Avainsana: historia

Olet saanut elää rauhan aikaa

Tänään saavuttivat vanhan eläkeiän viimeiset suomalaiset, jotka ovat eläneet toisen maailmansodan aikaa. Hekään eivät sitä nähneet (edes Kättärin ikkunasta), koska sota loppui Euroopassa jo keväällä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sanottiin ”ei koskaan enää” ja perustettiin kansainliitto, jossa viisaat valtiomiehet voivat keskustelemalla ratkaista ongelmat ilman sotia. Jahka uudet sukupolvet oli saatu armeijaikään, sota jatkui.

Toisen maailmansodan jälkeen sanottiin ”ei koskaan enää” ja perustettiin Euroopan hiili ja teräsunioni, koska jos pääpukareiden Saksan ja Ranskan taloudet ovat naimisissa keskenään, ei sotimisesta tule oikein mitään. Tällä kertaa homma yllättäen toimi.

EU siis perustettiin ennen kaikkea estämään uusi suursota Euroopassa, ja siinä se on myös onnistunut. Saksa ja Ranska eivät ole sotineet 65 vuoteen, mikä on pisin aika kirjoitetussa historiassa, kun tuolla rajalla on ollut rauha.

Viimeisimpinä noista sodista tulkoon mainituksi:

Ja niin edelleen. Rooman aikanakin raja meni samoilla seuduilla, ja roomalaisilla oli käynnissä jatkuva matalan intensiteetin sota germaaniheimojen kanssa. Ja useimmissa noista sodissa tietysti korjailtiin edellisessä sodassa sattuneita vääryyksiä ja hyvitettiin nöyryytyksiä. Hyviä syitä kun löytyy aina.

EU:n saavutus ei siis ole pieni. Itse asiassa sen rinnalla yhteisvaluutan tehokkuus, lajenemisskismat, korruptio ja jopa demokratiavaje ovat hienosäätöä: niin kauan kun Euroopan ytimessä ei sodita, on varaa säätää. Ja näyttäisi siltä, että unioni tuo rauhan pikkuhiljaa laajeneville rajoilleenkin. Jugoslavian sotia EU ei kyennyt estämään, mutta niiden jatkuvaa uusiutumista estää lähinnä se, että kaikki osalliset maat haluavat mukaan unioniin.

Tähän kuuluisi loppuun Pellen biisi Rauhan aika, mutta valitettavasti sitä ei ole Youtubessa, joten jää laittamatta… Suosittelen itse kutakin kaivamaan sen jostain ja laittamaan soimaan

Ystäväni ootko tajunnut lainkaan,
olet saanut elää rauhan aikaa (x3)

Yhteiskunta koostuu kotijumalista

Aina toisinaan sitä tulee pohdittua, mikä oikeastaan on yhteiskunta, mistä se koostuu. Suosikkivastauksia on joko ajatella, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, että se palautuu yksilöihin jäseninään, tai että yhteiskunta koostuu instituutioista, joiden mekaniikalla se toimii kansalaisten toimiessa jonkinlaisina yhteiskuntakoneen palvelija-asiakkaina.

Kuten tälläisissä kysymyksissä yleensäkin, kyse ei ole siitä, onko joku vastaus kysymykseen oikea tai väärä, vaan siitä, millainen tapa jäsentää yhteiskuntaa on hyödyllinen s.o., mikä tapa mieltää yhteiskunta antaa meille parhaat henkiset työkalut analysoida ja ennustaa yhteiskuntien toimintaa.

Minä väitän, että sekä yksilökeskeinen että institutonaalinen lähestymistapa potkaisevat ohi maalin. Yhteiskunta koostuu ihmisten välisistä sekavista yhteistyön verkostoista, kollektiivisista identiteeteistä joita he rakentavat (*). Kemppinen viittasi tähän sanalla penates, kotijumalat, taannoisessa blogauksessaan, joka antoi vihjeitä siitä, että joillekin kertyy vuosien myötä viisautta.

Toisin kuin tällaisissa keskusteluissa yleensä on tapana, ajattelin esittää empiirisiä todisteita väitteelleni.

Viittaan Robert D. Putnamin &co kirjaan Making Democracy Work, Civic Traditions in Modern Italy. Italiassa toteutettiin 60-70-luvulla laaja aluehallintouudistus, jossa luotiin käytännössä tyhjästä alueellinen demokraattinen hallinto. Parikymmentä aluetta, joihin luodaan samanlainen hallinto samaan aikaan, mutta joiden historiassa ja kulttuurissa on suuria eroja, antavat loistavan mahdollisuuden demokratian toimivuuden vertailevaan tutkimukseen. Ei nyt mikään toistokoe sentään, mutta niin lähellä sellaista, kuin yhteiskuntatieteissä voi päästä.

Tuloksena on oleellisesti, että aluehallinnon toimivuus useilla eri (hyvin korreloivilla) mittareilla korreloi vahvasti kansalaisyhteiskunnan traditioon (myös useita eri keskenään korreloivia mittareita) ja vähän heikommen talouden kehittyneisyyteen (useita jne…). Kansalaisyhteiskunta viittaa nyt siis kaikenlaiseen kansalaisten vapaaseen yhteenliittymiseen: poliittisiin järjestöihin, urheiluseuroihin, ammattiliittoihin, harrastuskerhoihin ja vaikka mihin. Rajauksena horisontaaliset verkostot, joissa ihmiset ovat lähtökohtaisesti samanarvoisia, eikä vertikaaliset, jotka perustuvat selvään valtasuhteeseen (kuten Mafia).

Historiaa katsottessa huomataan, että kansalaisyhteiskunnan vahvuus 1970-luvulla näyttäisi korreloivan todella vahvasti sen vahvuuteen 1900-luvun vaihteessa. Ja itse asiassa samat alueelliset erot näkyvät jo 1300-luvun kartassa, jossa on pohjoisessa vapaita kaupunkivaltioita, keskellä kirkkovaltio ja etelässä normannien Sisilian kuningaskunta.

Alla pari karttakuva Putnamin kirjasta. Ei siksi, että kuvat mitään todistaisivat (sitä varten on tilastotiede), vaan koska kartat ovat kivaa kuvitusta ja konkretisoivat, mitä nämä puhutut italian alueet oikeastaan ovatkaan. Ylävasemmalla aluehallinnon toimivuus, yläoikealla kansalaisyhteiskunnan vahvuus 1970-luvulla. Alarivissä taas kansalaisyhteiskunta 1900-luvun vaihteessa ja valtiollinen tilanne 1300-luvun alussa.

Ja itse asiassa yhteys toimivan hallinnon ja vahvan talouden välillä näyttää putnamin aineistoissa lähinnä satunnaiselta. Tutkimuksen tekoaikoihin talous, hallinto ja kansalaisyhteiskunta korreloivat kaikki kolme, talous vähän muita heikommin. Mutta verrattaessa näitä talouden ja kansalaisyhteiskunnan tilaan 1900-luvun vaihteessa, huomataan, että 1970-luvun kansalaisyhteiskunta selittyy lähes täysin vuosisadan vaihteen kansalaisyhteiskunnalla, eikä taloudelle jää juuri mitään roolia. Ja itse asiassa 1970-luvun taloudellinen menestyskin selittyy paremmin 70 vuoden takaisella kansalaisyhteiskunnalla, kuin silloisella taloudellisella menestyksellä.

Putnamin tutkimusmetodit vastaavat koko lailla täsmälleen omaa käsitystäni siitä, miten yhteiskunnallista tutkimusta pitäisi tehdä: hän on politiikan tutkija, ja tutkimuksen lähtökohtana ovat laajat haastattelututkimukset uuden aluehallinnon osallisten parissa, mutta osaansa pelaavat myös taloustiede, peliteoria, historia ja ennen kaikkea tilastotiede. Selittävien menetelmien, kuten kvalitatiivisten haastatelujen, peliteorian ja historiallisen tarkastelun tehtävänä on etsiä uskottavia narratiiveja, miten asiat voisivat toimia, tai miksi ne ovat niin kuin ovat, kun taas todistavat menetelmät, eli lähinnä kvantitatiivinen tutkimus laajoin aineistoin ja tilastotiede, tuovat peliin empirian, täsmääkö selitys tehtyihin havaintoihin.

Ja myös Putnamin tulokset täsmäävät intuitiooni siitä, miten yhteiskunta toimii. Sivumenen sanoen, on tietenkin mahdollista, että tämä saa minut antamaan liikaa meriittiä hänen menetelmilleen, mutta en nyt vaan löydä niistä juuri haukuttavaa. Tämä on empiriistä yhteiskuntatiedettä. Tuloksissa voi olla virheitä väärien lähtötietojen takia, tai siksi, että laskuissa on virheitä tai jotain unohdettu, mutta ei siksi, että ne olisi vedetty hatusta.

Kirja antoi viitteitä muutamista muistakin ilmiöistä. Näitä ei siis Putnamin aineoistoilla voi väittää todistavansa, toisin kuin toimivan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan yhteyttä. Mutta spekulointi on aina kivaa…

  • Näyttäisi siltä, että merkittävätkään väestön siirtymät eivät hetkauta kansalaisyhteiskunnan traditioita. Pohjois- ja Etelä-Italian ero on pysynyt voimissaan ilmeisesti vuosisatoja (jopa yksittäisten alueiden tasolla) huolimatta siirtolaisuudesta kumpaankin suuntaan. 1800-luvulla muuttoliike pohjoisesta silloin vauraampaan etelään oli yleistä, kun taas toisen maailmansodan jälkeen etelästä on muutettu pohjoiseen sankoin joukoin. Vaikuttaisi siltä, että kummassakin tapauksessa muuttajat ovat vain omaksuneet uuden asuinpaikkansa arvot ja toimintakulttuurin.

    Tässä ei pidä erehtyä ajattelemaan, että italialaisethan ovat yhtä kansaa. Eivät ole. Itse asiassa Pohjois-Italiassa moni pitää etelää pikemminkin osana Afrikkaa, ja kulttuurisesti kyse onkin kahdesta hyvin erilaisesta traditiosta, vähän kuin Suomen ja muun Venäjän välillä autonomian aikana.

  • Toinen huomiota kiinnittävä seikka on yletön perhekeskeisyys, ajattelu että vain perheeseen voi luottaa, mistä Putnam käyttää ilmaisua ”amoral familism”. Se linkittyy vahvasti heikkoon kansalaisyhteiskuntaan, ja sitä kautta toimimattomaan demokratiaan sekä mafiamaisiin organisaatioihin (”kummisetä” ei ole mikään hatusta vetäisty nimi). Vähän mutkia oikomalla voisi siis todeta, että perhearvojen (yli)korostaminen on demokratian vastaista toimintaa ja pyrkii sabotoimaan yhteiskuntaa.
  • Kolmantena nousee esiin tehokkaan talouden ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan välinen yhteys. Pohjois-Italiaan syntyi 1970-luvulta alkaen aktiivinen pienyritysten aluskasvillisuus, jossa yritykset eivät edes yritä tehdä kaikkea itse, vaan toimivat yhteistyössä erilaisissa tiuhaan muuttuvissa alihankkijaverkostoissa, työntekjät vaihtavat yritystä usein, ja uusia pienyrityksiä tupsahtelee joka nurkalta. Hyvin samaan tapaan kuin piilaaksoon samoihin aikoihin. Tälläinen sittemmin yleistynyt verkostotalous edellyttää yrittäjiltä luottamusta kumppaneihinsa ja kilpailijoihinsa (jotka ovat usien samoja ihmisiä) ja rutinoituneita yhteistyötaitoja. Ei siis mikään ihme, että se syntyi juuri Pohjois-Italiassa eikä etelässä.

    Kannattaa kuitenkin huomata, että tämä yhteys talouden ja kansalaisyhteiskunnan välillä saattaa olla suhteellisen tuore ilmiö. Jos kansalaisyhteiskunnan traditiot Italiassa tosiaan ulottuvat 1300-luvulle asti, mahtuu noihin vuosisatoihin paljon jaksoja joina vuorotellen kumpikin pää niemimaata on ollut taloudellisesti ja sosiaalisesti kehittyneempi (kuitenkin etelässä aina keskusjohtoisemmin ja pohjoisessa hajautetummin). Vasta post-fordistinen talous selvästi edellyttää kansalaisyhteiskunnan rakenteita, kun komentohierarkiat häviävät horisontaalisille verkostoille tehokkuudessa.

Tältä pohjalta vaikuttaisi siis vahvasti siltä, että yhteiskunnan insitituutioiden toimivuus perustuu laajalti tähän kansalaisyhteiskunnan sienirihmastoon. Vaikuttaa myös siltä, että yksilöiden asenteet yhteistyöhön ja luottamukseen, jotka ovat hyvin toimivalle yhteiskunnalle välttämättömiä, eivät ole mitenkään sisäsyntyisiä, vaan muodostuvat vapaan kansalaistoiminnan piirissä. Yhteiskunta siis koostuu ennen kaikkea vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sekä insituutiot että yksilöiden asenteet rakentuvat tälle perustalle.

(*) Okei, instituution käsitettä todella laajasti tulkitsemalla tämänkin voi tietysti tulkita instituutioiksi. Mutta sellainen käsiteakrobatia hukkaa jo merkitystä aika pahasti.

Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?

Heinäkuun kuukausiliitteessä ilkka Malmberg kirjoitti taas erinomaisen viihdeartikkelin suomen historiasta, tällä kertaa itäisen ja läntisen kulttuurin eroista (”Kaksi kansaa”). Se kolmas kulttuuri vaan puuttui taas – kaupunkikulttuuri.

Otetaanpa esimerkkinä ruokakulttuuri. Malmberg kirjoittaa:

Aikoinaan Länsi- ja Itä-Suomen ruokakulttuurit poikkesivat toisistaan selvästi Idässä arvostettiin suun nautintoja, siellä lämmitettiin uuni monta kertaa viikossa , haudutettiin paisteja, ja leivottiin kukkoja ja piirakoita. Leipä oli tuoretta ja pehmeää.

Lännessä leivottiin harvoin ja syötiin kovaa leipää. Jo aamusta pöydässä oli perunaa ja kastiketta, että jaksettiin lähteä pellolle. Se oli kovan työn ja säästäväisyyden maailma.

Vaan mitä syötiin Helsingissä 1800- ja 1700-luvulla? Ei tietenkään karjalanpiirakoita tai muikkukukkoja, mutta tuskinpa vaan perunoita kastikkeen kera päivät pääksytysteen myöskään. Varmaankin silakkalaatikkoa, onhan se kaupungin perinneruoka, mutta mitä muuta?

Porvariston ja aatelisten pöydissä on varmasti ollut runsaasti vaikutteita Ruotsista ja Keski-Euroopasta, ja myöhemmin venäläinen virkakunta sekä sotilaat ovat tuoneet omia vaikutteitaan. Säätyläisten palvelijat lienevät syöneet aika samaa tapaista ruokaa kuin herransakin, aterioiden jäänteitä näet, tai palvelusväelle kokattuja yksinkertaisempia versioita. Samat piiat tai kokit kun ruuat tekivät kaikille. Suutarit, räätälit ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat, eli alkuperäiset pikkuporvarit, harrastivat varmaankin myös jonkinlaista fuusiokeittiötä eri vaikutteista, ehkä vähän yläluokkaa lähempänä maalaiskeittiötä. Mutta en osaa sanoa, mitä ruokia he siis käytännössä söivät.

Historiallista ruokakulttuuria tarkastellessa yleensä yhteiskunnan hyväosaisten ruuat ovat ne mielenkiintoisimmat. Ei ranskalainen talonpoika vetänyt chateaubriandia eikä kiinalainen Pekingin ankkaa, puhumattakaan jälkiruuista. Siksi ruokahistorian perkaaminen kaupunkilaisvaikutteista samalla köyhdyttää sitä raskaasti, ja tuloksena on vaikkapa käsitys suomalaisesta ruuasta, jonka ainoa kohokohta oli kun jouluna sai kinkkua ja uunissa paistettuja juuresmössöjä.

Virossa historiallisen ruokakulttuurin puristaminen maalaismuottiin näkyy vielä pahemmin, kun kaikki kaupungeissa ja kartanoissa syöty on siivottu pois ”saksalaisvaikutteina”. Maikkarin matkailusivut tiivistävät ”Virolaiset ovat suomalaisten tapaan maalaiskansaa, joten käytössä on perinteisesti ollut yksinkertaisia aineksia…” ja voisiko sitä sen paremmin sanoa. Samapa tuo, että alueella oli jo 1200-luvulla vilkasta ulkomaankauppaa käyvä kaupunki, jonka ympärille maa vähitellen syntyi.

Malmberg käyttää artikkelissaan esimerkkeinä Kiteetä ja Laitilaa, molemmat uusia pikkukaupunkeja, entisiä kyliä, jotta voisi välttää vanhojen kaupunkien sekoittununeen väestön ja monipuolisen, vaikutteita saaneen kulttuurin. Ne kun sotkisivat jakoa kahteen selkeään kansaan kaikenlaisilla piirteillä, jotka kuuluvat tässä jaossa eri puolille rajaa tai eivät kummallekaan

Kaupunkisuomen historia ulottuu 1200-luvulle, siis yhtä kauas kuin kirjoitustaito, ja siten tunnettu Suomen historia ylipäänsä. Voi siis hyvin sanoa, että Suomessa on käytännössä aina ollut kaupunkeja. Ainakin maan kehitys on aina perustunut kaupunkeihin, joissa kaikki uusi on syntynyt tai tänne tuotu. Silti kuva Suomesta on heinäseipäiden, kansallispukujen ja tuohivirsuisten kanteleensoittajien Suomi.

Fiksaatio maalaisuuteen ”oikeana” suomalaisuutena on epäilemättä peräisin 1800-luvun fennomaaneilta. Kaupunkien hyvinvoiva lähinnä ruotsinkielinen porvaristo etsi ja määäritteli oikean suomalaisuuden osin maaseudun kiertelyn ja osin omien ennakkoluulojensa varassa. Tulosta on siitä pitäen sitten opetettu totuutena ja jonkinlaisena kansallisena itseymmärryksenä, jossa kaupungeilla ei ole juurikaan sijaa.

Elias Lönrot, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela , Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Pekka Halonen ja käytännössä kaikki muutkin 1800-luvun kulttuurivaikuttajat opiskelivat Helsingissä ja tekivät täällä suuren osan elämäntyöstään, jolla luotiin kuva maalaisesta suomalaisesta elämänmuodosta. Eikä se olisi muualla maassa onnistunutkaan, ei ainakaan maaseudulla, jossa ei ollut korkeakouluja, dekadentteja kapakoita eikä sopivaa kultturellia seurapiiriä.

Mutta siis, mitä Helsingissä oikein syötiin? pitäisi varmaan mailata Kjell Westölle ja kysyä…

Hyötyliikuntaa ja mannerliikuntaa

Jotkut harrastavat kuntoliikuntaa fanaattisuuteen asti, toiset taas vannovat hyötyliikunnan nimiin elämäntapana ja kansanterveydellisenä ihmelääkkeenä. Itseäni kiinnostaa lähinnä mannerliikunta.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan laatta liikkuu Euraasiasta pois päin kaksi senttiä vuodessa, siis hitaammin kuin aloitteleva sunnuntailenkkeilijä. Laatan massa on noin kuusi triljoonaa tonnia*, mutta liikkeen hitauden takia sen liike-energia on vain 1200 joulea. Kun Hideki Matsui juoksi 2009 viimeisessä World Series kisassa kunnarin Yankee Stadionilla 4.11., hänen liike-energiansa oli ainakin 1500 joulea**, joten tuo juoksu saattoi pysäyttää koko Pohjois-Amerikan. Ajatella, japanilainen baseball-tähti.

Vaikka tuntemamme mannerlaatat ovat surffanneet merten välissä ainakin Pangean ajoista asti, kun Brachiosaurus oli luonnon korkein saavutus, korvien välissä ne ovat liikkuneet vasta alle vuosisadan. Nykyään on sivistyneille ihmisille itsestäänselvä tosiasia, että mantereet ajautuvat erilleen ja yhteen kuin modernit avioliitot yössä. Se on niitä tieteen meille tuomia totuuksia, joiden perusteita tai vastaväitteitä ei tarvitse ruveta jahkaamaan. Maa kiertää aurinkoa, Intia liiskaantuu Aasiaa vasten ja ihminen kehittyi apinasta. Mitä siitä?

Tuo totuus on kuitenkin uusi. Alfred Wegener julkaisi teoriansa mannerliikunnoista 1912, mutta meni 50 vuotta että siitä tuli tieteellinen fakta ja itsestäänselvä osa maailmankuvaa. Vielä 50-luvulla asia ei kuitenkaan ollut lainkaan selvä, ja mm. Encyclopedia Britannica vastusti ajatusta Pangeasta.
Mannerliikunta on hidasta, mutta vaikuttavaa. Muutama sentti vuodessa ei tunnu sinänsä missään, mutta kun Pohjois-Atlantti lopulta repesi auki pitkän venytyksen jälkeen, ei Atlantiksen tuho ollut mitään siihen katastrofiin verrattuna. Samaan tapaan ajatukset siitä, miten ihmisen sopii liikua, ovat jähmeitä. Kööpenhaminassa jokaisella on pyörä, ja jos ei osaa ajaa pyörällä, on tullut kohdelluksi kaltoin lapsena. Suomessa taas henkilökohtainen tai vähintäänkin perhekohtainen auto on itsestäänselvyys, ja ilman sitä on hiukan outo.

Jopo-kuski liikkuu ehkä 15km/h, ja fillarilähetti 40km/h. Asenteet taas liikkuvat muutaman pyörän joka vuosi. Taloyhtiön pihalla telineet täyttyvät aina laajennoksen tai siivouksen jälkeen; duunin parkkihallissa alkaa olla täyttä; Pyöräilyn tarpeilla tuntuu olevan jo vaikutusta liikennesuunnittelussakin. Liike on hidasta, mutta pyörän asema itsestäänselvänä kaupunkikulkuneuvona on joka päivä lähempänä Helsingissäkin.

* Maan massa on ~6×10^21 tonnia, josta Litosfääriä on noin 10%, ja litosfääristä luokkaa 10% on Pohjoisamerikan laattaa, eli 6*10^18 = kuusi triljoonaa tonnia.

** Matsui painaa sata kiloa, ja hän juoksi ainakin 20km/h, mistä saadaan 0.5*(20/3.6)^2*100 ~= 1500

Kaarle Suuri

Käsiini sattui Cristopher Leen ”sinfoniametalliteema-albumi” Charlemange, by the Sword and the Cross, joka kertoo Kaarle Suuren elämästä. Tai siis ei tietenkään kirjaimellisesti levy, vaan sen musiikkisisältö bitteinä.

Sinfoniametalli tarkoittanee ilmeisesti että on sinfoniaorkesteri ja metallivaikutteita. 800-luvun musiikkivaikutteita en ainakaan tunnistanut, mikä saattaa olla ihan omaa sivistymättömyyttäni. Joskin eipä varhaiskeskiajan musiikista paljon muuta kai tiedetäkään kuin gregoriaaninen kirkkolaulu, ja senkin varhaiset muodot kätkeytyvät johonkin myöhemmin vakiintuneiden muotojen alle. 1800-luvulta ja 1900-luvun elokuvamusiikista lainaillaan sen sijaan aika vapaalla kädellä. Ja olinpa parin tietokonepelin teemojakin tunnistavinani.

Levy on oikeastaan ihan kiva (ei siitä sen enempää voi sanoa), ja ilmeisesti historiallisesti melko tarkka. Parhaiten kokonaisuutta kuvaa ehkä tämä kommentti:

Christopher Lee – he of Lord of the Rings and Star Wars fame – is releasing a symphonic metal concept album about the first holy Roman Emperor Charlemagne. Why? Why the hell not. He’s Dracula, he can do anything!

Lee keksi tehdä levyn, koska hän periytyy Kaarle suuresta. Kuten myös allekirjoittanut (*). Ja luultavasti myös suurin osa lukijoista, elleivät kaikki. Kaarlella oli ainakin 20 lasta, joista monet aloittivat eri kuningassukuja. Kaarlen jälkeläisten naiminen oli suosittua hallitsijapiireissä, ja kuninkaalliset muutenkin kovian naimaan ristiin suppeissa ympyröissään. Parin sadan vuoden päästä lähes kaikki Euroopan monarkit olivatkin Kaarlen sukua. Koska hallitsijat ovat yleensä kovia lisääntymään, ja heidän jälkeläisiään naidaan aatelissukuihin (elleivät he perusta niitä), keskiajan lopussa suunnilleen koko keskisen ja eteläisen Euroopan aatelisto oli Kaarlen jälkeläisiä, ja huomattava osa muustakin väestöstä.

Kaarle Suuri eli 1200 vuotta sitten, suunnilleen 50 sukupolvea. Euroopan väestönkasvu oli 800-1900 melko vähäistä, keskimäärin noin 15% vuosisadassa, mikä tarkottaisi 2,1 selviävää lasta keskimäärin. Kuitenkin Kaarlen jälkeläisissä oli suuria määriä yhteiskunnan hyväosaisia, jotka lisääntyvät keskimääräistä enemmän. Gregory Clarckin mukaan rikkaat saivat esiteollisessa yhteiskunnassa jopa kaksi kertaa enemmän lisääntyviä jälkeläisiä kuin köyhät, ja esimerkiksi Englannissa 1800-luvun väestö perityykin pääosin 1200-luvun yläluokasta. Ja tuossa yläluokassa taas moni periytyi Kaarle Suuresta…

vaikkei näin olisikaan, lLaskemalla pelkästään keskimääräisellä lisääntymisellä 2,1 lisääntyvää lasta jokaiselle Kaarlen jälkeläiselle saadaan 50 sukupolvessa 2,1^50 = 12 911 144 350 507 190 jälkeläistä. Luku on tietenkin absurdi ja virheellinen, koska siinä ei huomioida että samat henkilöt perityvät Kaarlesta useampaa eri kautta.

Tarkempi laskenta edellyttäisi Euroopan populaatiodynamiikan mallinnusta läpi vuosisatojen, mitä en viitsi edes yrittää. Vaikuttaa kuitenkin aika selvältä, että alueilla, joille Kaarlen jälkeläisiä päätyi merkittävään asemaan varhaiskeskiajalla, moderni väestö perityy lähes kokonaisuudessaan hänestä. Suomen kaltaisilla eristyneemmillä alueilla jälkeläisiä lienee vähemmän, mutta kyllä tännekin melkoinen joukko Kaarlesta todennäköisesti periytyviä hansakauppiaita, merimiehiä ja niin edelleen on jälkensä jättänyt.

Tältä pohjalta pieni testi, jolla lukijat voivat kokeilla periytyvätkö Kaarle Suuresta

  1. Onko sinulla tunnettuja esivanhempia Keski- tai Etelä-Euroopan (Itämerestä etelään) aatelistossa?
  2. Onko sinulla tunnettuja esivanhempia jotka ovat peräisin Keski- tai Etelä-Euroopasta
  3. Onko sinulla eurooppalaisia (jenkki-rotuopen ”kaukaasialaisia”) esivanhempia?

Jos vastasit kysymykseen 1 kyllä, periydyt käytännössä varmasti Kaarle Suuresta.
Jos vastasit kysymykseen 2 kyllä, periydyt melko varmasti Kaarle Suuresta.
Jos vastasit kysymykseen 3 kyllä, periydyt todennäköisesti Kaarle Suuresta.
Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin ei, periydyt luultavasti silti Kaarle suuresta.

(*) Olen auttanut isoäitiäni sukututkimuksessa viime aikona ja oppinut jänniä asioita. Kaarlen osalta: Äidinäidinäidinäidinisänisäni oli Campbellien lordisuvun nuoremman pojan avioton lapsi. Yksi aiemmista lord Campbelleista taas oli mennyt naimisiin Skotlannin kuninkaan James IV Stewartin aviottoman tyttären tyttären kanssa. Ja Skotlannin kuninkaista päästään muutama Ranskan ja Italian kuninkaan kautta Kaarleen. Olettaen, että kaikkien ketjun jäsenten isät ovat ketä väitetään, periydyn siis tätä kautta Kaarle Suuresta. Oletus tuskin pitää paikkaansa.

Yhdeksäs planeetta, eli postmodernia taivaanmekaniikkaa

24.8.2006 tapahtui jotain merkittävää. Aurinkokuntamme menetti yhden planeetan. Todellisuus jossa elämme muuttui, kun kansainvälinen tähtitieellinen unioni päätti lakkauttaa planeetta Pluton äänestyspäätöksellä.

Se Pluto, joka on jäätynyt pieru jossain tuolla viiden valotunnin päässä, kiertää siellä vanhaa rataansa, mutta planeetta Pluto olikin sosiaalinen konstruktio, kulttuurinen tuote siinä kuin mikkihiiren koirakin.

Näin jälkikäteen, kyse on tietenkin pienestä trivialiteetista. ”Planeetta” on vain nimilappu, joka liimataan sopivat kriteerit täyttäviin taivaankappaleisiin. Ja määritelmää voidaan muuttaa, sehän on vain yhteinen sopimus. Fysiikka tai itse taivaankappaleet eivät siinä muutu miksikään.

Mutta jos olisit mennyt selittämään tätä jollekin valistuneelle maallikolle vuosien 1700 ja 1960 välillä, hän olisi joko 1) pitänyt sinua tärähtäneenä, tai 2) myöntänyt, että olet toki periaatteessa oikeassa, mutta kuitenkin tärähtänyt, koska emmehän me nyt käytännössä voi mennä sopimaan että pöytä onkin nyt nimeltään tuoli tai että planeetta ei olekaan planeetta.

Täytyy muistaa, että planeettoja oli aikoinaan kiinteä määrä, viisi, ja ne edustivat antiikin jumalia. Keskiajan kristillisille skolastikoillekin Ptolemaioksen taivaanmekaniikka planeettojen silmukkaratoineen oli kiistaton Jumalan antama totuus. Useimmat keskeiset kiistat ja uudet opit, jotka liittyivät tieteelliseen vallankumoukseen käsittelivät juuri taivaanmekaniikkaa. Galileo havaitsi Jupiterin kuita ja venuksen vaiheet, sekä väitteli inkvisiittorien kanssa heliosentrismistä. Newton loi klassisen mekaniikan Principiassa nimenomaan taivaankappaleiden liikkeiden perusteella. Newtonin taivaanmekaniikkaa käytetään usein esimerkkinä vahvasta tieteellisestä teoriasta, koska sen avulla löydettiin Neptunus.

Ensin planeettojen määrä ja olemus tuli jumalalta annettuna totuutena, joka voidaan lukea auktoriteettiteoksista. Sitten ne ovatkin luonnon objekteja, joita voidaan tutkia ja löytää lisää, eivät kirkon päätettävissä vaan tiedemiesten löydettävissä. Mutta maailma on taas muuttunut, ja nyt niitä voidaan pudottaa äänestyspäätöksellä, kuin celestiaalisissa idols-kisoissa konsanaan. Pluton suoritus ei vakuuttanut raatia.

Newtonin mekaniikka ei ole väärässä. Suhteellisuusteorian mukaan se pätee tietyissä erityisolosuhteissa (jossa kaikki arkielämässä tapahtuu), mutta kun olosuhteet poikkeavat tästä, se ei enää täsmää. Samaten klassinen mekaniikka pätee planeettojen liikkeisiin, mutta ei siihen, ovatko ne itse asiassa planettoja, koska se taas on ihmisten sopimus. Pieni ero, eikä yleensä merkittävä. Mutta riitti kadottamaan yhden planeetan. Se, että tämä on meille triviaalia tarkoittaa vain, että olemme oikeastaan kaikki konstruktivisteja.

Samaan tapaan nähdäkseni useimmat post-sitäsuntätä-filosofiat ovat relevantteja lähinnä käsiteltäessä erikoistapauksia ja sivumerkityksiä, jotka eivät useimmiten ole merkittäviä, kun tarkastellaan konventionaalisia asioita. Se, missä määrin sukupuoli on performatiivista on lopultakaan sangen harvoin oleellista tavalliselle perusheterolle. Mutta sukupuoltaan vaihtavalle se on, koska uusi rooli on pakko opetella, se ei synny leikkauksessa.

Näihin teorioihin liittyy yleinen kirjoitustapa, jossa ne esitetään paljon räväkämmin ja laajemmalla pensselillä kuin niiden mielekäs sisältö oikeastaan antaisi myöten. Ehkä esimerkin korostamiseksi, ehkä kiusallaan, ehkä pakottaakseen ajattelemaan, en tiedä. Ne vaativat omaa, aktiivista lukutapaansa, jossa lulkija joutuu rakentamaan päänsä sisälle mielekkään tulkinnan joka selittää luettavan tekstin, ja työskennellä sitten tämän tulkinnan kanssa, eikä ”tekstin suoraan” (tekstiä an sich ei tietenkään voi lukea, ainoastaan tulkita, lukekaa vaikka Derridaa).

Voi tietenkin olla, että tämä on vain oma luentani, eikä näitä teorioita ole tarkoitettu tulkittaviksi tähän tapaan. Mutta näin luettuna niissä on usein jotain järkeä, ja niitä järkevinä pitävät ihmiset tuntuvat usein lukevan ne näin (eivät toki aina). Vastaavasti niitä järjettöminä pitävät ihmiset lukevat ne yleensä jotenkin muutoin.

ps. Tässä vielä videoesitys aiheesta. Kiitokset kersalle.

Helsingin toteutumattomat kanavat

Suomessa ei ole paljoa kanavia. Suurimmat syyt tähän lienevät mäkinen maasto, joka vaatii sulkuja ja kallioinen maaperä, joka oli ennen räjähteitä hankala muokattava. Nekin vähät kanavat joita on rakennettu, ovat olleet kannattamattomia alun alkaenkin tai viimeistään pian rakentamisen jälkeen.

Helsingissä on viisi kanavaa: Katajanokan, Laajasalon, Tammisalon, Hevossalmen ja Ruoholahden kanavat. Piakkoin rakennettaneen Ramsinniemen kanava Vuosaareen kuudenneksi. Aurinkolahden kanava ei ole kanava, vaan Pohjois-Euroopan suurin suihkulähde.

Kanava on paljon merkittävämpi rakennelma kuin vaikkapa maantie tai silta. Ennen rautatietä ja rekkoja vesitie ja sen laajennos kanavilla olivat tärkein kuljetusväylä. Kanavalla on myös valtava symbolinen merkitys. Kanava yhdistää yhden veden toiseen, tekee niistä yhtä. Sen kautta Ahti ulottaa sormensa syvemmälle sisämaahan. Rakentaessaan kanavan, ihminen kutsuu meren vierauden kotiinsa maalle.

Toteutumaton kanava, jota suunniteltiin muttei koskaan kaivettu, ei yhdistä vesiä, vaan sen mitä on siihen mitä olisi voinut olla. Toteutumatonta kanavaa pitkin virtaavat vieraat vedet tähän ankkalampeen jota kutsumme todellisuudeksi.

Kluuvin kanava Ehrenströmin asemakaavassa vuodelta 1815

Vanhin helsingin toteutumattomista kanavista on Kluuvin kanava. Se yhdistää edesmenneen Kluuvinlahden Kolera-altaaseen. Kluuvinlahti oli matala ja soinen lahti, joka jatkui nykyisestä Töölönlahdesta Esplanadin tienoille asti. Kaupunkilaiset käyttivät sitä yleisesti kaatopaikkana, ja sen täyttämistä ehdottetiin jo 1700-luvulla.

Alkuperä: Augustin Ehrensvärd ehdotti tiettävästi Kluuvin kanavan toteuttamista 1700-luvun jälkipuolella, mutta ehdotuksesta luovuttiin kustannusyistä. Ruotsi oli suurvaltaseikkailujen jäljiltä köyhä maa, ja Helsinkiin suunnatut rahat menivät Viaporin rakentamiseen. Toisen kerran ajatus nousi esiin Ehrenströmin ja Kocken asemakaavassa vuonna 1815 (kuva yllä). Siinä puolet Kluuvinlahdesta täytettiin ja täyttömään sekä kannaksen yli vedettiin kanava.

Realistisuus: Ehrenström oli vastuussa uuden pääkaupungin rakentamisesta arvolleen sopivaksi. Lähes kaikki muu hänen suunnitelmastaan toteutui, mukaanlukien Katajanokan kanava. On siis voinut olla hyvinkin pienestä kiinni, ettei Kluuvin kanavaa rakennettu.

Mikäli kanava olisi rakennettu, se olisi luultavasti täytetty myöhemmin. Jos se olisi päätynyt merkittäväksi osaksi kaupungin identiteettiä, olisi se saattanut säästyä, vaikka keskusta laajenikin suoraan sen päälle. Kanavan varteen piirretyt puistot olisi joka tapauksessa rakennettu täyteen taloja. Nykyään kanavan rakentaminen olisi täysin mahdotonta; sen tiellä on muun muassa Rautatieasema ja Aleksanterinkatu. Eikä Kluuvinlahtea enää edes ole.

Merkitys: Jos Kluuvin kanava olisi rakennettu, ja etenkin jos se olisi säilynyt, Helsinki olisi eri kaupunki. Keskustan asemakaava olisi aivan eri, ja sitä keskeltä halkova kanava tekisi kaupunkikuvasta erilaisen. Kruunuhaka saattettaiin tuntea vanhana kaupunkina, kun sillä olisi selvempi raja.

Myös Töölön seutu olisi erilainen. Kanava olisi mahdollistanut joustavamman veneliikenteen torille Töölönlahdelta ja siten tukenut kaupungin kasvua Töölön suuntaan jo ennen 1900-lukua. Rautatie olisi luultavasti vedetty toiselta puolelta lahtea (miksi ihmeessä se edes on tehty kallioleikkauksella Linnunlauluun, kun vieressä oli tyhjää maata?) ja rautatieasema olisi jossain postitalon paikkeilla.

Hesperian kanava vuoden 1907 suunnitelmissa

Hesperian kanava yhdistää Töölönlahden Taivallahteen. Se kulkee Hesperiankatujen välissä, ja itse asiassa nykyinen Hesperian esplanadi onkin seurausta siitä, että kanavaa ei rakennettu.

Alkuperä: Tiettävästi ensimmäinen ehdotus Hesperian kanavasta on vuodelta 1891, kun Töölö oli vielä tyhjiä kallioita ja satunnaisia vuokrakasarmeja. Tarkoitus oli parantaa Töölönlahden veden vaihtuvuutta (se oli saastainen jo silloin) ja myös vesireittejä satamien ja vesistöjen välillä.

Vuoden 1906 Gustav Nyströmin ja Lars Sonckin asemakaavassa kanavaa ei ollut, kuten ei Hesperiankatujakaan, mutta 1907 se oli taas suunnitelmissa, tällä kertaa lähinnä esteettisistä syistä. Valtuusto kuitenkin hylkäsi kanavan, koska siltojen takia siitä olisi tullut kovin kallis pelkäksi koristeeksi. Myös terveysvaikutuksista oltiin huolissaan, kun Töölönlahden saasteet olisivat levinneet rakennettavalle asuinalueelle.

Hesperian kanava seinämaalauksessa rappukäytävässä Pohjoisella hesperiankadulla

Realistisuus: Kanava oltaisiin hyvinkin saatettu rakentaa. Toisaalta sille ei ollut mainittavaa tarvetta, ja kaupunki tapasi olla vielä sata vuotta sitten pihi tälläisissä imagonrakennusprojekteissa. Rakentaminen olisi siis vaatinut jonkun korkeassa asemassa olevan puuhamiehen, joka olisi pitänyt sitä itsenäisen valtion välttämättömänä tuntomerkkinä. Jos kanava olisi rakennettu, se virtaisi Töölön halki vielä tänäänkin. Sen myös voisi edelleen rakentaa puiston halki.

Merkitys: Jos Hesperian kanava olisi rakennettu, Töölön ilme ja ehkä arvostuskin saattaisivat olla hiukan hiukan eri. Huolimatta sijainnistaan kapeahkolla kannaksella, Töölö on maata kohti suuntautunut kaupunginosa; kanava avaisi sitä enemmän merelle. Töölönlahden vesi olisi myös puhtaampaa, ja kanava olisi sightseeing-vesibussien vakioreitti (olettaen, että Eläintarhanlahdelle olisi riittävä vesiväylä).

Kruunuvuoren kanava Elien Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelmassa vuodelta 1918

Kruunuvuoren kanava yhdistää Tahvonlahden Kaitalahteen, ja erottaa Kruunuvuoren alueen muusta Laajasalosta.

Alkuperä: Eliel Saarinen täytti vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelmassaan paljon merta. Muun muassa Töölönlahti jäi Vapaudenkadun alle ja Sörnäisten satama sai nykyisen muotonsa. Hän kuitenkin myös piirsi yhden kanavan, joka erotti Kruunuvuorenrannan muusta laajasalosta. Syitä tähän en osaa sanoa: kanava ei palvele mitään ymmärrettävissä olevaa tarkoitusta, enkä ole löytänyt siihen muuta viitettä kuin kuva (Pro Helsingfors kokonaisuudessaan ei vielä ole netissä, varmaankaan tekijänoikeuksien takia, kun Eliel kuoli vasta 1950).

Realistisuus: Pro Helsingfors-suunnitelmaa ei koskaan lähdetty toteuttamaan. Ja vaikka sitä olisikin toteutettu, kanava olisi luultavasti silti jäänyt tekemättä, koska sen rakentamiselle ei ollut syytä. Kanava ei oikaise merkittävästi mitään reittiä, ainoastaan pienveneiden matkaa Herttoniemestä kohti Hevossalmea. Kruunuvuori on myös merkitty teollisuusalueeksi ja satamaksi, joten esteetisillä syilläkään kanavaa tuskin voi perustella.

Nykyään kanavan paikalla on ruovikkoa, purettava teollisuustontti ja osa Kaitalahden omakotitaloalueesta. Rakennettavalle Kruunuvuorenrannan kaupunginosalle kanava antaisi lisää omaa ilmettä, joten rakentamiselle olisi nyt ensimmäistä kertaa jokin syy.Omakotitalotonttien lunastamisesta nousisi kuitenkin sellainen haloo, että siihen ei ryhdytä.

Merkitys: Kanavan rakentamisella tuskin olisi ollut kovin suurta vaikutusta kaupungin kehitykseen. Kaitalahti olisi rakennettu hiukan eri tavalla, ja Tahvonlahden venesatama olisi suositumpi.

Muista toteutumattomista kanavasuunnitelmista en ole tietoinen. Mieleeni nousee kuva Hakaniemen kanavasta Eläintarhanlahdelta Hakaniemenrantaan, mutta se ole löytänyt sille mitään lähteitä, joten se lienee omaa keksintöäni.

Jokainen on helsinkiläinen

Kaksi kolmasosaa helsinkiläisestä on ensimmäisen polven helsinkiläisiä, eli he ovat syntyneet muualla. Tämä ei ole mikään nykyajan uusi ilmiö. Itse asiassa siitä lähtien kun Viaporin rakennustyöt aloitettiin 1748, valtaosa (luullakseni enemmistö) helsinkiläisistä on aina ollut ensimmäisen polven helsinkiläisiä. Ensin rakennustyömiehiä, sitten Ruotsin sotilaita, Tsaarin sotilaita, uuteen pääkaupunkiin muuttajia, tehtaille töihin tulijoita, yliopiston opiskelijoita muualta maasta jne. Jokainen heistä oli helsinkiläinen, koska jokainen heistä valitsi olla helsinkiläinen.

Harva meistä voi jäljittää esi-isänsä 1700-luvun alun Helsinkiin: asukkaita kun kaupungissa oli tuolloin vajaat 1500 (*). Lähes jokainen on siis muualta kotoisin, eikä mitään alkuperäistä, oikeaa Helsinkiläisyyttä olekaan.

Tässä Helsinki eroaa useimmista suomen vanhoista kaupungeista, kylistä puhumattakaan: Turku, Vaasa, Porvoo jne olivat väestöltään suhteellisen vakaita teollistumisen alkuun asti. Maalta taas on muutettu lähinnä pois: Ruotsista, Amerikasta ja Helsingistä löytynee tuhatkaupalla kuortanelaisten jälkeläisiä, mutta Kuortaneelta hyvin vähän sellaisia, jotka eivät olisi 1800-luvun kuortanelaisten jälkeläisiä (okei, poislukien muutama evakkokarjalainen).

Tämä ero näkyy. Jos helsinkiläinen (tai vaikka savolainen) muuttaa Seinäjoelle, hänet tunnetaan lopun ikäänsä sinä helsinkiläisenä, lapissa junantuomana. Hyvä ettei lapsiakin. Mutta Helsinkiin muuttanut (niin, mistäs se taas olikaan…) on helsinkiläinen.

Paitsi jos ei halua olla. Historia näkyy myös siinä, että Helsingissä puhutaan murteita. Jos karjalainen muuttaa Pohojammaalle, on aika vikkeelään syytä oppia sanomaan ”mää” oikein. Turpiinhan siinä voi tulla, jos loihe lausumaan ”myö”. Ja silti on aina karjalainen. Helsingissä voi vuosikymmenen toisensa jälkeen itsepäisesti pitää omat pronomininsa, eikä sitä kukaan edes katso kieroon.

—

Kaikki Helsingissä asuvat ovat siis helsinkiläisiä. Vantaalaiset ovat tietenkin myös helsinkiläisiä, vaikka tässä on meneillään parin vuosikymmenen väliaika kun kunnan nimessä ei lue Helsinki. Espoolaisetkin ovat helsinkiläisiä, vai mistä he muka ulkomailla esittelevät tulevansa. Samaten ovat kaikki kehyskuntalaiset, jotka asuvat Helsingin metropolialueella. Helsinkiläisiä koko porukka.

Kajaanissa tänään syntyvä vauva on myös helsinkiläinen. Jos haluaa. Kohtuullisella todennäköisyydellä haluaa, ja asuu täällä 20 tai 30 vuoden kuluttua.

Eikä se ole sattumaa. Ihminen ei ole tuomittu olemaan koko ikäänsä sitä, miksi on syntynyt. Vaihtoehto on muuttaa Helsinkiin. Tämä on avoin kaupunki, jolla ei ole rajoja. Ainakaan kiinteitä rajoja. Vitsin mukaan Suomessa on 20 vuoden kuluttua kaksi kuntaa: Helsinki ja Kauniainen. Jos et sinä tule Helsinkiin, Helsinki tulee kohta luoksesi.

—

Sain joululahjaksi kaupungin tietokeskuksen julkaiseman Helsingin historiallisen kaupunkikartaston. Luvassa on siis kasa kirjoituksia rakkaan kotikaupunkini historiasta. Livenä en kehtaa jauhaa aiheesta loputtomiin, joten osa täytyy purkaa blogiin.

(*) tuostahan saisi tietysti eksponentiaalisesti laskemalla aika isojakin lukuja, mutta kun se eksponentti on alle yksi. Luonnollinen väestönkasvu oli kaupungeissa pitkään miinusmerkkistä: Helsingissä 1910-luvulle asti. Suurin osa noiden 1500 helsinkiläisen suvuista on siis sammunut erilaisissa miehityksissä, nälänhädissä, tulipaloissa tai ihan vaan tauteihin. Nykyiset jälkeläiset laskettaneen pikemminkin tuhansissa kuin sadoissa tuhansissa.

Muistojen Karjala

Jo mainitussa Armfelt-elämänkerrassaan Stig Ramel kirjoittaa: ”Venäjän hallussa olleet alueet säilyttivät vahvasti omalaatuisen erikoisluonteensa koko sen ajan, jonka ne kuuluivat Suomeen.” Puhutaan siis Vanhasta Suomesta, eli suunnilleen sittemmin luovutetusta Karjalasta ja ajanjaksosta 1812-1940.

Kannattaa lukea toisemman kerran, ja miettiä hetki. Tätä et nimittäin suomalaisesta kansakouluhistoriasta löydä. Kertaakaan 12-vuotisella koulu-urallani tai myöhemmässä kursorisessa tutustumisessa kansantajuiseen historiankirjoitukseen en ole huomannut mainintoja siitä, että Karjalalla olisi ollut jotain muusta maasta poikeavia erityispiirteitä.

Vanha Suomi kartalla. Uudenkaupungin rauhan raja
1721 vastaa melko tarkkaan nykyistä rajaa.

Vielä mullistavampi on se ajattelun viitekehys, jossa moisen asian voi edes huomata. Suomalaisessa historiakäsityksessä autonomian aika on myyttinen alkutila josta Suomi kansakuntana on lähtenyt yhtenä, ehjänä ja kokonaisena. Sitä edeltä aika on suomalaisuuden esihistoriaa, aivan eri asia. Tämä erottelu näkyy yliopistollakin siinä, että autonomiaa edeltävä aika on yleistä historiaa ja autonomiasta eteenpäin jatkuva poliittinen historia on eri tiedekunnassa. Ettei niillä vahingossakaan olisi mitään tekemistä keskenään.

Ramelille, ja ilmeisesti ruotsalaiselle historiankirjoitukselle, sen sijaan 1800-luku on vain jatkumoa 1700-luvulle, ja on paitsi mahdollista myös luontevaa tarkkailla jatkumoita ohi tuon myyttisen rajan.

Dekonstruoidaanpa hieman tuota Ramelin kohahduttavaa lausetta.

…Koko sen ajan, jonka ne kuuluivat Suomeen

Suurin osa Vanhasta Suomesta liittettiin Ruotsiin vasta 1617, mukaanlukien Karjalan vanha pääkaupunki Käkisalmi. Viipurin linna oli toki ollut Ruotsin etuvartio jo pitkään. 1710 alue siirtyi taas Venäjälle, tällä kertaa mukaanlukien Viipuri. Näiden aikojen karttoja ei koulussa tarkkailla niin kauheasti; Käkisalmen rajan jälkeen katsotaankin seuraavan kerran kunnolla vasta Tarton rauhan rajaa, ainakin jos omia kouluaikojani oikein muistan.

1700-luvulla Ruotsin kannalta Karjala oli Inkerin, Viron ja Latvian kaltainen valloitettu ja sittemmin menetetty rajamaa, ei varsinaisesti osa valtakunnan ydinalueeseen kuuluvaksi miellettyä Suomea. Viipuria enemmän heitä harmitti Nevanlinnan menetys, sen paikalle kun nousi Pietari.

Ruotsin tapaan myös Venäjällä Vanha Suomi nähtiin osana Baltian ja Inkerinmaan aluetta, jonka itsestäänselvä keskus oli uusi pääkaupunki Pietari. Viipurista tuli 1700-luvulla myöhäisherännäinen hansakaupunki, jota muun Itäbalttian tavoin hallitsi lähinnä balttiansaksalainen aatelisto ja porvaristo. 1812 Viipurin väestöstä 44% puhui suomea, 30% venäjää, 14% ruotsia ja 12% saksaa. Ei mikään sisäsiittoinen pikkukylä.

Asian voi siis ihan perustellusti nähdä niinkin, että Suomen suurruhtinaskuntaan liitettiin 1811 alueita, jotka olivat aiemmin olleet osa Venäjää, ja joista 130 vuotta myöhemmin tuli taas osa Venäjää.

…Vahvasti omalaatuisen erikoisluonteensa

Vanha Suomi oli 1700-luvulla voimakkaasti Pietarin lähialueita, ja sitä se oli vielä 1800-luvullakin. Pääkaupungilla oli suuri taloudellinen merkitys, mutta sieltä tuli myös merkittävästi kulttuurisia vaikutteita ja uusia aatteita, ainakin silloin kun Pietarissa sattui olemaan vapaamielisempi kausi.

Saksalaisten kauppiaiden ansiosta Vanha Suomi (tai siis Viipuri) oli myös uutta kansainvälisempi. Ei vain kieliolojensa suhteen, vaan myös yhteyksiltään maailmalle. Se oli se ovi, jonka kautta uutuudet Suomeen tulivat.

Lisäksi tietysti oli venäläisen maaorjuuden jälkiä, joka onkin ainoa erilaisuus johon ole törmännyt ennenkin. Ilmeisesti nationalistiseen projektiin sopi tutkia köyhien talonpoikien kohtaamia vääryyksiä, mutta saksalaisten ja venäläisten porvarien ja maanomistajien kokemuksilla ei ollut niin väliä.

Maakysymyksen ratkominen kesti koko autonomian ajan, ja Viipuri suomalaistui väestöltään tosissaan vasta 1920-luvulla. Eli kyllä alueella taisi tosiaan oma erityisluontonsa olla. Erityisluonto myös tunnettiin: rajaseutusuunnitelmassa 20-luvulla mietittiin keinoja alueen poliittisen luotettavuuden parantamiseksi.

Taitaakin olla niin, että se muistojen Karjala, jolla on keskeinen rooli suomalaisuuden olemuksessa, on ikinä ollut olemassa vain muistoissa. Koko autonomian ajan ja itsenäisyyden alkuajan Vanha Suomi oli pikemminkin toinen Suomi: kovin tuttu, mutta kuitenkin salakavalasti erilainen, eikä ihan luotettava. Tavallaan meitä, mutta tavallaan muita. Kovin ikävä kategoria joka piti koittaa sulauttaa pois sotkemasta nationalismiprojektia.

Yllä sanottu voi olla akateemista historiantutkimusta tunteville itsestäänselvää. Oikeastaan se on minullekin itsestäänselvää, nyt kun sen tajuan. Ainahan myytit ovat vain mytologiaa, ja se menneisyys johon kaivataan ihan eri asia kuin mennyt todellisuus. En vaan ollut tätä ennen koskaan tajunnut katsoa Karjalaa ulkopuolisemmasta perspektiivistä.

Pohjolan italialaiset

Suomalaisessa mytologiassa autonomian aikaa pidetään jonkinlaisena esi-itsenäisyytenä (olemmehan olleet kansakunta jo jonkin aikaa, ei vain vuodesta 1917!). Tuon myyttisen alkutilan synnyttämisessä oli ehkä merkittävin rooli Gustav Mauritz Armfeltillä, Suomen asian komitean ensimmäisellä puheenjohtajalla ja vt. kenraalikuvernöörillä joka käytännössä rakensi autonomian ajan hallintomallin ja mm. siirsi pääkaupungin sekä palautti Karjalan.

Gustav Mauritz oli keikari jonka intohimona oli erityisesti teatteri (kirjoitti mm. yhden ensimmäisistä ruotsinkielisistä näytelmistä). Ruotsin Kustaa III:n ja sittemmin Venäjän Katariina suuren suosioon hän pääsi etenkin kauniiden kasvojensa, mutta myös iloluontoisen sosiaalisuutensa ansiosta. G.M. oli myös kosmopoliitti ja polittinen seikkailija, joka haki kunniaa taistelukentiltä, mutta tuli tunnetuksi lähinnä naisseikkailuistaan. Hän oli pahimman luokan don juan, jolla oli mm. salasuhde rakastajattarensa tyttäreen, jonka naittamisesta hän oli vastuussa. Suhteen syntyneen lapsen hän toi vaimonsa kasvatettavaksi muka pikkuserkkunsa lapsena. Yleisesti häntä pidettiin aikanaan nerokkaana, mutta täysin moraalittomana valtio- ja hovimiehenä sekä tarkkanäköisenä strategina, joka kuitenkin harvoin menestyi.

Entä jos myöhemmin 1800-luvulla Runebergin, Topeliuksen ja kumppanien kanonisoima kuva suomalaisista olisikin perustunut Armfelttiin maan isänä eikä luterilaiseen synnintuntoon ja sääty-yhteiskuntaan? Meitä ei tunnettaisikaan juroina ja epäsosiaalisina mutta luotettavina puurtajina, vaan iloluonteisina pohjolan italialaisina, jotka satsaavat elämän nautintoihin ja kompensoivat suunnitelmiensa epärealistista romanttisuutta nerokkuudellaan.

Käsitykseni G.M:stä perustuu lähinnä Stig Ramelin kirjoittamaan elämänkertaan. Ehkä tämän kirjoittamiseen tarvittiin ruotsalainen; Veijo Meren verihyhmeinen tajunnanvirtahistoriikki Maassa taivaan saranat antaa Armfeltistä aika lailla hillitymmän kuvan, vaikka pääosin tunnustaakin hänen merkityksensä.

Armfeltin Joensuun kartanon Salossa osti vuonna 2000 renessanssiruhtinas Nalle Wahlroos. Unelma pohjolan italialaisista siis elää…