Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?

Heinäkuun kuukausiliitteessä ilkka Malmberg kirjoitti taas erinomaisen viihdeartikkelin suomen historiasta, tällä kertaa itäisen ja läntisen kulttuurin eroista (”Kaksi kansaa”). Se kolmas kulttuuri vaan puuttui taas – kaupunkikulttuuri.

Otetaanpa esimerkkinä ruokakulttuuri. Malmberg kirjoittaa:

Aikoinaan Länsi- ja Itä-Suomen ruokakulttuurit poikkesivat toisistaan selvästi Idässä arvostettiin suun nautintoja, siellä lämmitettiin uuni monta kertaa viikossa , haudutettiin paisteja, ja leivottiin kukkoja ja piirakoita. Leipä oli tuoretta ja pehmeää.

Lännessä leivottiin harvoin ja syötiin kovaa leipää. Jo aamusta pöydässä oli perunaa ja kastiketta, että jaksettiin lähteä pellolle. Se oli kovan työn ja säästäväisyyden maailma.

Vaan mitä syötiin Helsingissä 1800- ja 1700-luvulla? Ei tietenkään karjalanpiirakoita tai muikkukukkoja, mutta tuskinpa vaan perunoita kastikkeen kera päivät pääksytysteen myöskään. Varmaankin silakkalaatikkoa, onhan se kaupungin perinneruoka, mutta mitä muuta?

Porvariston ja aatelisten pöydissä on varmasti ollut runsaasti vaikutteita Ruotsista ja Keski-Euroopasta, ja myöhemmin venäläinen virkakunta sekä sotilaat ovat tuoneet omia vaikutteitaan. Säätyläisten palvelijat lienevät syöneet aika samaa tapaista ruokaa kuin herransakin, aterioiden jäänteitä näet, tai palvelusväelle kokattuja yksinkertaisempia versioita. Samat piiat tai kokit kun ruuat tekivät kaikille. Suutarit, räätälit ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat, eli alkuperäiset pikkuporvarit, harrastivat varmaankin myös jonkinlaista fuusiokeittiötä eri vaikutteista, ehkä vähän yläluokkaa lähempänä maalaiskeittiötä. Mutta en osaa sanoa, mitä ruokia he siis käytännössä söivät.

Historiallista ruokakulttuuria tarkastellessa yleensä yhteiskunnan hyväosaisten ruuat ovat ne mielenkiintoisimmat. Ei ranskalainen talonpoika vetänyt chateaubriandia eikä kiinalainen Pekingin ankkaa, puhumattakaan jälkiruuista. Siksi ruokahistorian perkaaminen kaupunkilaisvaikutteista samalla köyhdyttää sitä raskaasti, ja tuloksena on vaikkapa käsitys suomalaisesta ruuasta, jonka ainoa kohokohta oli kun jouluna sai kinkkua ja uunissa paistettuja juuresmössöjä.

Virossa historiallisen ruokakulttuurin puristaminen maalaismuottiin näkyy vielä pahemmin, kun kaikki kaupungeissa ja kartanoissa syöty on siivottu pois ”saksalaisvaikutteina”. Maikkarin matkailusivut tiivistävät ”Virolaiset ovat suomalaisten tapaan maalaiskansaa, joten käytössä on perinteisesti ollut yksinkertaisia aineksia…” ja voisiko sitä sen paremmin sanoa. Samapa tuo, että alueella oli jo 1200-luvulla vilkasta ulkomaankauppaa käyvä kaupunki, jonka ympärille maa vähitellen syntyi.

Malmberg käyttää artikkelissaan esimerkkeinä Kiteetä ja Laitilaa, molemmat uusia pikkukaupunkeja, entisiä kyliä, jotta voisi välttää vanhojen kaupunkien sekoittununeen väestön ja monipuolisen, vaikutteita saaneen kulttuurin. Ne kun sotkisivat jakoa kahteen selkeään kansaan kaikenlaisilla piirteillä, jotka kuuluvat tässä jaossa eri puolille rajaa tai eivät kummallekaan

Kaupunkisuomen historia ulottuu 1200-luvulle, siis yhtä kauas kuin kirjoitustaito, ja siten tunnettu Suomen historia ylipäänsä. Voi siis hyvin sanoa, että Suomessa on käytännössä aina ollut kaupunkeja. Ainakin maan kehitys on aina perustunut kaupunkeihin, joissa kaikki uusi on syntynyt tai tänne tuotu. Silti kuva Suomesta on heinäseipäiden, kansallispukujen ja tuohivirsuisten kanteleensoittajien Suomi.

Fiksaatio maalaisuuteen ”oikeana” suomalaisuutena on epäilemättä peräisin 1800-luvun fennomaaneilta. Kaupunkien hyvinvoiva lähinnä ruotsinkielinen porvaristo etsi ja määäritteli oikean suomalaisuuden osin maaseudun kiertelyn ja osin omien ennakkoluulojensa varassa. Tulosta on siitä pitäen sitten opetettu totuutena ja jonkinlaisena kansallisena itseymmärryksenä, jossa kaupungeilla ei ole juurikaan sijaa.

Elias Lönrot, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela , Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Pekka Halonen ja käytännössä kaikki muutkin 1800-luvun kulttuurivaikuttajat opiskelivat Helsingissä ja tekivät täällä suuren osan elämäntyöstään, jolla luotiin kuva maalaisesta suomalaisesta elämänmuodosta. Eikä se olisi muualla maassa onnistunutkaan, ei ainakaan maaseudulla, jossa ei ollut korkeakouluja, dekadentteja kapakoita eikä sopivaa kultturellia seurapiiriä.

Mutta siis, mitä Helsingissä oikein syötiin? pitäisi varmaan mailata Kjell Westölle ja kysyä…

9 kommenttia artikkeliin ”Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?”

  1. Meilaa Ilkka Malmbergille ja kysy! Eiks meidän tuttavapiirissäkin ole paljon jotain kulttuuriantropologian tutkijoita tai mikä tän kyseessä olevan alan nimi nyt sit olis?

    Spekulointia aiheesta: luulis että kaupungeissa on syöty aika paljon samaa kuin maalla, syystä että oli torit, ja monilla varmaankin omat kasvimaat. Lisäksi kalaa varmaan syöty, mutta kyllähän (nykyaikainen) kalakeitto ja mädätetty hainevä tietysti on aika eri ruuat.

    Noiden mainitsemiesi suomalaistajien olis varmaan kannattanut lukea Hannu Raittilan Atlantis

  2. Malmbergin artikkelista vielä. Minua edelleen ärsyttää miten itä-suomalaiset asetettiin jutussa melko huonoon valoon. Toki savolaiset ovat iloluontoisempia, mutta toisaalta eivät saa mitään aikaan.

    Mitäs ihmisryhmää aapisissakin taannoin vielä kuvattiin iloluontoisiksi, rytmitajuisiksi ja koreilunhaluisiksi, toisaalta laiskoiksi ja varasteluun taipuvaisiksi.

  3. Kaupungeissa luultavasti oli monipuolisemmin ruokaa tarjolla. Teollsitumisen alkuun oli kaupungeilla omat pellot, ja yleensä kaupunkilaisilla vielä omat tilkkunsa sen lisäksi. Saattaa tuntua nykynäkökulmasta hassulta, mutta kaupungeissa tavattiin viljellä maaseutua monipuolisemmin ja tehokkaammin.

    1700-luvun alun kartassa Krunikan pohjoisosa ja Kluuvinlahden länsiranta (Manskun seutu ja Kampin itäosa) ovat täynnä noita puutarhapalstoja.

    Kun viljelytuotteet menivät usein torille myyntiin eikä vain omaan käyttöön, ei jokaisen tarvinnt viljellä omia perunoitaan, vaan osa saattoi keskittyä myös muuhun.

    Niin ja tietty kaupungeissa oli jo mainitsemiani vaikutteita eri suunnista. Ei ehkä kauheasti kaukaa tuotua ruokaa (ennen kuin teollisuuden aikana), mutta tapoja tehdä sitä ainakin.

  4. Itse olen suomalaisena kaupunkilaispoikana aikoja sitten tottunut astumaan ulkopuolelle, kun Aidosta Suomalaisuudesta aletaan puhua.

    Ei, ei se Täällä Pohjantähden alla oikeastaan tyhjennä tämän maan tarinaa. Ei ole mystistä yhteyttä metsiin tai peltoihin, ei kaipuuta yksinäiseen mökkiin järven rannalle kuuntelemaan kuikan ujellusta.

  5. Luulen että kersa ei nuoren pikkukaupungin tyttönä voi aivan täysin ymmärtää tätä meidän ei mistään maakunnasta kotoisin olevien ulkopuolisuudentunnetta, mitä tulee kansallisen maaseutusuomalaisuuden symboleihin.

  6. Minusta Malmbergin kirjoitus ei ollut ”erinomainen viihdeartikkeli”, vaan Hesarille tyypillinen kyhäelmä, jossa pyritään luomaan ja vahvistamaan stereotypioita oman sisäpiirin ulkopuolisista ihmisistä ja asioista, tässä tapauksessa itäsuomalaisista. Erityisesti HS:n kaupunkitoimitus on vastenmielistä seurattavaa, ja siitä on huomattavissa, miten kapeaksi muuttuu kantakaupunkilainen sisäänlämpiävä porukka, jolla ei ole kontakteja ulkomaailmaan.

    (Tämän siis sanon, vaikka itse en suinkaan ole itäsuomalainen, enkä mä muutenkaan nin numeroo haluu kotipaikastani tehrä.)

  7. Pjt,

    et tosiaan ole ainoa, joka koki Malmbergin väheksyvän itäsuomalaisia. Itse en jostain syystä kokenut moista, ehkä siksi että länsisuomalaisista luotu stereotypia tuntui vähintään yhtä ikävältä. En tuon artikkelin perusteella haluaisi missään tapauksessa asua sen paremmin Kiteellä kuin Laitilassakaan (todellisuudesta en sano mitään, en ole kummassakaan käynyt).

    Minulle kaupunkisivut ovat se osa Hesaria, jota jaksan ahkerimmin lukea. Lähinnä koska siellä kerrotaan paikallista asioista, joihin ei löydy helposti netistä parempaa lähdettä (toisin kuin maailman tapahtumiin vaikka), mutta myös hienojen grafiikkojen takia. Tietysti myös kuulun kantakaupunkilaiseen kohderyhmään, jos analyysisi on oikea, joten eihän sen minua kuulukaan häiritä

  8. Samaa mieltä Otson (ja monen muun) kanssa, että artikkeli oli hyvä, enkä havainnut siinä mitään panetttelua itäsuomalaisten suuntaan. Kommentista tuli sen sijaan mieleen vain piru ja raamattu, tässä järjestyksessä.

    Malmberg on palkittu journalisti, joten aika harvoin hänen juttujaan on kyhäelmiksi kutsuttu. Tietysti onhan joku promillen tuhannesosa sitä mieltä, että Rikos ja rangaistuskin on vain kyhäelmä tekstiä, jossa käsitellään vuokraemäntänsä surmanneen roiston tunnontuskia.

    HS:n kaupunkitoimituksen täydellinen mollaaminen on niin ikään sitä ihteään. Perusteita sai etsiä eikä empiriakaan liikaa ollut. Kirjoittajan kannattaa ehdottomasti olla lukematta HS:ää, jos se noin koville ottaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *