Loki, päivä 15: mastoapina; Kundera; jalat ovat vain raajoja

1.8. Dalskär – Hanko 36 mpk, josta 0 koneella
Tuuli: 10 m/s etelälounas
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tunnetila: hyväksyntä, fyysinen väsymys

Hangossa taas. Ja tällä kertaa satama lunastaa maineensa kesäkauden hiihtokeskuksena. Täällä on jotkut muskelivenekisat, isoin laituri varattu vain niille ja poppi soi terasseilta sekä veneistä. Ja koska tulimme vasta kymmeneltä satamaan, vapaa paikka löytyi suoraan terassin edestä. Onneksi on korvatulpat mukana.

 David, allekirjoittanut ja Jaroslav Hangossa, kuva lähtiäisiksi. Kiitos seurasta ja oli oikein hauskaa.
David, allekirjoittanut ja Jaroslav Hangossa, kuva lähtiäisiksi. Kiitos seurasta ja oli oikein hauskaa.

Aamulla ehdin joogaamaan, lukemaan Keltinkankaan loppuun, pyydystämään mereen tippuneen pyyhkeen pohjasta ja kirjoittamaan kunnes akku loppui. Sitten alkoi olla jo liian nälkä, ja herätin tsekit. Aamiaisen jälkeen ohjelmassa oli kiipeäminen mastoon katsomaan, mikä huipussa oli vikana. Puosuntuolia ei ollut, joten kiipesin valjaiden kanssa. Ja en ilennyt nojata niihin noustessa, kun näytti että paino nostimen pylpyrässäkin saattaa rikkoa jotain. Eli kiipeämällä; paljaat jalat pitävät alumiinissa jonkin verran. Mutta huipulla pysyttely kävi raskaaksi, kun jaloilla pystyi seisomaan vain etustaagin päällä, joka painoi jalkapohjaa, käsillä ei jaksa kauaa roikkua, ja valjaassa roikkuessa hengittäminen oli vaikeaa. Ensi kerralla rakennan lantiovaljaat köydestä.

Maston huippupala oli irronnut etureunastaan ja taittunut 90 astetta taaksepäin. En ihan ymmärrä miten. Etureunassa oli loksahtava kiinnitys, takareunassa kiinteä pulttaus, joka oli vähän kärsinyt. Väänsin sen puukon kanssa takaisin kohdalleen ja teippasin jeesusteipillä kiinni. Ainakin tämän päivän se on kestänyt, mutta en uskalla kauheasti kiristää takastaagia, joka vääntää sitä pahiten. Pitää katsoa mastoa laskiessa josko tuohon voisi tehdä jonkin tukevamman virityksen. Ja vindeksi oli hukannut pyrstönsä, eli on nyt melko hyödytön. Tuleepahan opeteltua purjeiden lukemista paremmin.

Fokan snörpin kiristimen taas viritin tekemällä reiän, rautalangalla ja isolla solmulla. Nyt se pysyy, mutta säätömahdollisuutta ei ole. Myöhemmin ehkä korvaan rautalangan pultilla, niin säätökin onnistunee taas.

 

Rautalankavirityksessä on tiettyä eleganssia (kuva ennen sen peittämistä teipillä)
Rautalankaeleganssia (kuva ennen sen peittämistä teipillä)

Ja sitten sukeltamaan vedenalaiseen veistospuistoon. Turun suomalaisen yhtenäiskoulun lukion merilinjan oppilaat olivat sen rakentaneet, ja täytyy sanoa että hieno oli. Vedenalaisia kuvia ei nyt ole tarjolla (Davidilla oli kyllä kamera siihen, mutta kuulema näkyvyys ei oikein riittänyt kuvaamiseen), eli menkää itse katsomaan. Snorkkeleita ja laseja on lainaksi Dalskärillä postilaatikossa. Heti masto-apinoinnin jälkeen kovassa aallokossa sukeltelu oli aika raskasta. Ja putken kautta hengittäminen hankalaa. Tuli mieleen se kerta kun uin aallokossa Kytössä vähemmän vapaaehtoisesti, ja kierroksen viimeisenä oleva Boltonin Flayed man (sillä oli joku muu nimi, mutta inspiraation lähde selvä) jäi näkemättä. Jos treenaan ensi vuodeksi sukeltamista, saatan mennä uudestaan.

Suossa nukkuvat muinaiset haltiasoturit näkyvät Dalskärillä pinnalla
Suossa nukkuvat muinaiset haltiasoturit näkyvät Dalskärillä pinnalla

Tuuli oli aika reipas, joten otimme saaristomeren avomeriosuuden pelkällä fokalla. Mikä riitti sivutuuleen hyvin; lyhyt luovijakso oli vähän hankalampi. Kemiön sisäväylällä sitten nostimme ison yhdellä reivillä. Ja ekassa luovissa seuraava sauma petti. Tällä kertaa ei mihinkään liikaan kiristämiseen vaan ihan vaan tuuleen. Purje taitaa todellakin olla nyt elämänsä ehtoossa. Jotta siitä tulisi kalua, pitäisi kaikki saumat tehdä uudestaan, enkä ole varma onko se sen arvoista.

Olin ajatellut (pieneen vittuiluun vastatakseni), että jos tänään olisi päivä jona en riko mitään. Mutta ei sellaista elämänhallintaa olekaan, jolla pikkuvauvaa vanhempi ihminen voisi kaiken ympäristönsä määrätä. Tämän reissun luonne nyt vaan kerta kaikkiaan on, että asioita hajoilee ja sitten korjaan ja viritän niitä. Kunderaa mukaillen se ei ole kohtalo, vaan ikuinen paluu ja oikeastaan oma valinta. Se on parempi hyväksyä, ja kokea ylpeyttä siitä miten hyvin tästä selviän.

No, kahdella reivillä sitten loppumatka ensin sivuvastaiseen, sitten sivumyötäiseen. Liftareiden ottamisesta seurasi pitkät päivät, koska muakuduin heti heidän toiveeseensa ehtiä launatai-aamuksi Hankoon. Mutta toisaalta saatoin mennä välillä kajuuttaan nukkuman päiväunia, koska kaverit oppivat ihan tarpeeksi laitamyötäisessä purjehtijoiksi. Luoviminen ilman vindeksiä ei sen sijaan oikein sujunut.

Tuulta riitti, joten hyvin eteni niinkin. Välillä rullattiin fokkaakin pari kierrosta sisään. Hankoon saavuttiin iltakymeneltä komeasti virsikirjalla, tosin siis pikkufokalla ja kahdella reivillä.

Nyt on aika myöntää, että reissu on kääntynyt kotimatkan suuntaan. Ja että oikeastaan se tuntuu hyvältä. Nämä viimeiset kaksi päivää ovat olleet aika raskaita jo, kun tuulta on paljon, matkat olleet pitkiä ja veneestä hajoillut vähän liikaa asioita.

Myös ajattelun kannalta tuntuu, että nyt on saavutettu eräänlainen lakipiste. Siksi avasin aamulla Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden, josta on tullut tälle itsetutkiskelulle symboli. Ansaitsematta ja osin sattumalta ehkä, mutta muistan juhannuksen keskusteluja, jolloin Kunderan painon ja keveyden sekava myytti ei millään tahtonut aueta minulle. Nyt ajattelin, josko sen voisin ymmärtää. Ja sy,boliksi muotoutuneena kirja nostaa väistämättä mieleen paljon kaikkea hyvää ja pahaa, mutta alan olla siihen valmis.

Aamulla joogatessa mietin, kuinka meitä ei ihmisenä määritä se, missä jalkamme ovat. Ne ovat vain raajoja, eivät olemisen perusta. Tämän saa lukea haluamanaan metaforana, mutta ajattelin sen ihan konkreettisesti: tanssia ja usein kamppalulajejakin ajatellaan paljon sen kautta, miten jalat asettuvat. On askelkuvioita ja kenkäparipiirroksia ja sitten kaikki muu ikäänkuin kulkee jalkojen päällä. Olen aina vähän vierastanut ajatusta, mutta nyt se kirkastui, kun joogatessa siirsin vaan alla olevan jalan pois tieltä päästäkseni punnerrusasentoon. Asento ei muuttunut juurikaan, jalka vaan siirtyi pois alta. Sama oivallus syntyi pari viikkoa sitten, kun keksin miten käsilläseisontaan voi siirtyä ihan vaan pyörähtämällä ympäri paikallaan. Ei mitään kuvioita raajojen asennoista, vaan kroppa kääntyy paikallaan ja tukiraajat vaihtuvat.

Vaikka joogaankin kai kuuluu jotain ajatuksia juurtumisesta ja juurten kasvattamisesta alleen – minähän en tästä mitään tiedä, tarvitsen vaan aamujumpan pysyäkseni liikkumiskykyisenä täällä – niin minua sen liikekieli puhuttelee niin, että tärkeintä on vartalon liike, ja raajat ovat vain raajoja. Niille on aina paikkansa, ja niistä jonkun on aina välillä kosketettava maata ettei putoa. Mutta jalat ovat silti vain raajoja.

Pohdin pitkin matkaa juurtumisen ajatusta muutenkin. Sitä kuinka en usien ole oikein kotiutunut mihinkään tilanteeseen. Ainakaan kunnolla. Ja nyt kun olen koittanut joihinkin asioihin juurtua, sanotaan nyt vaikka vakaaseen parisuhteeseen, homma menee aivan päin seiniä. Mutta ehkä koko juurtumisen metafora on vaan typerä. Voi olla että elän paremmin muistaen, että en ole puu joka kasvaa siitä missä maata kosketan, vaan eläin joka asettaa jalkansa minne haluaa. Ne ovat vain raajoja, ne eivät määritä minua.

Yksi kommentti artikkeliin ”Loki, päivä 15: mastoapina; Kundera; jalat ovat vain raajoja”

  1. Pakko on kommentoida, että useimmat tanssitkin sujuvat paremmin, jos miettii raajojen sijasta vartalon liikettä. Kädet ja erityisesti jalat tulevat varmasti mukana, jos liikuttaa vartaloa, toisinpäin sen sijaan ei aina voi olla varma. Kiitos kirjoituksista, ovat olleet hyviä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *