöönoton transaktiohintaan, muutospyynnön transaktiohintaan ja…

Kevät

Tuokiokuvia:

Talvi on lumihanki, kylmyys, ehkä aurinko paistaa hangille, tai Helsingin vaaleanpunainen yö hohkaa ympärillä. Syksy, vesisade, lentävät lehdet ja marraskuun pimeys. Kesä on kliseissään niin itsestäänselvä ettei siitä kannata edes sanoa mitään.

Kevät on erilainen. Kevät on sulavia likaisia lumikasoja joista valuu noroja, mutta toisaalta ensimmäiset silmut aukeamassa toukokuun auringossa. Kevät ei ole tuokiokuva. Se ei ole koskaan vain se mitä näet tänään, vaan aina samalla lupaus siitä mitä näet huomenna. Kevättä on mahdoton kuvata kuvaamatta muutosta, ja vaikea kuvata muutoin kuin positiivisesti.

Pahoitteluni musiikkivalinnasta, mutta Tavaramarkkinat jäi nyt kakkoseksi.

Tänään aurinko paistoi ensimmäistä kertaa sisään pohjoisikkunasta.

Katso miehiä

Internettiä seuraamalla on helppo huomata, että uuden watchmen elokuvan tärkein piirre on tietenkin penis. Eikä mikä tahansa penis, vaan valtava sininen hohtava penis.

Hienoa tietysti että penistä näytetään ja siitä puhutaan. Oikein mukava elinhän se on. Ja ehkä tämä on alkua Hollywoodin tekopyhien alastomuusstandardien muutokselle. Tässä tapauksessa peniksen heiluttelulle vieläpä löytyi alkuteoksesta perusteet, kun dr Manthattanin vuoskymmenten myötä vähenevä vaatetus kuvastaa hänen vähittäistä irtautumistaan ihmiskunnasta ja sen siveysstandardeista.

Siitä, että elokuvassa näkyy penis, tietenkin seuraa, että ohjaajan täytyy olla homo (hukkasin tähän kuuluvan linkin, sori), koska peniksethän kiinnostavat vain homoja. Lisätodisteeksi moisesta kieroumasta sopii, että mahdollisuutta näyttää lesboilua ei käytetty. Lesboilu kun on erittäin heteroseksuaalista toimintaa. Katsoja näet on mies.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin on ehkä huomata, että dr Manhattanin penis on melko lailla sarjakuvassa esitettyä suurempi. Tässä kohti filmi on siis joustanut taiteellisesta visiosta yhteiskunnan normien suuntaan? Kukas nyt katkarapuja haluaisi katsella? Mieskin kelpaa yhä enemmän arvottavan ja seksualisoivan katseen kohteeksi, mutta samalla myös joutuu yhä enemmän sen kohteeksi. Ja siten vastaavien mielettömien ulkonäkökriteerien kohteeksi kuin naisetkin.

The map of lower Manhattan, two representations. internet, 2009

Ihmiskunnan suurin saavutus

Maslowin tarvehierarkiassa pohjimmaisina ovat perustavimmat tarpeet (ruoka, ilma, jne) ja niiden päällä kerroksittain ”korkeammat tarpeet” turvallisuus, sosiaalisuus, itsetunto ja itsetoteutus. Korkeamman tason tarpeet ovat ihmiselle relevantteja vasta kun alemmat tasot ovat tyydyttävästi hoidossa: kulttuuri ei paljon kiinnosta jos ei ole tuloja, ja ensi vuoden toimeentulosta ei juuri stressaa jos ei ole tänään ruokaa.

Hierarkian äärimmäisellä huipulla on sitten tarve tuottaa internettiin kuvia koirista mehiläisasuissa.

Kun ihmisillä on kaikki välttämättömät, tavallaan välttämättömät ja ihan kivat asiat mallillaan, riittää aikaa ja kiinnostusta puuhasteluun. Yhdet koodailevat vapaita softia, toiset katsovat vanhoja tv-sarjoja levyltä. Ja sitten kolmannet ottavat kuvia koirista mehiläisasuissa.

Perustellusti voidaan sanoa, että tämä on ihmiskunnan suurin saavutus toistaiseksi. Että on riittävästi ihmisiä joilta löytyy aikaa ja motivaatiota johonkin näinkin käsittämättömään (ja siten useammalla kaikkeen vähän normaalimpaankin, vaikkapa wikipediaan). Sen takana on vuosisatojen ja -tuhansien työ jolla on saatu länsimaissa kaikille ruokaa, teollinen yhteiskunta, kommunikaatioteknologiat… Kaiken tämän huipulla istuu koira jolla on päällään mehiläisasu.

Tämä on pohjimmiltaan tietoyhteiskunnassa olennaista. Ei protokollat, laajakaistojen prosenttimäärät tai bisnesmallit, vaan ihmisten tosiasiallinen, toteutuva* vapaus mitä tolkuttomimpaan yhteistyöhön ja itsetoteutukseen.

Hyvää tietoyhteiskuntapäivää.

* Ihan perinteinen sananvapaushan riittää siihen että kuka vaan saa tuottaa kuvia koirista mehiläispuvuissa, mutta tarvitaan riittävät teknologiset ja yhteiskunnalliset edellytykset, jotta tästä seuraisi että syntyy yhteisö joka todella tuottaa niitä. Toisinaan on syytä katsoa myös todellisuutta eikä vain abstrakteja vapauksia.