tekijänoikeus Archives - Otso Kivekäs

Laki on kaikille sama

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite sai vaaditut 50 000 nimeä täyteen eilen puoli viideltä. Se on hienoa, ja aloitteen loppukiri oli kerrassaan upea.

Se itse aloitteesta, nyt haluan puhua yhdestä väärinkäsityksestä, joka aloitetta koskevassa keskustelussa on yleisesti esiintynyt: ajatukseen, että tekijänoikeuslaki olisi olemassa tekijöitä palvellakseen.

Jaakko Kuusiston mukaan tekijänoikeuslain perustehtävä on luovan työn tekijöiden oikeuksien turvaaminen. Kivi Larmola esittää saman ajatuksen:

”[tekijänoikeuslain] tarkoitus on kerätä tekijälle työstään korvaus ja antaa oikeus tulla tunnustetuksi teostensa tekijänä (isyysoikeus), tekijänoikeuslain muutosten pitäisi myös lähteä tekijä- eikä käyttäjäpuolen vaatimuksista.”

Samassa hengessä on esitetty paljon kommentteja, kuinka tekijänoikeuslaki koskee vain tekijänoikeustuloja saavia luovia työntekijöitä, ja implikoitu Larmolan tapaan, että vain heidän näkemyksillään saisi olla keskustelussa painoa.

Lakeja kuitenkin säädetään kaikille, ei vain yhdelle eturyhmälle. Niiden on tarkoitus ajaa koko yhteiskunnan etua, ei vain yhden eturyhmän. Ja niitä koskevassa keskustelussa ihan kaikki ovat asianosaisia. Muun muassa ne 53 000 jotka tähän mennessä ovat allekirjoittaneet tekijänoikeusaloitteen.

Tätä pointtia ei voi painottaa tarpeeksi, joten toistan: tekijänoikeuslain tarkoitus ei ole turvata artistien tuloja, vaan ajaa koko yhteiskunnan etua. Ja kyse ei ole nyt omasta yksityisajattelustani, vaan sangen laajasti ymmärretty tekijänoikeuden perustaksi:

Yhdysvaltain perustuslaissa kongressille annetaan oikeus ”To promote the Progress of Science and useful Arts, by securing for limited Times to Authors and Inventors the exclusive Right to their respective Writings and Discoveries”

Myös Suomen tekijänoikeuslaissa tunnistetaan sama lähtökohta. Hallituksen esitys perustelut tekijänoikeuslain uudistukseksi vuonna 2004 (kuuluisa ”Lex Karpela”) alkaa sanoin:

”Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää henkistä luomistyötä sen eri muodoissa. Tunnustamalla tekijöiden oikeuden määrätä teostensa hyväksikäytöstä yhteiskunta kannustaa luovaa toimintaa.”

Tekijänoikeuslaissa ei ole kyse kenenkään aseman turvaamisesta, eikä määräaikainen yksinoikeus ole tekijälle kuuluva luonnonoikeus. Sen on eduskunta suuressa viisaudessaan säätänyt edistääkseen kansallista kulttuuria, henkisten tuotteiden tuotantoa jne yleistä hyvää.

Ajatus, että jonkin lain tarkoitus olisi turvata yhden ryhmän tulot, on kekkoslaista korporativismia, josta soisi fiksujen ihmisten irtautuvan.

tekijänoikeusaloite — Modernia propagandaa parhaalla seiskapäiväestetiikalla. Oikeuteni käyttää kuvaa on kyseenalainen, mutta luotan siihen, ettei tuntematon tekijä haasta minua oikeuteen.

Tekijänoikeuslain merkitys on viime vuosikymmeninä korostunut, ja se muuttunee tulevaisuudessa yhä merkittävämmäksi, kun hyödykkeet digitalisoituvat ja toisaalta kohta esineitäkin voi ladata netistä ja printata. Tekijänoikeudesta on monella tapaa tulossa tietoyhteiskunnan perustuslaki, kuten Vihreiden poliittinen ohjelma asian ilmaisee.

Tärkein muutos ei kuitenkaan ole nettiliikevaihdon kasvu, tai edes piratismin uhka, vaan tekijyyden muutos. Nykyään, ja varsinkin tulevaisuudessa yhä usempi kansalainen joutuu miettimään lakia myös sisällön tuottajana tai jakelijana eikä vain kuluttajana. Ei ole mitään ”tekijöiden” erillistä kastia, jota varten tekijänoikeuslakia edes voisi säätää, jos edes halua moiseen korporativismiin olisi.

Otanpa esimerkiksi itseni. Olen palkkaa vastaan tuottanut kohtuullisia määriä lähdekoodia, joka on siirtynyt työnantajan omaisuudeksi kuukausipalkkaa vastaan ja siitä eteenpäin asiakkaille. Todennäköisesti jollain osalla tuosta lähdekoodista on myös tehty tekijänoikeuteen perustuvia lisenssituloja, mutta minun on vaikea sanoa tästä mitään varmaa. Alan käytäntönä kun on, että alkuperäisiä tekijöitä ei merkitä mitenkään, eikä heille jää mitään oikeuksia. Olen enemmän kuin kerran ollut tilanteessa, jossa jokin koodi pitää tehdä uusiksi, koska aiemman version tekijänoikeuksista on epäselvyyttä, vaikka olisin sen ihan itse koodannut.

Nyttemmin en tuota rahaa vastaan juurikaan koodia, vaan lähinnä performatiivisia esityksiä (työpajoja, esitelmiä, jne) ja erilaisia suunnitelmia ja raportteja. Lähdekoodin osalta katsotaan yleisesti muutamankin rivin ylittävän teoskynnyksen, mutta suunnitelmat ja raportit taas ovat pelkkää faktatietoa, jolla ei ole lain edellyttämää ilmaisullista erityislaatua. Tai ainakaan niiden tekijänoikeuksista ei ole tapana piitata.

Työni ulkopuolella kirjoitan kohtuullisen luettua blogia, jonka tekstejä tekijänoikeus periaatteessa koskee. Käytännössä niitä on kopioitu jonkin verran ympäriinsä, sekä automaattisesti että käsityönä, eikä kukaan koe tätä ongelmana, kunhan lähde linkataan. Kyse on kuitenkin tekijänoikeusrikoksesta.

Joudun myös säännöllisesti puntaroimaan, missä määrin käyttämäni kuvat tai kirjoittamani parodiat loukkaavat jonkun tekijänoikeutta. Tekijänoikeuslaki antaa tällaiseen maallikkoharkintaan melko heikot eväät. Youtube-videon embeddauskin saattaa olla tekijänoikeusrike, jos alkuperäinen video on upittu ilman lupia.

Maailmassa jossa elän, tekijänoikeus koskettaa päivittäin kommunikaatioitani ystävien, kolleegojen ja tuntemattomien kanssa. Olen jatkuvasti sisällön luoja, välittäjä ja kuluttaja erilaisissa rooleissa.

Palkittua videotaidetta jääkiekkopolitiikasta. Uutispätkiin tuskin on oikeuksia, ja tämän embdaus nettisivulle on melko varmasti laitonta; katsominenkin mahdollisesti.

Sellaiselle tietoyhteiskunnan perustuslaille, joka asettaisi selkeät mutta kohtuulliset rajat erilaisten sisältöjen muokkaamiselle, levittämiselle ja kuluttamiselle internetissä olisi todellakin tarvetta.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteessa ehdotettu lakimuutos ei ole tämä kaipaamani perustuslaki. Se on kokoelma pieniä ja pienehköjä muutoksia, jotka korjaavat nykyisen tekijänoikeuslain pahimpia ongelmakohtia.

Näistä lukuisista korjauksista itselleni tärkein on parodian salliminen. Nykyisessä laissa tekstin tasolla parodia on kielletty, mutta 70-luvun oikeustapaukseen vedoten sitä pidetään sallittuna. Toisaalta tuoreessa oikeustapauksessa sitä taas ei ole sallittu. Tekijänoikeusaloite tekisi parodiasta yksiselitteisen sallittua.

Aloitteella on eduskunnassa edessään kivinen tie. Pahimmassa tapauksessa mikään siinä ehdotetuista muutoksista ei päädy lakitekstiin asti. Yksittäisiä pykälämuutoksia tärkeämpää on kuitenkin, kuinka nyt immateriaalioikeudet tuodaan selkeästi poliittisen keskustelun piiriin. Ei ole, eikä enää koskaan voi olla vain yksittäisen eturyhmän asia, millaisin säännöin immateriaalista taloutta ja ihmisten kommunikaatiota internetissä säädellään.

Kansalaisaloitteen ”järkeä tekijänoikeuslakiin” voi käydä allekirjoittamassa vielä tänään osoitteessa kansalaisaloite.fi. Suosittelen.

Näin saat tekijänoikeusaloitteen eduskuntaan

Tekijänoikeusaloite on kerännyt kahdessa kuukaudessa puolet tarvitsemistaan allekirjoituksista. Jos ilmoituksia kertyisi tasaista tahtia lisää, homma olisi tällä selvä. Niin ei kuitenkaan käy. Alla olevasta graafista näkee, että ilmoitusten kertyminen muistuttaa pikemminkin logaritmista käyrää. Tai oikeastaan summaa logaritmisista käyristä: aina kun tapahtuu jotain merkittävää, lisätään edellisten päälle uusi log(x). Viimeisin pomppu tuli tasa-arvoisesta avioliittolaista, jonka allekirjoittajista kolme prosenttia kävi allekirjoittamassa myös tekijänoikeuslain.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen kannatusilmoitusten kertymistahti

Voisin pyytää, että allekirjoitat aloitteen. Mutta jos luet tätä, olet lähes varmasti jo allekirjoittanut sen. Viime perjantaina Effi lähetti kaikille jäsenilleen vetoomuksen hankkia allekirjoittajia, jotta 25 000 nimeä saataisiin kasaan kahden kuukauden merkkipaalun kohdalla. Pyyntö ei näy käyrässä millään tavalla. Kaikki Effin jäsenet ja luultavasti heidän kaverinsakin ovat jo allekirjoittaneet aloitteen.

Väitän, että aloite on nyt saavuttanut sen, mitä se voi pelkällä online-keräyksellä saavuttaa. Graafia sormella jatkamalla se kerännee 30 000 – 35 000 nimeä määräpäivään mennessä. Se ei riitä. Eduskunta käsittelee vain aloitteet, joissa on vähintään 50 000 nimeä. Tarvitaan uusia keinoja. Tai vanhoja keinoja.

Siksi pyydänkin, että keräät aloitteelle nimiä paperilla. Se on se tapa jolla tämä projekti viedään maaliin. Se on aivan mahdollista, vaatii vain hiukan työtä. Turkistarhauksen vastaiselle aloitteelle kerättiin 70 000 nimeä lähinnä paperilla.

Jos jokainen aloitteen nykyinen allekirjoittaja hankkii yhden nimen, se yksin riittää
Jos 10% aloitteen allekirjoittajista hankkii 10 nimeä, se yksin riittää
Jos sata kovinta aktiivia kerää kukin 250 nimeä, se yksin riittää
Jos jokainen aloitetta tukeva järjestö hankkii 2 500 nimeä (ja niillä useimmilla on paljon enemmän jäseniä), se riittää.

Haastankin kaikki aloitteen kannattajat keräämään allekirjoituksia. Yhden, jos olet kannattaja. Kymmenen, jos haluat todella auttaa ja 250, niin kuulut projektin kovaan ytimeen!

Toimi näin

1) Printtaa kannatusilmoituksia tästä tai tilaa niitä mailaamalla Joonakselle joonas.pekkanen (at) avoinministerio.fi. Painetut ilmoitukset ovat siistimpiä, joten isommat määrät kannattaa kerätä niille.

2) Esittele asia ihmisille ja pyydä heitä täyttämään ilmoitus. Varaa mukaan kirjoitusalusta ja kuulakärkikynä. Aloitteen tekstikin on hyvä olla mukana, jos joku haluaa sen lukea. Hommaa on myös mukavampi tehdä 2-3 ihmisen porukalla kuin yksin.

3) Postita kerätyt lomakkeet osoitteeseen:

Järkeä tekijänoikeuslakiin
PL 1403
00101 Helsinki

Voit säästää postimaksun pyytämällä postitussopimusnumeron Joonakselta.

4) Raportoi keräämisesi ja leveile aiheella kavereillesi. Keräystietoja varten tulee nettisivu, mutta sitä odotellessa postaa vaikka kommentti tähän blogaukseen.

Hyviä paikkoja kerätä nimiä on muun muassa

Yliopistolla tai muutoin koululla (paljon ihmisiä, jotka monet kannattavat)
Yhdistyksen kokouksessa (kaikki kannattavat esitystä?)
Festareilla
Tupareissa/synttäreillä/kotibileissä
Keskustassa kadulla aurinkoisena päivänä

Jos oman keräyksen pystyttäminen tuntuu isolta tavalta aloittaa, voit myös lähteä mukaan keräystiimiin. Keräystapahtumia suunnitellaan täällä.

Kysymyksiä ja toimintaehdotuksia voi esittää Järkeä tekijänoikeuslakiin Facebook-ryhmässä.

Pallo on nyt sinulla. Pistetään kisa pystyyn, kuka kerää eniten nimiä!

IPR-järjestelmän perusteita: teknologian kehitys

Tämä on pitkään viipynyt lopetus sarjalleni IPR-järjestelmän perusteista (IPR = immaterial property rights, immateriaaliset omistusoikeudet, kuten tekijänoikeudet ja patentit). Kirjoitin aiemmin edistyksestä, taloudesta, kulttuurista ja oheisvahingoista. Tällä kertaa aiheena on teknologian kehityksen tekijänoikeuksille aiheuttamat vaikutukset ja reunaehdot.

Tiivistetysti, minusta vaikuttaa siltä, että tekijänoikeusjärjestelmällä ei ole tulevaisuudessa kauhean suurta merkitystä teosten jakelijoiden ja kuluttajien välisissä suhteissa. Maailma tulee toimimaan oleellisin osin aivan kuin tekijänoikeuksia ei olisi. Riippumatta siitä, millaisia tekijänoikeuslakeja säädetään. Antakaas kun selitän.

Historiaa…

Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä syntyi kirjapainokoneen keksimisen myötä. Uusien teoskappaleiden (kirjojen) tuotantokustannus romahti käsinkopiontiin verrattuna, ja siksi aiemmat toimintamallit muuttuivat mielettömiksi. Vajaat 300 vuotta itse keksinnön jälkeen, 1709, syntyi ensimmäinen varsinainen tekijänoikeuslaki, jolla tasapainotettiin eri intressiryhmien (tekijät, jakelijat, kuluttajat) vaatimukset ja tarpeet. Kompromissi toimi kohtalaisesti seuraavat vajaat 300 vuotta. Sitten teknologia muuttui taas dramaattisesti. Kasvi on kirjoittanut tästä historiasta vähän laveamman kuvauksen.

Munkit kopioivat kirjoja käsin, työläästi ja siis kalliisti. Levitystä ei kannattanut erikseen kontrolloida, kun työn hinta asetti sille kuitenkin ahtaat rajat.

Painokone kopioi kirjoja halvalla, mutta keskitetysti. Syntyi alkuperäistekijän intressi päästä osingolle painajan syntyneestä voitoista, ja kontrollointi oli helppo toteuttaa painokoneiden käyttöä säätelemällä.

E-kirja kopioituu valitsemalla ”edit” ja ”copy”. Missä tahansa maailman miljardista tietokoneessa. Vaikka intressi rajoittaa on yhä olemassa, mahdollisuudet siihen ovat aika heikot.

Eikä tässä ole vain kirjoista kyse: levyprässi vastaa kirjapainoa, filmikelojen tuottaminenkin jossain määrin. Ja kaikkia näiden koneiden levittämiä sisältöjä voi nykyään levittää hiiren klikkauksella. Olisi harhaista väittää, ettei tässä ole tapahtunut perustavanlaatuista muutosta.

Katsotaanpa muutosta eri aloilla

Pelit

Tietokonepelit kohtasivat digitaalisen vapaan kopioinnin ensimmäisenä, koska ne syntyivät suoraan bittimaailmaan. 80- ja 90-luvulla pelit olivat järjestään kopiosuojattuja, ja kopiosuojaukset järjestään helppo tai ainakin mahdollista kiertää. Nyttemmin niistä on silloisessa muodossaan luovuttu.

Nykyään pelejä on kovin monenlaisia, ja niiden levityksen rajoitustekniikat vaihtelevat. Muutama esimerkki alla

Internetin flash-pelit ovat vapaasti saatavilla. Käyttö alkuperäisessä yhteydessään on tehty niin helpoksi, ettei kukaan viitsi ruveta kopioimaan niitä.
Kännykkäpelit perustuvat helppoon saatavuuteen. Ne maksavat jonkin verran, mutta niiden lataaminen puhelimeen on tehty helpoksi (maksu puhelinlaskussa), ja kopioiden hakeminen interntistä taas on työlästä, joten sitä ei kauheasti tapahdu
Verkkopelit, kuten WoW tai Eve Online perustuvat yhteisöön verkossa. Itse pelin kopioinnilla ei ole väliä, koska pelaajien pitää maksaa kuukausimaksua voidakseen pelata serverillä, jossa kaikki muut pelaajat ovat.
Konsolipeleissä jyrää DRM. Pelit on sidottu fyysiseen mediaan, ja laitteiden käyttöä rajattu, etenkin muuntelun osalta. Seurauksena jokainen uusi laitesukupolvi on aina aikansa rajattu, kunnes joku rikkoo DRM:n ja piraattipelit alkavat toimia.

Yksikään näistä malleista ei perustu oletukseen, että ihmistet eivät kopioisi pelejä. Päinvastoin, ne kaikki on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että ihmiset kopioivat pelejä joka tapauksessa. Jo kopiosuojaukset aikanaan lähtivät tästä oletuksesta, mutta tekninen ratkaisu ei vaan ollut toimiva.

Musiikki

Musiikin saralla yksi suuri trendi on livemusiikin osuuden nousu. Jos ennen keikka oli tapa saada faneja, jotka ostavat levyjä, nykyään levy on pikemminkin tapa saada väkeä keikoille (kärjistys, toki).

Levy-yhtiöt ovat vastanneet haasteeseen laajentamalla ohjelmatoimistojen suuntaan, tekemällä ”360 diilejä”, joissa ne saavat osuuden keikoista, T-paitamyynnistä ja aivan kaikesta. T-paitaa tai keikkaa kun ei voi kopioida tietokoneella.

Perinteiset levy-yhtiöt ovat silti pulassa, kun levymyynti on katoamassa. Kyseessä on kuitenkin vain bisneksen muutos, ei maailmanloppu. Eikä se koske niinkään musiikin tekijöitä, kuin jakelijoita. Norjalaisessa tutkimuksessa huomattiin, että vaikka muusikoiden levytulot putosivat viimeisen 10v aikana 50%, kokonaistulot itse asiassa kasvoivat 66%. Suurimmat nousijat olivat keikkatulot, nousua 136%, apurahat, nousua 154% ja tekijänoikeuskorvaukset radioilta, ym, nousua 108%. Näistä uusista tuloista tekijänoikeuskorvaukset radioilta saattavat seuraavaksi joutua uhanalaisiksi, kun internet syö myös radioiden asemaa.

Musiikkiteollisuuden (ei siis muusikoiden) liikevaihdon kehitys Norjassa. Kokonaissumma on pysynyt suunnilleen samana, mutta levymyynnin osuus romahtanut. Muissa kuin levymyyntituloissa levy-yhtiöiden osuudet ovat pienempiä, joten muusikoiden osuudet ovat vastaavasti kasvaneet.

Elektronisen musiikin jakelun puolella on kaks menestystarinaa: iTunes ja Spotify. ITtunes perustuu iPodien vanhalle suosiolle: Kun Apple hallitsee musiikin kuuntelulaitteita, se voi tehdä omasta kaupastaan äärimmäisen helppokäyttöisen, ja samalla vaikeuttaa muusta lähteestä tulevien, laillisten tai laittomien, kappaleiden kuuntelua. Pohjimmiltaan malli on hyvin samanlainen kuin kännykkäpeleissä: osin kontrolloidussa ympäristössä jakelumallista voi tehdä piratismia suositumman, vaikka kuluttajat joutuvat maksamaan.

Spotify on mielenkiintoisempi tapaus, koska se toimii avoimessa internetissä ja millä tahansa tietokoneella. Siitä huolimatta sen on onnistuttu tekemään helpommaksi käyttää kuin vertaisverkoista musiikin lataaminen, joten se menestyy. Sivumennen sanoen, bändit jotka vetävät musiikkiaan pois Spotifystä eivät ehkä aina hahmota, että Spotifyn suurin kilpailija on The Pirate Bay. Sieltä biisejä ei saa pois, joten jos Spotifystä ei jotain löydy, fanit kääntyvät sinne seuraavaksi. Sekä iTunes, että Spotify nimenomaan kilpailevat piratismin kanssa, tunnustaen sen olemassaolevaksi realiteetiksi. Siksi ne menestyvätkin.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että vaikka suuret levy-yhtiöt ovat pulassa, musiikkibisnes ei ole katoamassa minnekään. Se on vain sopeutumassa maailmaan, jossa pitää toimia ilman tekijänoikeuksia. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa levy-yhtiöt (tai niiden seuraajat) ovat artistien alihankkijoita jotka tarjoavat jakelupalvelua, eikä päin vastoin.

Kirjat

Kirjojen kohdalla binääriaika on vasta alkamassa. Näyttää siltä, että kirja-ala aikoo toistaa musiikkiteollisuudessa jo hyvin koeteltuja virheitä, joissa voi turvallisesti luottaa epäonnistuvansa. Sen jälkeistä kehitystä on vaikeampi arvata. Kirjallisuudessa ei ole musiikkiesitysten tapaista luontevaa vaihtoehtoista tulonlähdettä, jonka ympärille ala voisi siirtyä. Ansaintamallin rakentaminen julkisten lukemisten ympärille kuulostaa aika …surkealta.

Mutta tarve ylläpitää tekijänoikeuksia ei aikaansaa mahdollisuutta ylläpitää tekijänoikeuksia. Jos kirja-alalle ei löydy yllättävää uutta ansaintalogiikkaa, ainakin fiktiopuoli saattaa taantua, kun kustannustoimittajille ei löydy maksajaa entiseen malliin (kirjailijoita kyllä aina löytyy, mutta pelkkä kirjailija ei riitä, lukekaa vaikka Charles Strossia).

Rajauksia

Puhun tässä kuluttajille levitettävistä teoksista. Esimerkiksi ammattikäyttöön tarkoitetut ohjelmistot ovat erilaisessa asemassa, koska (ammatti)käyttö on rajattua ja sitä voidaan kontrolloida, vaikkei levitystä voikaan. Esimerkiksi Adobe vahtii tarkasti graafikoiden photoshopin käyttöä, mutta harrastelijoiden piratismiin ei puututa.

Yhteenveto

Kaikki eri alojen yllä kuvatut keinot ovat tapoja reagoida siihen tosiasiaan, että teoksen levitystä ei voi estää. Mitenkään. Ratkaisuna voi joko:

tehdä omasta levityskanavasta helpoin, jotta se voittaa kilpailijat (spotify, iTunes),
tehdä teoksesta sellainen, ettei sillä ole arvoa irrallaan, ilman yhteyttä välittäjän kontrolloimaan yhteisöön (verkkopelit),
yrittää sabotoida teoksen käyttömahdollisuudet ilman yhteyttä kontrolloivaan jakelijaan (drm), tai
siirtyä performatiivisiin teoksiin, jotka vaativat läsnäoloa (live-musiikki).

Yhdessäkään näistä toimintamalleista tekijänoikeussäädökset eivät näyttele merkittävää osaa. Niillä on varmasti merkityksensä jakelijoiden keskinäisessä taistelussa, mutta se on vain keskinäistä nokittelua ja nollasummapeliä, joka ei tuo leipää artistin pöytään.

Minusta näyttää kovasti siltä, että kuluttajia koskevan tekijänoikeuden päivät ovat luetut. Hyvässä ja pahassa. Voi olla, että lainsäädäntömme ei heijasta tätä vielä sataan vuoteen, mutta mediateollisuuden toimintamalleissa ja kuluttajien jokapäiväisessä käytöksessä se näkyy jo nyt. Yhä suurempi osa heistä toimii ikään kuin tavalliset ihmiset saisivat levittää mitä tahansa teosta vapaasti.

Suoja aika ja IT-ala, sekä tekijänoikeustyöryhmän kuulumisia

En ole hetkeen kirjotellut IPR:stä, joten tässä vähän tekijänoikeustyöryhmän kuulumisia. Maaliskuussa esitettiin kommentteja vihreiden poliittiseen ohjelmaan. Kommentit piti tehdä aika kiireellä, joten lopulta pidettiin vaan ärsyttävä äänestysrumba kaikenlaisista sanamuotonyansseista. Siitä jäi lähinnä paskan maku suuhun, mutta itse ohjelmasta tuli lopulta aika hyvä. Ei mitenkään erityisen spesifi, mutta se ei kai ollut tarkoituskaan. Omaa kynänjälkeäni tunnistan sieltä yhden lauseen: ”Sananvapaus ja yksityisyyden suoja on turvattava kaikille myös Internetissä”, muitakin hiukan tutun oloisia kohtia näkyi kyllä.

Nyt työryhmän varsinainen työ jatkuu taas tavoitteena rakentaa linjapaperi, tällä kertaa vähän paremmalla ajalla kuin tuon ohjelman kommentointi. Tänään olisi kokous, jossa Ville Oksanen (Effi, Turre legal, jne) alustaa tekijänoikeuksien suoja-ajoista. En valitettavasti pääse itse paikalle, joten kirjoitin allaolevan hahmotelman tekijänoikeuksien roolista IT-alalla muille työryhmäläisille, joista enemmistö on tutumpi kulttuurialan kanssa (koen olevani jonkinlaisessa virallisen nörtin roolissa, joten edustan sitten sitä parhaani mukaan). Tässä siis hiukan pohdintaa suoja-ajoista IT-alan näkökulmasta, ja vain siitä.

Tietokoneohjelmat ovat käytännössä aina tekijänoikeuden suojaamia. En tiedä oikeuden päätöksiä teoskynnyksestä, mutta käytännön oletuksena alalla on, että jokainen koodirivi on suojattu. Tekijänoikeuksiin perustuvan ohjelmistobisneksen arvo on Suomessa laskutavasta riippuen puolesta miljardista runsaaseen kahteen miljardiin euroa. Tämä tekee siitä rahassa mitattuna saman kokoluokan alan kuin musiikkiala.

Tekijänoikeuden merkitykseen IT-alalla liittyy muutama erityispiirre, joita koitan avata alla.

Lähes kaikilla mainittavilla ohjelmalla on useita tekijöitä. Pienemmillä ohjelmilla 3-10 hengen tiimi, suurimmilla jopa kymmeniä tuhansia tekijöitä. Lähinnä pienillä harrasteprojekteilla ja oppilastöillä voi olla yksi tekijä. Kaupallisessa tuotannossa tekijöiden nimiä ei yleensä kerrota (poikkeuksena avoimen koodin projektit, s.o. open source). Alan käytäntönä on, että kaikki tekijänoikeudet siirtyvät aina työnantajalle osana työsuhdetta siinä laajuudessa kuin laki vain suinkin sallii. Usein myös yritykset muodostavat alihankintaketjun, niin että tekijänoikeudet siirtyvät saman tien jopa 6 kertaa eri yritykselle sopimusten perusteella.

Tekijän kuolinvuoteen sidottu tekijänoikeuden suoja-aika on IT-alalla ongelmallinen, koska tekijöitä on yllä kuvatun seurauksena yleensä mahdoton selvittää. Teoksen julkaisuhetki sen sijaan on yleensä tiedossa, joten siihen sidottu suoja-aika toimii paremmin.

Toinen IT:n erityispiirre on, että teokset vanhenevat nopeasti, ja niitä päivitetään koko ajan. Vuoden vanha peli on vanha, ja 5 vuotta vanha esihistoriaa. Toimisto-ohjelmatkin vanhenevat viidessä vuodessa, ja sitä vanhempia ohjelmajulkaisuja on hyvin vaikea löytää kuluttajille myynnissä.

Ohjelmien ydin on toki pitkäikäisempi. Esimerkiksi nykyiset windowsit perustuvat Windows NT:hen, joka julkaistiin 1993, mutta ei kukaan enää halua tuota versiota käyttää. Sen jälkeen on tullut 14 uutta pääversiota, ainakin 32 service pack -päivitystä ja satoja ellei tuhansia pieniä korjauspäivityksiä.

Suosituista ohjelmista tuleekin yleensä uusia päivitysversioita muutaman kuukauden tai vuoden välein, ja pieniä korjauspäivityksiä jopa viikottain. Jos ohjelmasta ei tule uusia versioita, se johtuu luultavasti siitä että kukaan ei käytä sitä.

Yli 10 vuotta vanhoja ohjelmajulkaisuja käytetään lähinnä historiaharrastuksena: erityisesti vanhoilla peleillä, mutta myös vanhoilla käyttöjärjestelmillä on omat harrastajansa, jotka rakentavat emulaattoreita ja näkevät suurta vaivaa kyetäkseen edes ajamaan niitä.

Julkisten laitosten ja suurten yritysten tietojärjestelmät ovat toisinaan selvästi vanhempia, mutta niitäkin on varmasti päivitetty ajan myötä, ehkä muutaman vuoden välein. jos jossain on käytössä yli 10 vuotta vanha järjestelmä, jota ei ole päivitetty, se johtuu luultavasti siitä, että päivitystä ei ole saatavilla, koska tekijänoikeudet omistava yhtiö on mennyt nurin tai muutoin lopettanut tuotteen.

IT-alalla siis järkevä suoja-aika olisi selvästi nykyistä lyhyempi. Yli 5 vuotta vanhojen ohjelmajulkaisujen kaupallinen merkitys on hyvin lähellä nollaa, ja esimerkiksi 15 vuoden suoja-aika vastaa käytännössä jo ikuista. Alkuperäiset tekijät eivät juuri koskaan saa tekijänoikeustuloja, vaan heille maksetaan palkan muodossa. Heidän vanhuuden turvaansa suoja-aika vaikuttaa siis vain, jos se tekee ohjelmistobisneksen ylipäätään kannattamattomaksi.

Tiivistetysti:

IT-alalla tekijän kuolemaan sidottu suoja-aika ei toimi.
Suoja-ajan kestona esimerkiksi 15 vuotta ei haittaisi tekijöitä tai teoksiin perustuvaa nykyistä liiketoimintaa käytännössä lainkaan.
Jos erilaisille teoksille harkitaan eri mittaisia suoja-aikoja, tietokoneohjelmille kannattaa harkita lyhyempiä aikoja kuin esim. kulttuurituotteille.

Sivumennen sanoen, se, että esim. Piraattipuolue kannattaa suunnilleen tämän pituisia suoja-aikoja sidottuna juuri teoksen julkaisuun ei liene sattumaa. Heistä useimmille teoksen prototyyppi lienee tietokoneohjelma.

Hirvenhiihto

Väinö Hämäläinen: Hiiden hirven hiihto (1902)

Hirven hiihto perustuu siihen, että auringon pinnalta sulattama ja pakkasöiden kovettama keväthanki kantaa hiihtäjän, muttei hirveä. Hirvi on silti hiihtäjää niopeampi, mutta polvia myöten lumessa kahlaaminen väsyttää sen, ja hangen jäinen kuori repii jaloista ensin nahan ja lopulta jänteet. Tämä vie tunteja, jos ei päiviä. Suksilla perässä sivakoinut metsämies saa sitten hirven kiinni ja lopettaa sen sauvana käyttämällään keihäällä.

Lemminkäinen yllä jostain syystä lassoaa Hiiden hirven ensin, ehkä siksi että tarueläimenä sillä oli jääpintaa kestävät kintereet.

Nykynäkökulmasta hirvenhiihto on tietenkin eläinrääkkäystä, mutta jos talo pitää ruokkia ja laarit alkavat ammottaa tyhjyyttään, ei siinä paljon hirven hyvinvoinnin perään kysellä. Eivätkä ne sudet sitä sen humaanimmin hengiltä aja.

—

Hankikanto edellyttää syntyäkseen pidempää jaksoa kevättalvella niin, että aurinko paistaa mutta on silti pakkasta. Ja riittävää lumen syvyyttä, että sitä on vielä jäljellä tuon sulattelun jälkeen. Tätä sattuu helsingissä korkeintaan kerran vuosikymmenessä; itse asiassa en muista koska viimeeksi olisi ollut hankikanto. Mutta nyt on.

Lähdin tänään töistä lounaan jälkeen, ja hiihdin Arabianrannan editse Viikkiin. Ladut olivat hyvässä kunnossa, mutta ennen kaikkea niiden ulkopuolellakin pystyi hiihtämään. Hanki kesti jopa luistelun, ja tuo latukoneiden varassa tapahtuvaksi välineurheiluksi luulemani laji alkoikin tuntua ihan järkevältä. Jos hiihdät Helsingissä kerran vuoskymmenessä, se kannattaa tehdä nyt!

—

Tekijänoikeuksiin tämä liittyy sikäli, että syyllistyin yllä oikeastaan tekijänoikeusrikkomukseen. Väinö Hämäläisen klassinen Kalevala-maalaus Lemminkäinen ja Hiiden Hirvi (1902) on tekijänoikeuden suoja-ajan alainen nimittäin vielä 11 päivän ajan (taiteilija kuoli 20.3.1940). Tämän postauksen kaltainen sen julkinen käyttö vaatisisi siis luvan. Ja luvan hankkiminen taas on niin hankalaa, ettei siihen ole mitään järkeä yhtä blogausta varten ryhtyä. Pelkkä oikeudenomistajien selvittäminen olisi kertaluokkaa suurempi työ kuin kirjoittaminen.

Tuntuu absurdilta, etten saa näyttää kuvaa yli sata vuotta vanhasta maalauksesta, jolla on jonkinlainen kansallisen ikonin asema. Tilanne tekee tämän blogauksen kaltaisen teoksen tekemisen laillisesti käytännössä mahdottomaksi. Se myös hankaloittaa suomalaisen kulttuurin välittämistä eteenpäin ja uusintamista: kysehän hitto soikoon kansalliseepoksesta ja sen ikonisoidusta kuvituksesta! Kaikkien yhteisestä kulttuuriperinnöstä.

Vastaavia ongelmia on kaikenlaisten teosten kanssa, mutta suurimmillaan ne ovat klassikon aseman saavuttaneiden teosten kohdalla. Kun teoksen potentiaalisten uusiokäyttäjien joukko on suuri, mutta yksittäisen käytön ”hyöty” pieni, syntyy lupien vaatimisesta mittava hyvinvointitappio, s.o. yhteisöä kokonaisuudessa hydyttävää toimintaa jää tekemättä merkittävä määrä.

Pari vaihtoehtoa miten tilannetta sitten voisi parantaa:

Fair use -pykälä USA:n tapaan mahdollistaisi tälläisen epäkaupallisen ketään haittaamattoman käytön.
Kaikille teoksille pakkolisensointi, eli niitä saa käyttää lupaa kysymättä, kunhan maksaa. Lisäksi tarvittaisiin mikromaksujärjestelmä, jonkinlainen tekijänoikeuden rekisteröinti (maksun saajien tunnistamiseksi) ja jokin määrätty maksutaso, esimerkiksi kiinteä maksu epäkaupalliseen käyttöön.
Valtio voisi lunastaa oikeudet kansallisesti merkittäviksi katsomiinsa teoksiin ja antaa ne vapaaseen käyttöön. Tämä ratkaisisi osan pahimmista ongelmista (kuten Sibeliuksen teosten käytön), mutta ei tietenkän yleisessä tapauksessa.

ps. Alkuperäisteosta voi käydä ihailemassa SYK:ssa.

IPR-järjestelmän perusteita: oheisvahingot

Kysymys IPR:stä ei ole vain kysymys siitä, miten edistää kulttuuria/taloutta/jne mahdollisimman tehokkaasti, vaan myös siitä, mitä haittaa muulle yhteiskunnalle tulee tehtyä siinä sivussa (oheishyötyjä en nyt käsittele, oletan hyötyjen ilmenevän tavoitteiden kautta). Itselleni tämä on ehkä tärkein kysymys koko IPR-keskustelussa.

Erityisesti tekijänoikeuksista on tullut terrorismin rinnalle uusi keppihevonen, jonka varjolla voi tehdä lähes mitä vaan. Kaikenlainen suhteellisuudentaju tuntuu olevan kateissa. Tekijänoikeuksien suojaamiseksi on mm.

Ohitettu demokraattiset prosessit
Siirretty tutkintavastuu ja tuomiovalta oikeuksienomistajille
Pystytetty ennakkosensuurijärjestelmiä
Kielletty keskustelu vääristä aiheista
Kumottu kuluttajan oikeuden laillisesti ostamiinsa asioihin

Tuo lista ei ole tyhjää retoriikkaa, vaan tapahtuneita tosiasioita. Alla jokaisesta esimerkki.

Demokratian ohittamisesta kertoo prosessi, jolla Acta-sopimusta parhaillaan valmistellaan. Acta-sopimus on käytännössä kansainvälinen tekijänoikeuslaki, jonka on tarkoitus sitoa osallisia maita. Neuvottelut käydään virkamiesvoimin ja täysin salassa. Edes poliittisia päättäjiä, saatika kansalaisjärjestöjä ei päästetä mukaan tai edes kerrota, mistä oikein sovitaan ennen kun sopimus on valmis ja se on vain ”pakko hyväksyä”. Viimeisimpänä esimerkkinä kauppakomissaari ei aio kertoa europarlamentille mitään neuvotteluista, vaikka Lissabonin sopimuksen mukaan ”Euroopan parlamentille tiedotetaan välittömästi ja täysimääräisesti [neuvottelu]menettelyn kaikissa vaiheissa”.

Tällainen demokratian halveksunta on sietämätöntä. Haluttiinpa tekijänoikeusjärjestelmästä millainen tahansa, siitä on kyettävä päättämään demokraattisesti. Ja demokraattiseen päätöksentekoon kuuluu keskeisesti avoin valmistelu, josta kansalaiset ja etenkin poliittiset päättäjät ovat tietoisia. Demokratia on tärkeämpää kuin immateriaaliset omistusoikeudet.

Tutkintavastuu ja tuomiovalta on siirretty oikeudenomistajille ranskalaisessa Hadopi-laissa. Siinä epäillyn tekijänoikeusrikkojan nettiyhteys katkaistaan rangaistustoimena. Kyse ei siis ole sopimuksenpurusta, vaan nimenomaan juridisesta rangaistuksesta. Rangaistus vaan ei perustu oikeudenkäyntiin jossa syyllisyys todistettaisiin. Tekijänoikeuksienhaltijan (tai nettiyhteyden tarjoajan, tai tekijänoikeustoimiston) pitää vaan kolme kertaa epäillä kansalaista tekijänoikeuden alaisen materiaalin levityksestä. Epäilyä ei tarvitse millään tavalla näyttää toteen, eikä epäillyllä ole mitään juridisia keinoja taistella vastaan. Jälkikäteen hän voi koittaa saada päätöksen kumottua osoittamalla jotenkin, että mitään tekijänoikeusloukkauksia ei ole tapahtunut. Miten yksilöimättömän syytteen voi osoittaa vääräksi, jää tässä epäselväksi.

Asianosaisesta yksityisistä yrityksistä on siis tehty sekä poliisi että oikeuslaitos, ja syyttömyysolettama on tältä osin kumottu. Avoin ja oikeudenmukainen oikeudenkäynti ovat tärkeämpiä periaatteita kuin immateriaalinen omistusoikeus, IPR-järjestelmän täytyy kyetä toimimaan oikeusvaltion puitteissa.

Ennakkosensuuria on pystytetty esimerkiksi Tanskassa, jossa oikeus on kieltänyt muutamia operaattoreita reitittämästä liikennettä muutamiin domaineihin (venäläinen allofmp3.ru ja ruotsalainen thepiratebay.net). Operaattori on vastaavassa asemassa kuin postilaitos: se vaan välittää paketteja. Operaattorille annettu kielto välittää jostain tulevia paketteja vastaa sitä, että postilaitosta kielletään välittämästä kirjeitä tietylle taholle ja taholta. Erityisesti Ruotsiin luulisi Tanskalla olevan sellaiset suhteet, että mahdollisiin rikoksiin voidaan puuttua, eikä niitä tarvitse tyytyä peittelemään sensuurin verholla.

Tanskan päätös on tehty oikeudessa asianmukaisin prosessein, ja se on valittamiskelpoinen. Ongelma on siis yllä esiteltyä Ranskan lakia pienempi. Suomessa on käytössä salainen lapsipornon sensuurilista, jolle joutumisesta ei voi valittaa eikä sen sisältöä mitenkään valvota. Mm. pääministeri Vanhanen on kannattanut sen laajentamista tekijänoikeuksiin. Listan tekninen toimimattomuus on onneksi hillinnyt haluja.

Suomessa on myös kielletty organisoitu keskustelu tekijänoikeuksien tehokkaan suojan kiertokeinoista. Kielto esitetään hallituksen perusteluosassa kun nykyistä tekijänoikeuslakia säädettiin. Suomalaisessa oikeuskäytännössä hallituksen esityksellä on laintulkintaa ohjaava vaikutus, eli kielto voidaan katsoa laissa annetuksi. Varsinainen teksti kuuluu näin:

”Myös teknisen suojauksen poistamista tai kiertämistä koskevien ohjeiden tarjoaminen voi olla säännöksessä tarkoitettua salauksen purkupalvelua sellaisessa tapauksessa, jossa salauksen kiertämisohjeiden antaminen tapahtuu esimerkiksi organisoidun tai kaupallisen palvelun puitteissa.”

Sananvapaus ei ole absoluuttinen oikeus, vaikka perusoikeus onkin. Se on säännöllisesti konfliktissa muiden perusoikeuksien, esimerkiksi yksityisyyden suojan kanssa, ja siihen voidaan tehdä rajauksia. Ennakkosensuuri ei kuitenkaan koskaan ole demokratiassa hyväksyttävä rajaus ja julkisen keskustelun jostain aiheesta kielto on myös ongelmallinen. Perusoikeuksien rajauksilta yleensä edellytetään, että ne ovat välttämättömiä, tarkkarajaisia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun intressiin. Tämä on syytä olla lähtökohtana myös, kun immateriaalisen omistuksen ja sananvapauden ristiriidoista taitetaan peistä.

Kuluttajan oikeuksista kertoo Amazonin Kindle-episodi. Amazon oli myynyt e-kirjoja, joihin sillä ei ollutkaan oikeutta. Kun tilanne selvisi kirjakaupassa, kirjat yksinkertaisesti poistettiin niitä ostaneiden ihmisten lukulaitteista, ja rahat palautettiin. Ei voi olla kohtuullista, että hyvämaineisesta kirjakaupasta kirjansa ostaneilta ihmisiltä viedään kirjat takautuvasti, koska myyjä on sählännyt. Oikea ratkaisu olisi, että myyjä maksaa korvaukset virheestään, ja ostajat eivät koskaan kuule koko asiasta. Normaalin kuluttajansuojan tulee päteä aineettomien teostenkin osalta. Ironisesti kirjat, joista oli kyse, olivat George Orwellin tuotantoa, mm. Vuonna 1984.

Yksikään näistä esimerkeistä ei ole yksittäistapaus. Jokaista mainitsemaani oikeudenloukkausta vastaavia on tehty ja erityisesti haluttu tehdä muuallakin. Aikamme ehkä keskeisin poliittinen kamppailu avoimen yhteiskunnan puolesta koskee IPR:ää.

Kertauksen vuoksi:

IPR-järjestelmää koskevat säädökset tulee säätää demokraattisten prosessien henkeä ja kirjainta noudattaen. Jos niille ei ole demokraattista kannatusta, ei niitä tule säätää.
IPR-järjestelmän tulee kyetä toimimaan oikeusvaltion puitteissa.
IPR:n nimissä tehtyjen sananvapauden rajoitusten tulee olla täsmällisiä ja painavasti perusteltuja.
Ennakkosensuuri ei ole hyväksyttävää.
Kuluttajansuojan tulee toimia myös aineettomien hyödykkeiden kohdalla.

Suomen nykyinen tekijänoikeuslaki hipoo jo näitä raameja, ulkomailta löytyy paljon esimerkkejä jotka ovat kaukana niiden ulkopuolella. Ja jos Acta- sopimus astuu voiman, liikutaan immateriaalisten omistusoikeuksien kanssa yhä kauemmas oikeusvaltiosta.

——————————————————
Edit: tekijänoikeustyöryhmän kuulumiset tähän samaan.

Tekijänoikeustyöryhmän ensimmäinen kokous oli viime maanantaina. Puhuttiin työtavoista ja yleisluontoisesti Vihreiden poliittisen ohjelman luonnoksesta. Mitään ei vielä päätetty substanssin suhteen, mutta ensi kerralla pitää jotain lausua tuosta poliittisesta ohjelmasta.

Ryhmän työn kommentoinnista sovittiin, että yleisluontoisesti siitä voi kertoa eteenpäin, mutta kenenkään jäsenen yksittäisiä sanomisia ei (koska pitää voida prosessoida ideoita ja sanoa ääneen keskeneräisiäkin ajatuksia).

ps. Poliittista ohjelmaa voi kommentoida netissä, ks. linkki yllä. Jos haluaa vaikuttaa, rakentavat ja hyvin muotoillut kommentit toiminevat parhaiten.

IPR-järjestelmän perusteita: kulttuuri

IPR:llä, erityisesti tekijänoikeuksilla pyritään myös tukemaan uuden kulttuurin syntyä. Tavoitteeksi näkee väitettävän myös esimerkiksi ”turvata taiteilijoille elinkeino” tai ”taata kulttuurin tekijöille reilu palkka”, mutta nämä ovat ilmeisen vääriä muotoiluja, koska nykysysteemi ei todellakaan turvaa tai takaa mitään tuloja kulttuurin tekijöille: vain murto-osa elää tekijänoikeustuloillaan.

Mutta siis , tavoitteena edistää kulttuuria. Katsotaanpa.

Kulttuurialat vastaavat 2,6% EU:n taloudesta. Suomessa niiden osuutta ei tilastoida erikseen, vaan ne mahtuvat 3,5% ”muut palvelut” sisään. Prosenttiosuus lienee sama kuin muuallakin, tuskin ainakaan suurempi. Tämä siis kattaa kirjallisuuden, popmusiikin, elokuvateollisuuden sekä kaiken muunkin missään mielessä kulttuuriksi luettavan, josta syntyy rahaa. Suomessa potti on noin 4,7 miljardia. Vertailun vuoksi, Nokian liikevaihto on 41 miljardia.

Olisi kuitenkin virhe määritellä alojen merkitys pieneksi tällä perusteella. Kulttuurialat avstaavat vain 2,6% mitattavasta taloudesta, mutta laajasti tulkittuna, sisältäen myös rahatalouden ulkopuolisen toiminnan, ne vastaavat 100% kulttuuriteosten tuotannosta. Ja se on merkittävä kysymys. Esimerkiksi jos nykyinen musiikkibisnes romahtaa täysin, on se taloudellisesti rajallinen katastrofi, vastaa ehkä parin paperitehtaan sulkemista. Mutta jos musiikin luominen jostain syystä lakkaa, olemme menettäneet keskeisen osan ihmisyyttä (eihän se nyt tieteenkään voi kirjaimellisesti lakata, tämä oli kärjistys. Sama argumentti toimii taantumisenkin suhteen).

Kulttuurin edistystä on siis ajateltava kulttuurin lähtökohdista, ei vain taloutena. Tässä tarkastelussa on tosin syytä huomata, että kulttuuri ei ole sama asia kuin nykyinen kulttuuriteollisuus. Kulttuuri on ihmisyhteisön yhteinen kokemus, sen jäsenten ”saama hyöty”. Ei ole mitenkään selvää, että näiden edut olisivat samat. Teollisuudella tietenkin on ymmärrettävä intressi lobata omaa asiaansa, mutta sivuutetaan nyt se, ja ajatellaan vain ihmisyhteisön kulttuurista saamaa hyötyä.

Kulttuurin edistymistä onkin sitten jo vähän vaikempi mitata. Jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on hyvää tai huonoa, ja vaikka niissä on ehkä jotain yhtenevyyksiä, kaikki yritykset objektiivisiin laatukriteereihin lienevät tuhoon tuomittuja.

Mittarina kulttuurin edistymiselle voi koittaa käyttää luku/katselu/kuuntelukertojen määrää. Nimenomaan kulutuskertoja, eikä tuotantomääriä: jos miljoona ihmistä kuuntelee yhden levyn, heidän saamaansa hyötyä voidaan verrata siihen, että tuhat ihmistä kuuntelee tuhat levyä. Ei ole itsestäänselvää kumpi on parempi.

Kulutusmärän käytössä proxynä on ilmeiset ongelmansa. Erityisesti se ei huomioi laatua mitenkään. Olen lukenut Orhan Pamukin Nimeni on punainen ja R.A.Salvatoren viimeisimmän musta haltia -hömpän kummankin kerran, mutta ensimmäisestä koen saaneeni melko paljon enemmän. Salvatoren kirjojen nimiä en edes muista, ja tunnistan vain kansikuvasta olenko lukenut ne jo (kerran erehdyin, ja huomasin sen vasta puolessa välissä kirjaa…). Subjektiivisesti laadun käsite on selvä, mutta sen yleistäminen ei onnistune. Jonkin verran se kuitenkin vaikuttaa kulutusmääriin: kirja jota luetaan paljon on yleensä jollain tapaa hyvä (vaikka se tapa ei vastaisikaan perinteisiä sivistysihanteita).

Toinen ongelma on hyödyn epälineaarisuus: teinille levyn ostamisen (anteeksi vanhahtava ilmaus, I’m so 90’s) hyödystä suuri ellei jopa suurin osa tulee siitä, että kavereillakin on sama levy. Sama koskee kaikkea kulttuuria: se on yhteinen kokemus, ja siitä saatu ”hyöty” perustuu juuri yhteiseen jakamiseen. Tässä mielessä se, että miljoona ihmistä lukee yhden kirjan on enemmän kuin jos tuhat lukee tuhat kirjaa.

Kysymys IPR:stä asettuu tässäkin lopulta leviämisen esteet vastaan luomisen kannusteet. Se, että teoksista pitää maksaa vähentää niiden käyttöä, ja siten taannuttaa kulttuuria. Toisaalta, jos tekijöitä (oletetusti) kannustava kuvitelma menestyksestä särkyy, uutta kulttuuria syntyy ehkä vähemmän. Ja jos rahan teko kulttuurilla vaikeutuu, mistä maksetaan kustannustoimittajille, musiikkituottajille ja muille kulttuurin tueksi työtään tekeville, joille nykyään lohkeaa osuus tekijänoikeusbisneksen tuotoista.

IPR-järjestelmän perusteita: talous

Taloudesta puhuttaessa viimeeksi käsittelemäni edistys tarkoittaa likimain bruttokansantuotteen kasvua. BKT:ssä on tietenkin ongelmansa: se ei mittaa suoraan tuotettua hyötyä, vaan julkisesti käytyä kauppaa, mikä on eri asia. Ulkoishyödyt ja -haitat eivät siinä myöskään suoraan näy: esimerkiksi metsäntuho tai rapautuneet kansalaisoikeudet eivät aiheuta lyhyellä tähtäimellä BKT:n laskua, vaikka pitkällä välillä voivat hyvinkin aiheuttaa.

Kansantalouden kokonaisuudessaan kasvu (mukaanlukien ei-rahallinen talous, ulkoisvaikutukset jne) on kuitenkin taloudellisen edistyksen mielekäs mitta, ja BKT on sille yleisesti käytetty, vaikkakin ongelmallinen proxy. Käytän siis sitä. Parempia mittoja saa ehdottaa.

Talousvinkkelistä katsottuna kysymys IPR:n tarkoituksenmukaisuudesta asettuu siis: aiheuttaako IPR-järjestelmä (tai sen osa) enemmän BKT:n kasvua, kuin jokin toinen vaihtoehto. Vaihtoehto voi olla vaihtehtoinen malli, tai sitten koko järjestelmästä luopuminen. IPR:ää voi toki tarkastella muustakin näkökulmasta, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kysymys on ainakin periaatteessa empiirinen. Voidan pyrkiä vertaamaan kansantalouttataloutta, jossa ohjelmistopatentit ovat käytössä talouteen, jossa ne eivät ole käytössä. Tai voidaan koittaa simuloida, aiheuttaako Disneyn yksinoikeus Mikki-hiireen suuremman taloudellisen hyödyn, kuin mitä vapaa Mikki-hiiren käyttöoikeus aiheuttaisi. Kuten noita esimerkkejäni miettiessään jo huomaa, käytännössä IPR-järjestelmän vaikutusten laskeminen ei ole niin kovin suoraviivaista.

Jotkut yksityiskohdat tosin ovat selkeitä. Esimerkiksi kirjat tai tallenteet, joista ei ole otettu painosta pitkään aikaan, sanokaamme 10 vuoteen, eivät juuri koskaan tuota oikeudenhaltijoille (ja siten kansantaloudelle) senttiäkään tekijänoikeuden lopun voimassaolon aikana. Siten niiden kohdalla mikä tahansa muu malli olisi lähes varmasti tuottavampi, vaikka tuotto saattaisi jäädä pieneksi. Ratkaisun ei toki tarvitse välttämättä tarkoittaa tekijänoikeuden raukeamista, muitakin vaihtoehtoja on.

Erityisesti patenttien kohdalla BKT-vertailu on relevantti tarkastelutapa. Mutta patenttienkaan tapauksessa kaikki alat eivät ole samassa tilanteessa. On lähes itsestäänselvää, että softapatentit ovat voittopuolisesti haitallisia, mutta lääkepatenttien kohdalla kysymys ei ole aivan yhtä helppo. Kysymys ei siis ole siitä, pitäisikö lääketutkimusta rahoittaa, vaan siitä, olisiko sen rahoittamiseen olemassa tehokkaampia malleja, kuin nykyinen. Muista aloista en osaa suorilta sanoa kauheasti.

Sivumennen sanoen, ajatus patenttioikeuden muuttelusta alakohtaisesti ei ole mitenkään epärealistinen. Patentoitavien asioiden joukko on jatkuvasti elänyt patentin keksimisestä asti, ja kysymys on mitä suurimmassa määrin poliittinen. Viimeeksi 2005 EU-parlamentti päätti hylätä softapatentit (tosin suomen patenttitoimisto myöntää niitä silti, vaikka ne ovat myös vastoin Suomen lakia…)

—

Nämä tekstit ovat osa työtäni Vihreiden tekijänoikeustyöryhmässä. Tarkoitukseni on jäsentää ja konkretisoida omaa ajatteluani asiassa, ja myös hakea uusia ajatuksia. En tässä sarjassa vielä yritäkään hahmotella millainen IPR-järjestelmän oikeastaan pitäisi olla, haen vaan reunaehtoja ja argumentteja. Tekstit saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja myös sisäisesti. Saatan myös muuttaa mieltäni kesken kaiken. Kaikenlainen palaute ja kritiikki sekä linkkivinkit hyviin teksteihin ovat erittäin tervetulleita.

IPR-järjestelmän perusteita: edistys

IPR, eli immaterial property rights tarkoittaa tekijänoikeuksia, patentteja, tuotemerkkejä ja ylipäänsä kaikkea omistusoikeutta abstrakteihin asioihin. Suomeksi usein käytetty termi ”immateriaalioikeudet” on harhaanjohtava, koska siitä puuttuu omistuksen korostaminen. Sananvapaus ei ole IPR:ää, vaikka se on immateriaalinen oikeus.

Eri IPR:n tyypit eroavat merkittävästi toisistaan, ja esimerkiksi tekijänoikeuden eri alatkin eroavat toististaan paljon. Kaikkiin niihin liittyy kuitenkin joitakin yhteisiä piirteitä. Koitan hahmotella niitä sarjassa kirjoituksia IPR:n perusteista.

—-

IPR ei ole ”luonnollista” omistusta, vaan se on lainsäädännöllä luotu konstruktio. Toki fyysisten asioiden omistuskin on lainsäädännöllä määriteltyä, mutta sen ja IPR:n välillä on silti selvä ero. Jos joku varastaa minulta kännykän, tai vaikka tontin, olen menettänyt kännykän (tai tontin). Jos joku ottaa luvattoman kopion joka rikkoo immateriaalisia omistusoikeuksiani, olen menettänyt potentiaalisen mahdollisuuden myydä kopio hänelle. Itse IPR:n alaista teosta tai ideaa en ole menettänyt.

Tämä IPR:n luonne ei sinällään tee siitä mitenkän hyvää tai huonoa. Oleellista on vaan ymmärtää, että se on eri asia kuin fyysisten asioiden omistusoikeus. Vastaavasti kuin avioliittokaan ei tarkoita puolison omistamista, vaikka historiassa on joskus näinkin ajateltu.

No niin, asiaan.

IPR:n tarkoitus on tukea edistystä, kulttuurin ja ideoiden mahdollisimman laajaa leviämistä mahdollisimman monen saataville.

Patenttien tarkoitus on edistää keksintöjen leviämistä ja niiden julkistamista, jotta niistä voitaisiin keskustella, ja muut voisivat hyödyntää tehtyä keksintöä. Keksijälle annetaan väliaikainen monopoli keksintönsä hyödyntämiseen, jotta hänellä olisi kannustin julkaista se, ja pitkän päälle kaikki saisivat hyödyntää sitä vapaasti. Muussa tapauksessa keksijä saattaisi koittaa piilotella keksintöään, eikä kukaan muu pääsisi hyötymään siitä.

Tekijänoikeuden tarkoitus on edistää kulttuurin tuotantoa, jotta mahdollisimman monella olisi pääsy mahdollisimman laadukkaiden kulttuuriteosten äärelle. Tämä on sanottu tiivistetyssä muodossa esimerkiksi USA:n perustuslaissa, jonka mukaan kongressilla on oikeus ”to promote the Progress of Science and useful Arts, by securing for limited times to Authors and Inventors the exclusive Right to their respective Writings and Discoveries.”

Kannattaa huomata, että tekijänoikeuden tarkoitus ei ole rajoittaa ideoiden tai teosten leviämistä, vaan tukea sitä. Käytännössä tekijänoikeus kuitenkin perustuu patenttien tapaan väliaikaiselle monopolille, eli rajoitusten asettamiselle muiden toiminnalle. Syynä tähän on se, että levittämisestä on mahdollista saada tuloja, joilla sitten voidaan tukea teosten tuottamista. Vaikka yksittäisen teoksen leviäminen täten heikkeneekin, lisääntyy laadukkaiden teosten tuotanto, joten kokonaisuutena kulttuuri edistyy. Tai se ainakin on tarkoitus.

Mitään moraalista oikeutta teoksen tai idean leviämisen rajoittamiseen ei ole olemassa. Luvattomat kopiot, luvaton levitys ym. ovat taloudellisia rikoksia. Tekijän moraaliset oikeudet koskevat vain tekijän mainitsemista ja hänen loukkaamistaan.

Useimmat linkit tuossa yllä olivat amerikkalaisiin teksteihin. Se ei ole sattumaa, tässä asiassa sikäläinen keskustelu on jonkin verran suomalaista kehittyneempää. Suomessa tekijänoikeuden ja jopa patenttien mutkaton samastaminen omaisuuteen on valitettavan yleistä, ja tekijänoikeuden tarkoitusta ei usein pohdita.

Tekijänoikeuden perusteena tuo esittelemäni edistyspyrkimys on parempi kuin ”ideat ovat omaisuutta”-ajattelu, koska edistyspyrkimys mahdollistaa ainakin periaatteessa kvantitattiivisen arvionnin. Jos tekijänoikeuden kestoa lyhennetään, heikentääkö se teosten tuottamista enemmän kuin lisää niiden leviämistä? Jos ohjelmistopatentit sallitaan, lisääkö se ohjelmistoteollisuuden innovaatioita enemmän kuin haittaa niiden käyttöönottoa?

Mikäli tekijänoikeuden lähtökohta olisi, että ”mun ideaa ei saa muut varastaa!”, mahdollisuus tälläiseen tasapainon hakemiseen ja analyysiin menetetään ja järjestelmän rakentamisen perusteeksi jää lähinnä huutoäänestys. Itse ainakin preferoin analyyttistä lähestymistapaa, jossa asiat pyritään kvantifioimaan, milloin mahdollista.

Vihreiden tekijänoikeustyöryhmä

Allekirjoittanut on tullut valituksi Vihreän liiton tekijänoikeustyöryhmään 2010. Työryhmän tehtävänä on tuottaa Vihreiden immateriaali- ja tekijänoikeuksia koskevat linjaukset linjapaperin muodossa lokakuun loppuun 2010 mennessä.

Työryhmän jäsenet:

Outi Alanko-Kahiluoto (pj)
Vesa Saarinen (sihteeri)
Jussi Airaksinen
Pirjo Hiidenmaa
Susa Junnola
Otso Kivekäs
Elina Koskinen
Irina Krohn
Anu-Elina Lehti
Hannu Oskala
Heikki Sairanen
Riikka Talvitie
Niklas Vainio
Kirsi Ylijoki

Kauheasti tuon enempää en tiedä vielä itsekään, konkreettiset asiat alkanevat selvitä jahka ryhmä aloittaa työnsä. Tunnen ryhmän sihteerin ja pari jäsentäkin joten kuten, ja puheenjohtajan olen kerran tavannut. Ihan fiksun oloisia kaikki, mutta suurimmasta osasta jäseniä en osaa sanoa mitään.

Luvassa on lähiaikoina kirjoituksia, joissa pyörittelen työryhmän aihepiiriä ja koitan rakentaa koherentimpaa näkemystä siitä. Tulen myös raportoimaan työn edistymisestä siinä laajuudessa kuin työryhmässä pidetään sopivana. Ja ei, minulla ei ole käsitystä, mikä se laajuus tulee olemaan.