PyörällÄ vai metrollA

Tämän päivän osalta vastaus on, että ei kummallakaan.

Pyörän kumi puhkesi viime viikolla. Kun jaksoin lopulta kaivaa pyörän sulanen lumen alta esiin ja kantaa sisään, huomasin, että paikat ovatkin lopussa. Ja kun lainasin broidipuolelta paikan, huomasin, että reikiä olikin kaksi. Kumissa suoraan pystyssä oleva 3 sentin naula oli läpäissyt sisäkumin kokonaan. Ei viiltosuojattu (ulko)kumikaan näemmä kaikkea kestä.

Näin ollen pyörä odottaa edelleen paikkaajaansa. Sivumennen sanoen on aivan älytöntä, että pyöränpaikkapaketissa on suunnilleen kolme paikkaa, kun liimaa, hiekkapaperia ym sadalle sadalle paikalle riittävästi. Broidi käyttää tarra-paikkoja joissa on liima valmiiksi. Jos se pitää hyvin, taidan siirtyä itsekin niihin jatkossa. Melko näppärää oli kiinnittää se.

Metron taas valtasi vedenpaisumus. Kyse lienee Pisara-radan alotustöistä; seuraavaksi pitäisi palkata ruotsin puolustusvoimat etsimään tunnelista sukellusveneitä jotta saadaan sinne kalustoakin.

Kirjoitankin tätä ratikassa. Vieressäni istuu hieman haisevamman puoleinen vanhempi herrasmies yskien sikaflunssaa tai stten vain tupakan pilaamia keuhkojaan ympäristöön. Kutonen sattui tulemaan ennen kasia, joten menen sitten sillä, vaikka matka kestääkin ja toisessa päässä joutuu vähän kävelemään. Täytyy kyllä myöntää että melko täyttä on.

Näistä kolmesta työmatkatavasta, pyörästä, metrosta ja ratikasta, suosikkini esteettisenä elämyksenä on lopulta raitiovaunu. Inhimillinen teknologia ja kanssakäyminen, sanalla sanoen kaupunki, tulee siinä iholle vahvemmin kuin vaihtoehdoissa.

Silti kuljen yleensä pyörällä, koska se on niin paljon nopeampaa, terveellisempää ja ekologisempaa (eikä jää esteettisenä kokemuksena paljoa jälkeen kuitenkaan). Enkä voi kuin sääliä autoihinsa ahdettuja ihmisiä, jotka joutuvat kokemaan kaupunkitilan peltilaatikkonsa kapeasta ikkunasta joka päästää lävitseen vain uhan ja esteen kokemukset.

Minä en harrasta pyöräilyä

Ylipäänsä en ole urheilullinen ihminen: intressini ovat pikemminkin muualla. Siinä määrin kuin voin sanoa harrastavani urheilua, kyseeseen tulevat kamppailu- ja tanssilajit. Niiden liikekieli on mielenkiintoista.

Silloin harvoin kun tekee mieleni lähteä ulos lenkille, valitsen rullaluistimet, tai jos sää ei salli, juoksen. Olen viimeeksi ollut pyörälenkillä tai ylipäänsä pyöräillyt huvikseni joskus ylä-asteella.

Pyöräilen joitakin tuhansia kilometrejä vuodessa, mutta se on minulle kätevä tapa liikkua paikasta toiseen, ei mitään muuta. Uskoakseni kaltaisiani pyöräiljöitä on (ainakin Helsingissä) melko paljon. Maailmaa ei vaan selvästi ole suunniteltu meitä varten.

Pyörät

Pyörät on suunniteltu harrastekäyttöön, ei kulkuneuvoiksi. Esimerkiksi suurin osa (uusista) pyöristä tunnutaan myyvän ilman lokasuojia, ja kaikki lokasuojat mitä markkinoilta saa, suojaavat vähemmän kuin 80-luvun mallit. Vielä heikompi on tilanne ketjusuojien kanssa. Ilmeisesti sellasia vanhanaikaisia ketjusuojia, joiden kanssa voisi käyttää muita kuin mustia housuja, ei enää tehdä lainkaan. Ainoa malli on pieni rengas, joka estää lahkeen valumisen ketjujen väliin, mutta ei rasvan leviämistä lahkeeseen.

Myös suurin osa sautloista on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että pyöräilijällä on pehmustetut housut. 😮

Vaikkapa alamäkipyöräilyä (downhill biking eli DH, laskettelurinteitä tms lujaa alas ja hissillä taas ylös) harrastaessa on ilmeistä, että lokasuojat olisivat tiellä ja ketjusuoja samaten. Ja fillarilähetti ei halua yhtän hajoavaa osaa jonka voi välttää. Mutta jos pitää pyöräillä asiakaspalaveriin ja näyttää perillä säälliseltä, ne ovat välttämättömyys.

Oikeastaan haluaisin sellaisen pyörän, jolla voi tarvittaessa pyöräillä vaikka puku päällä, mutta jolla pääsee silti melko lujaa.

Pyörätiet

Helsingin pyörätiet ovat tietenkin suurelta osin satunnaisia, ja yksinkertaisesti huonosti suunniteltuja aivan riippumatta siitä mitä päämääriä varten ne on tehty. Mutta ei voi välttyä huomaamasta, että pyöräily on suunniteltaessa mielletty harrastukseksi, eikä tavaksi liikkua.

Pyörälenkillä metsässä kiemurteleva polku jolla on paljon mäkiä on lähes ideaali reitti (jos on maastopyörä, se saa olla hiekkaakin, muussa tapauksessa asfaltoitu). Töihin tai kauppaan pyöräillessä ei.

Työmatkan pyöräilyyn liittyy keskiesesti ns. hikiraja (keksin termin juuri), eli se etäisyys jonka voi pyöräillä ennen kun tulee niin hiki että tarvitsee suihkun perillä. Tähän vaikuttaa tietenkin henkilökohtainen fysiologia, hygieniastandardi, välineet, sää ja moni muukin asia.

Mutta siihen vaikuttaa myös erittäin oleellisesti pyöräily-ympäristö. Ei tarvita kuin pari merkittävää ylämäkeä, ja hikoilua on vaikea välttää. Tämä sotkee monet keskeisistä pyöräreiteistä, jotka on vedetty maaston muotoja juuri katsomatta (esim Helsinki-Käpylä pääradan vartta, 3 isoa mäkeä). Samaten tehoja syövä päällyste tai jatkuva hidastus-kiihdytys rulianssi nostaa hien pintaan ja lyhentää hikirajaa.

Näppituntumalla sanoisin että hikiraja on jossain 4 ja 10 kilometrin välillä olosuhteista riippuen. Helsingissä työmatkat ovat 6km suuruusluokkaa ja muut matkat lyhyempiä, eli suurin osa matkoista tehdään hikirajan pinnassa. Tämä tarkoittaa, että pienetkin muutokset hikirajassa vaikuttavat ratkaisevasti työmatkapyöräilyn mahdollisuuteen kaupungissa.

Tunnen ihmisiä, jotka polkevat useamman kymmenen kilometrin matkoja töihin, yksikin Itiksestä Ruoholahteen matkalla kiertää Kaivopuiston kautta jotta saisi tarpeeksi kilometrejä. Mutta he ovat poikkeus. Jos työmatkapyöräilyn halutaan yleistyvän, sitä pitää pystyä tekemään ilman suihkuakin. Itse käyn suihkussa jos hikoan, mutta pyrin välttämään sitä.

Vaatteet

Nykyään saa pyöräilyyn vaikka minkälaista vaatetta. Ja esim hiihtovaatteet kuulema ovat myös oikein soveltuvia. Sainkin tähän kirjoitukseen innoituksen teknistä takkia pohtiessani.

Mutta ne ovat kaikki urheiluvaatteita. En ole urheilemassa pyöräillessäni (tai ollessani töissä, tai kaupassa, tai kirjastossa), ja urheiluvaatteissa kaupungilla liikkuminenkin on urpoa. En voi mennä verkkareissa tai vaellushousuissa asiakkaalle (pyöräilyhousuista puhumattakaan), oma takkini on juuri ja juuri rajoilla.

Saisiko jostain suunnilleen tavalliset hyvin istuvat farkut, jotka kuitenkin pitävät vettä ja joustavat reisistä sen verran että lihakset mahtuvat toimimaan? Tai jos jostain saisi tyylikkän teknisestä kankaasta tehdyn puvun, sekin voisi houkuttaa minua.

———-

Onnistuin tässä agitoitumaan aika tehokkaasti työmatkapyöräilyn puolesta. Näemmä en ole ainoa, vaan esim. Jukka on myös pitänyt aihetta esillä viime aikoina (1, 2 ja 3).

Myös Vihreät järjestivät työmatkapyöräilystä hyvän keskustelutilaisuuden (olin paikalla). Valitettavasti vaan samaan aikaan Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelman kansalaisosallistumistilaisuuden kanssa (kivaa terminologiaa).

Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua

Vietin eilen vajaan tunnin rullaluistelemalla ympäri Vallilaa, Alppilaa, Pasilaa, Kumpulaa ja Käpylää. En talven jäljiltä muistanutkaan miten mukavaa puuhaa se on. Liikkumisnopeus on riittävä ettei tuskastu kuten lenkkeilyssä, mutta toisaalta liikuntana se on paljon monipuolisempaa kuin pyöräily (joka kuitenkin on huomattavasti kätevämpi tapa liikkua paikasta toiseen).

Rullaluistelu on ehkä luonnosta vieraantunein tapa liikkua. Se edellyttää ehdottomasti asfalttia (tai betonia), eikä mielellään edes kivistä maantieasfalttia, vaan pikipitoisemman pyörätien tai jalkakäytävän. Sanalla sanoen se edellyttää kaupunkia. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin.

Alkuperäinen vieraantuminenhan on Parta-Kallen juttuja. Hän kertoo siitä kuinka 1800-luvun moderni työläinen on vieraantunut todellisesta luonnostaan ihmisenä, koska ei hallitse ympäristöään, erityisesti ei hallitse työtä jota tekee. Pohjimmaisena syynä tähän on ”tavarafetissi”, jossa ihmisten suhteet pelkistyvät vaihtosuhteiksi ja sitä kautta tavaraksi.

Sen sijaan tämä uudempi luonnosta viertaantuminen on pikemminkin sitä, että ihminen hallitsee liikaa ympäristöään: hybriksen vallassa ei ymmärrä olla nöyrä ja tehdä niin kuin kuuluu, vaan viilettää aivan liian lujaa rullaluistimillaan. Jos luonto olisi tarkoittanut ihmisen luistelemaan kaduilla, meillä olisi rullat jaloissa ja asfaltti kasvaisi niityille itsekseen!

Marxin vieraantumisen kritiikki kumpusi ihan oikeista ongelmista työläisten elinoloissa. Sosialistisen vallankumouksen sijasta kuitenkin paras toistaiseksi kokeiltu ratkaisu on ollut työlainsäädäntö, jolla työstä tehdään vähän vähemmän kaikennielevää. Yhtenä pienenä seurauksena tästä oli harrastusten syntyminen. Esimerkiksi rullaluistelun.

Luonnosta vieraantumisesta taas tavataan syyttää hippejä jotka eivät ymmärrä että kettuja kuuluu pitää häkeissä, tai city-vihreitä, jotka kehtaavat vaatia tietulleja, vaikka vain maasturilla pärjää Lapin erämaissa. Puhumattakaan kasvisyönnistä, koska niin se vaan menee luonnossa että ihminen syö sisätiloissa kasvanutta lehmää joka syö lajitovereitaan ja eteläamerikkalaista soijaa.

Filosofeerailuksi tämä taas meni. En minä mahda mitään sille että ajattelen tälläisiä rullaluistellessani. Olen varmaan vieraantunut arkielämästä.

Minun takapiha

Pietari kalmin kadun (ja joidenkin vaihtoehtojen) vastustajia on syytetty nimbyilystä. Luultavasti syystä, eiköhän ainakin osa vastustuksesta kumpua siitä että juuri omaa niitynpalaa ei saisi häiritä. Mikä on aivan luonnollista, yleensä omat asiat kiinnostavat.

Vastineeksi onkin keksitty Yimby, eli Yes-Men in Black, eikun siis Yes In My BackYard. Jimbyilyn ideana on koittaa korostaa että kaupunki on kokonaisuus ja tasapainottaa nimbyjen vietävissä olevaksi koettua kaupunkisuunnittelua.

Se, että paikalliset vastustavat jotain haketta ei tietenkään tarkoita että hanke olisi huono. Mutta se ei myöskään tarkoita että se olisi hyvä, ja pahimman nimbynkin esitettämät argumentit voivat olla perusteltuja, vaikka hän itse käyttäisikin niitä kyynisesti.

Esimerkkinä vaikkapa Vallilan ratikkahallisuunnitelma, jonka yksi ramppi menisi tämänkin talon alta. Kasasimme taloyhtiön hallituksessa siitä tietenkin kaupungille kirjelmän, jossa tuotiin esiin aivan aiheellisia huolia hallin vaikutuksista, esimerkiksi louhintatöiden vaikutukset pommituksissa vaurioituneeseen taloon tai maanalaisen ratikkamelun kantautuminen talon rakenteisiin. Varmaankin sinänsä ratkaistavissa olevia ongelmia: räjäytetään varovasti ja laitetaan melueristeet kiskojen alle jne. Pari tusinaa muutakin taloyhtiötä alueelta avautui aiheesta, ja ennen Pietari Kalmin kadun hässäkkää se oli hetken kaupungin kuumina ”nimby-kiista”.

Lopputuloksena kaupunki nyt selvittää kannattaako tuota rakentaa, vai pitäisikö ehkä sitten kehittää Koskelan ratikkavarikkoa. Ja mahdollisesti louhia sinne luola toiseen mäkeen.

Omasta puolesta voin sanoa, että kannatan tuota Vallilan ratikkahallia, jos se on kokonaisuutena kaupungin kehittämisen kannalta paras ratkaisu. Mutta en tiedä onko se. Varikon pitäminen Koskelassa voi hyvinkin olla fiksumpaa. Pitänee toivoa että lautakunnassa ollaan asiasta päätettäessä paremmin perillä aiheesta kuin minä tällä hetkellä.

Ongelma on vaan että tälläinen on aika helvetin leimi statement. ”Kyllä minä uskon että demokraattisesti valitut päättäjämme valitsevat parhaan ratkaisun”. En varmasti usko. Mutten usko myöskään siihen että asiasta eniten kiihottuneet saisivat parhaan ratkaisun keskenään sovittua. Ison riidan todennäköisemmin.

Ehkä pitäisi uskoa kansalaiskeskusteluun, että aktiivinen ja avoin keskustelu johon osallistuvat sekä päättäviin rooleihin äänestetyt että aiheesta muuten vaan kiinnostuneet johtanee ainakin parempaan tulokseen kuin sen puute.

Takapiha. Ei sinne montaa ratikkaa mahdu.

ps. mitä tulee tuohon Kumpulan kampuksen yhteysongelmaan, niin mahdolliset toimenpiteet noin subjektiivistei rankattuina ovat:

  1. Kävely- ja pyöräyhteyksien parantaminen. Etenkin bussipysäkeltä (silta, talvikunnossapito) mutta myös pasilan suunnasta
  2. Ratikkalinja aluksi Arabiasta Pasilaan, myöhemmin ehkä koko 506:n korvaajaksi (Jokeri 0). Ensimmäisen osan voi pistää pysyyn nykyisillä kiskoilla heti ensi syksyksi ja jatkot Munkkaan, Viikkiin sekä Otaniemeen ja oikaisun laakson läpi sitten sitä mukaa kun kerkiää.
  3. 55:n laittaminen kiertämään mäen kautta (mikä ollaankin tekemässä). Parantaa keskustan suunnasta niiden yhteyksiä joille olympiakelkkarataa ylös kävely on hankalaa.
  4. Pietari Kalmin kadun jatkaminen. Oma käsityksen puistossa aktiivisesti ulkoilevana on, että tämä on ehkä kuitenkin parempi ratkaisu kuin se että ei tehdä mitään. Ei se nyt niin paljon sitä puistoa pilaa ja samalla saisi sen pyörä/kävelyreitin Pasilan suunnasta kuntoon.
  5. 506:n laittaminen kiertämään mäen kautta. Melko symbolinen ”ratkaisu” jonka kokonaishyödyt hukkunevat haittoihin.
  6. Bussitien rakentaminen Vallilanlaakson kautta ratapohjaa. Pidempi, kiertävä reitti jota varten tarvitsee kalliin tunnelin. Ja häiritsee puistoaluetta enemmän kuin tuo pohjoisempi reitti. Huono idea siis, ainakin tähänastisilla suunnitelmilla.
  7. Pikkubussiyhteys mäeltä Pasilaan. Taloudellisuus ohoi.