Loki, päivä 21: Jedin paluu

Stora Brändö – Helsinki, 16 mpk, josta 4 koneella.
Tuuli: 7-10 m/s idästä kaakkoon.
Kirja: Robert M. Pirsig: Lila
Tunne: odotus
Jokainen retki loppuu joskus.

Tai no, loppu on vain leima jonka annamme tietylle hetkelle; retki ei ehkä lopu, mutta tarina loppuu johonkin hetkeen. Ja tämä lokikirja loppuu tänään, 21. päivän purjehdukseen.

Sitten alkaa arki, ja se alkaa Flowlla, jossa aion kerätä ainakin 1281 nimeä Hämeentie-kampanjalle. Tervetuloa mukaan auttamaan, keräyspiste fillariparkissa. Vedetään se kymppitonni sunnuntaiksi täyteen! Pistä viestiä tai vaan ilmaannu paikalle, jos haluat kerätä nimiä, parkissa tai festarialueella.

Viimeisen päivän aamu oli taas hidas. Heräsin taas ennen seitsemää, ehkä kolmannen tai neljännenn kerran. Pitkin yötä nousin katsomaan, etä pysyyhän vene kiinni. Kyllä se sen nokka tuuleen siirron jälkeen pysyi. Mutta eipä liikaa tullut levättyä.

Joten aikaisesta herätyksestä huolimatta meni kahteentoista, että olin liikkeellä. Ensialkuun tuuli oli vähäistä. ja tietenkin lähes suoraan vastaan. No, minähän olen vastatuulten erikoismies. Aika vähän muuhun kuin sivuvastaiseen on tällä retkellä purjehdittu. Mutta kovin hiljainen oli, niin menin hetken koneella. Mutta sitten tuuli nousi, ja tuuli se on vastatuulikin, etä eikun purjeet takaisin vetoon. Ihan jokainen muu vastaiseen näytti kulkevan koneella.

Toinenkin syy käyttää konetta on. Helsinkiin näet liittyy myös aikataulu. Purjehdus on vapaata ja kelloon sitomatonta, mutta kaupunki ei sitä ole. Olin sanonut tulevani viiden maissa laituriin. Ja jos lähtee myöhään, täytyy sitä sitten kompensoida. Siksi pistin koneen päälle Rysäkaria lähestyessä ja vetäisin viimeisen suoran vastaisen moottorilla ja purjeet ylhäällä. Kone alkoi taas huutaa kuumenemista: se ei kerta kaikkiaan tykkää vasta-aallokosta, ja varmaan purjeetkin lähinnä haittasivat. Koitin vähän jäähdytellä sitä keskikierroksilla ja sitten sammutin kokonaan, kun jäljellä olikin enää sivuvastaista.

Päivän kirjana toimi Robert M. Pirsigin Lila. Luin sitä autopilotin ohjatessa minut ohi Kytön ja kohdan jossa kerran, joskus kauan sitten, putosin veneestä.

Retkeäni on jo verrattu Zen ja moottoripyörän kunnostukseen. Että miehinen ja asianmukainen tapa käsitellä ongelmiaan on irrottautua kaikesta ja keskittyä korjaamaan ja ymmärtämään vanhaa konetta. Motorcycle maintenance ei kuitenkaan ollut nyt mukanani, vaan sen paljon vähemmän tunnettu ja ehkä vaikeammin avautuva jatko-osa Lila. Jossa Pirsigin alter-ego seilaa veneellä alas Hudson-jokea. Sain kirjan joskus suosituksella lukea sen. En silloin ollut ehkä siihen valmis, mutta katsotaan nyt.

Mietin myös, mitä tästä retkestä jää, mitä olen oppinut tai mikä on muuttunut. Lähtökohtanahan oli kriisi itseni, elämän, loppuvan parisuhteen, työn ja oikeastaan aivan kaiken kanssa. Se pakotti miettimään, mitä oikeastaan haluan olla, mitä tehdä ja kuinka maailman kokea. Kirjoitin ensimmäisessä postauksessani:

”Parin viikon lomamatka ei ole mikään löytöretki, eikä Hangon läntisellä selällä asu merikäärmeitä. Myöskään itseään ei löydä eikä opi ymmärrä tuijottamalla pari viikkoa omaa takaraivoaan. Mutta eiköhän tässä silti pääse oppimaan jotain merestä, itsestään ja maailmasta.”

Siitä retki lähti, ja näihin teemoihin on hyvä palata.

Olen oppinut avoimuutta. Pienenä inhosin valokuvissa esiintymistä. En kerta kaikkiaan halunnut kenenkään näkevän minua missään kuvassa, josta en pääse piiloon. Siitä olen jo opetellut eroon, mutta itseni näyttämisen jonkinlainen pelko on pysynyt.

Kuukausi sitten päätin, että vastoin kaikkea kokemusta, aion kertoa ihmisille missä tilanteessa olen, ja miltä minusta tuntuu. Tai ainakin jonkin verran. Tämä loki toimii todisteena siitä, että olen jotain myös oppinut. Sanoisin, että itseäni näkyy teksteissä aika paljon aiempaa enemmän.

Toinen käteen jäänyt on blogi. Olen jo jonkin aikaa ollut vähän tyytymätön siihen, miten blogoistani on tullut yksiulotteisempi. Tekstien tyyli on alkanuyt muistuttaa liikaa toisiaan, kaikki ovat samanlaisia poliittisia manifesteja. No, nyt on ainakin välillä eri tyyliä. Ja on toivottavasti jatkossakin. Purjehduksen aikana blogissa on käyty 200-300 kertaa päivässä, määrän pikkuhiljaa noustessa koko ajan. Eli on näitä joku lukenutkin, vaikka osin itselleni kirjoitankin (siinäkin on ollut opettelemista).

Olen oppinut kevyempää kirjoitustapaa. Mikä ehkä näkyy kirjoitusvirheiden ja toiston määrässäkin. Mutta merellä rajatun akun varassa ei kerta kaikkiaan ole aikaa asialliselle stilisointikierrokselle.

Tiedän vähän paremmin, mitä lähitulevaisuudelta haluan, ja miten siihen pyrin. Ehkä ymmärrän itseäni vähän paremmin, ja ehkä hyväksyn vähän paremmin sen, mitä itsestäni ymmärrän.

Olen myös oppinut aika paljon purjehduksesta. Ja vielä paljon enemmän veneen huollosta ja korjaamisesta. Tärkeimmät opit ovat asenteessa: kaikesta selviää, ja ei pidä yrittää selvitä kaikesta yksin. Mutta ihan teknistäkin oppia on tullut paljon. Kirjoitan yksinpurjehduksen niksejä vielä erikseen omaan tekstiinsä, jotta ne löytyvät alan harrastajille helpommin.

Ja parta. Se on aika törkeä. Mutta rusketusrajat sen ajamisesta olisivat vähintään yhtä törkeitä 🙂 Lähiajat varmaan siis mennään jonkinlaisella kokoparralla. Muina fyysisinä muutoksina olen ruskeampi kuin koskaan ennen, ja luultavasti myös paremmassa kunnossa kuin ikinä, tai ainakaan aikoihin.

Merikäärmeitä en nähnyt, mutta kalasääsken pesän ja norpan kyllä. Ja parven joutsenia. En tiennyt niiden parveilevan.

 

Kuten aluksi sanoin, jokainen tarina loppuu johonkin, ja tämä tarina loppuu näin:

Rysäkaria ohittaessa takana nousi ukkonen. Aurinko vielä paistoi, mutta pilvet olivat synkempiä kuin kuva voi paljastaa ja peittivät koko luoteisen taivaanrannan. Kytö lähes katosi sateen taakse. Vaikka noin muutoin sää on vain säätä ja sade vain sadetta, olen pitänyt periaatetta, että yli 13m/s tuulia ja ukkospuuskia vältän, jos vaan voin. EI ukkonen yleensä veneeseen iske, ja minulla on ukkosenjohdatin, mutta myös tuulet ovat ukkosella arvaamattomia niin suunnaltaan kuin voimaltaankin. Ei ole kiva sää se.

Luonnonvoimia on kolme: meri, tuuli ja aurinko. Niistä kukin lainaa meille joskus voimaansa, kun osaamme oikein pyytää, mutta olisi virhe luulla niistä yhtäkään ystäväksesi. (Ja neljäs voima on elämä, kaiken kasvu, joka niiden lomassa rakentaa pesänsä joka koloon)
Luonnonvoimia on kolme: meri, tuuli ja aurinko. Niistä kukin lainaa meille joskus voimaansa, kun osaamme oikein pyytää, mutta olisi virhe luulla niistä yhtäkään ystäväksesi.
(Ja neljäs voima on elämä, kaiken kasvu, joka niiden lomassa rakentaa pesänsä joka koloon)

Sää näytti siis siltä, että olisi syytä pistää kone takaisin vetoon ja kiireenvilkkaa kohti kotisatamaa. Ja se ei startannut. Ei sähköstä vilaustakaan. Taas.

Autopilotti ajoi, purjeet hyvään vetoon, ja minä syöksyin koneen sisuksiin etsimään ongelmaa. Aloitin sulakkeesta, joka viimeksi oli vikana, mutta se ei nyt tuntunut olevan syypää. Kuumaa konetta on tosin vähän vaikea tutkia, mutta sulakkeessa oli jännite ja sen sain hyvin kiinni. Lopulta etsin jo käsistarttikampea, mutta en löytänyt sen paikkaa, vaikka manuaalin mukaan sellainen pitäisi olla.

Melkin kohdalla luovutin koneen suhteen. Purjehtijoitahan tässä ollaan. Harkitsin hetken, josko pitäisi soittaa meripelastukseen tai johonkin, että tulkaa hinaamaan mut täältä satamaan. Tai ainakin henkistä turvaa. Ja siinä vaiheessa puhelin otti loparit. Kosketusten kanssa oli ollut vähän häikkää jo pari päivää; nyt koko näyttö meni pimeäksi, välillä toimi yläpuoli, ja kosketus toimi jos toimi. Pystyin välillä vastaamaan puheluun, mutta soittamista ei kannattanut yrittääkään.

Merellä yksin. Ukkonen tulossa. Moottori rikki. Puhelin rikki. Aamulla vitsillä luonnostelin dramaattista kotiinpaluuta kolmannen salaman iskiessä, mutta tässä on jo useampi pykälä visioani enemmän sitä seikkailukertomusta.

Montaakaan muuta venettä ei merellä enää näkynyt. Vähän koitin heilutella lähimmälle, mutta eivät huomanneet. Sitten hyväksyin taas roolini. Tämän retken arvoinen lopetus on laskea purjeilla laituriin salamoiden iskiessä. Ei siinä mitään, joskushan se yksin purjeilla rantautuminenkin pitää treenata.

Jonnekin Lauttasaareen iski salama, Harmajan suuntaan toinen. Pihlajasaaren kohdalla rankkasade. Laitoin pollarit ja köydet paikoilleen. Tuuli kääntyi etelään, sitten länteen, mutta ei voimistunut. Pahimmat sateetkin tuntuivat menevän sivuilta ohi.

Eiran edustalta laskettelin Merisataman altaaseen rauhallisessa myötäisessä, taivaan jo valjetessa ylläni. Laskin purjeet ja käänsin laituriin. Laiturilla märkä Outi oli minua vastassa.

Yksi tarina päättyy, mutta elämä aina jatkuu. Ja aivan kaikesta lopulta selviää.

 

Helsinki. Valoisa kaupunki. Kotini.
Helsinki. Valoisa kaupunki. Kotini.

Kiitokseni kaikille lukijoille ja kommentoijille eri medioissa. Olette minulle tärkeitä, ja tuestanne ja kysymyksistänne on ollut paljon iloa.

8 kommenttia artikkeliin ”Loki, päivä 21: Jedin paluu”

  1. Kiitos. Kesäloma-aamujeni ensimmäinen ajatus on ollut, onko Otsolta tullut jo edellisen päivän bloki – olen ollut pahemman kerran koukussa. Kirjoitukset ovat olleet vauhdikkaita, pelottavia ja aina yhtä yllättäviä. Juuri kun luulin ymmärtäväni, mikä on tämän miehen odysseian syy ja opetus, on seuraava bloki taas vetänyt maton ajatusteni alta ja vienyt tarinaa täysin eri suuntaan. Tämä tarina päättyi, mutta odotan jo seuraavaa.

    1. Kiitos, ja kiva että on ollut kesäaaumuiksi tekemistä. Omasta näkökulmastani tuntuu, että tarinassa on kyllä jokin johdonmukainen kaari ja toistuvat teemat. Mutta tietty niitä lähestytään aina uudesta suunnasta…

      Ja joskus lukiessani historiallisia (todellisiiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuvia) romaaneja tajusin, että elämä ei vaan taivu uskottavaksi tarinaksi. Yllättäviä käänteitä on yksinkertaisesti aivan liikaa. Tuntuu, että eihän kellekään voi sattua koko ajan noin. Tai että miksi toi nyt tonne lähtikin… Todelliset henkilöt vaikuttavat tarinassa poukkoilevilta ja epäuskottavilta. Heidän toimensa eivät ole kunnolla motivoituja.

      Että sellaista se elämä on. Ja purjehdus.

  2. Ja tänään kun kävin kokeilemassa, moottori starttasi aivan tyytyväisenä. Oliskohan tuo Volvo Penta niin fiksu, että ylikuumana sammutettaessa antaa stratata uudestaan vasta kun on jäähtynyt? Siinähän kuitenkin on termostaatti.

  3. Nuorena tyttönä minulla oli mahdollisuus veneilyttää ystäviäni vanhalla matkamoottoriveneellä, jonka kaiken nähneen Volvo Pentan jäähdytysvesiputki vuosi. Tankkiin piti aina muistaa lisätä vettä, mutta nuorilla kun on muutakin ajateltavaa. Moottori ylikuumeni muutaman kerran niin pahasti, että se pysähtyi. Avasin moottoritilan kannen, lisäsin vettä ja odoteltiin tunnin verran. Sitten taas moottori käyntiin ja matka jatkui kuin ei mitään. Kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin arvostaa ko. moottorin kestävyyttä. – Sen verran kuitenkin olen viisastunut/pelästynyt, että aikuisiällä yhdenkään veneeni kone ei ole pysähtynyt, purje revennyt, tai köysi katkennut. Kiveenkään ei ole koskettu kun rantautumistilanteessa.

  4. Se perinteinen miehinen (ja epäasianmukainen?) tapa käsitellä ongelmia (erityisesti jos ja kun parisuhde on kariutunut) on nimenomaan lähteä karkuun. Niin nytkin.

    ”Yllättäviä käänteitä on yksinkertaisesti aivan liikaa” —> johtuu enemmän sinusta, eikä niinkään olosuhteista.

    Ostit sika säkissä veneen jonka kuntoa ja merkillisyyksiä et tuntenut/tunnistanut (etkä vaivautunut tutkimaan tarkemmin) ja lähdit ensitöiksesi pitkälle purjehdusreissulle jolloin kaikki viat/omituisuudet paljastuivat vähä vähältä.

    Kaikesta selviää – kun on hullu tuuri.

    Otsona vetäisin kyllä kipparinlakin nyt niin syvälle päähän kuin mahdollista (saumoja säästelemättä) ja kävisin oikeasti ajan kanssa ja systemaattisesti läpi virheitä sekä epärealistisia odotuksia jotka johtuivat kipparista itsestään.

    Vielä on matkaa kansanedustajaksi, IMHO.

    Mutta kiitos matkakertomuksesta, se oli silmiä avaavaa. Monellakin tapaa.

  5. Hei Otso. Kiitos erinomaisesta matkakertomuksestasi. Luin kaikki purjehduskirjoituksesi jo viime kesänä suurin piirtein sitä mukaa kuin niitä kirjoitit. Talven hämärissä olen sitten odotellut seuraavaa purjehdustasi ja siihen liittyviä tarinoita ja asiaankuuluvaa filosofis-käytännöllistä pohdintaasi. Oletko mahdollisesti aikeissa kirjoittaa lisää purjehduskertomuksia tulevaisuudessa?
    Terveisin
    Matti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *