Meistä jokainen haluaa kokea olevansa yhteiskunnan arvokas jäsen. Tähän kuuluu mm. tunne yhteiskuntaan kuulumisesta, kyky vaikuttaa ympäröivän yhteiskunnan asioihin ja mahdollisuus asua sellaisessa elinympäristössä, jossa on onnellinen. Eriarvoisuus lisääntyy jatkuvasti länsimaissa, myös Suomessa. Tällöin yhä harvempi voi kokea itsensä osalliseksi, yhteiskunnan jäseneksi.
Tulo- ja varallisuuserot kasvavat lähes kaikkialla länsimaissa. Kasvavat luokkaerot ovat uhka yhteiskuntarauhalle, heikentävät hyvinvointivaltion toimintaa ja myös talouskasvua. Tämä on helppo sanoa, vaikeampi kysymys on, mistä se johtuu ja mitä asialle käytännössä voisi tehdä. Perinteiset keinot, progressiivinen verotus ja tulonsiirrot, toimivat yhä huonommin globaalissa maailmassa.
Thomas Piketty analysoi varallisuuserojen kasvun syyksi vähäisen talouskasvun: kun pääoma tuottaa voittoa enemmän kuin talous kasvaa, kasautuu vauraus väistämättä. Havainto oli uusi, mutta samaan aikaan kerran ymmärrettynä ilmeinen, lähes itsestään selvä ja siten raikas. Ja eriarvoisuuden kasvu on empiirinen fakta. Pääsyyksi Piketty arvioi yritysten (etenkin nopeasti kasvavien IT-firmojen) kasaamat voitot kun työn osuus liikevaihdosta samalla laskee.
Mathew Rognlie taas analysoi Pikettyn aikasarjoja, ja päätyi erilaiseen näkemykseen. Empiriinen data ei tue ajatusta, että yritysten voittojen osuus kansantuotteesta olisi kasvanut. Se on maasta riippuen pysynyt ennallaan, laskenut tai kasvanut vain kohtuudella. Se mikä on kasvanut, on kiinteän omaisuuden tuotto. Siis etenkin maan ja asuntojen.
Tämä ei kumoa Pikettyn perusteesiä, mutta johtopäätökset muuttuvat täysin. Jos Rognlien analyysi pitää kutinsa edes sinne päin, asuntopolitiikka on merkittävimpiä politiikan aloja.
Viime vuoskymmeninä asuntojen hinnat ovat nousseet jyrkästi kaikissa länsimaiden suurkaupungeissa paitsi Berliinissä. Samalla ovat nousseet myös vuokrat ja asumiseen käytetty osuus tuloista. Vuonna 1985 Helsingin seudulla käytettiin asumiseen 18 % tuloista, vuonna 2012 jo 30 %. Asuntojen reaalihinnat ovat vuoden 1995 pohjasta nousseet noin 150 %.
Ihmiselle, joka omisti asuntonsa 1995 ja omistaa sen edelleen, tämä hinnannousu ei hirveästi näy. Hän pärjännee ihan hyvin. Mutta ihminen, joka nyt ostaa ensimmäistä kertaa asunnon, maksaa asuntolainaa paljon suuremman osan tuloistaan kuin joitakin vuosikymmeniä sitten ensiasunnon ostanut. Ja ihminen, joka on asunut koko ajan vuokralla, maksaa aina vain suuremman osuuden tuloistaan vuokraa.
Tähänastisella politiikalla vuokra-asukkaan ja ensiasunnon ostajan olot eivät ole helpottumassa. Suurin syy korkeaan hintatasoon on, että kasvukeskuksissa asuntoja rakennetaan liian vähän. Etenkin Helsingissä, mutta myös muissa kasvukeskuksissa. Asuntopula aiheuttaa hintojen nousua.
Eikä se rasite jakaudu tasan. Niillä, joilla on ollut omistusasunto jo pitkään, tai asuntoja on suvussa, ei ole hätää. Jos taas on syntyjään asuntovarallisuuden ulkopuolelta, nouseva hintataso tekee vaikeammaksi nousta asumisen säätykierrossa. Ja asiaa pahentaa asumisen tukijärjestelmämme, jossa vakaasti toimeen tulevia ohjataan verotuilla omistamaan asuntonsa, kun taas tukien varaan välillä joutuvat käytännössä pakotetaan asumaan vuokralla. Asumisen tukipolitiikkamme on kuin luotu kärjistämään Rognlien analysoimaa eriarvoisuutta.
Jos analyysi siis on edes likimain oikea, tärkein tapa torjua eriarvoisuuden kasvua on rakentaa paljon lisää asuntoja kasvukeskuksiin. Tämä on se agenda, jota Lisää kaupunkia Helsinkiin ajaa. Ryhmää perustaessamme ajattelimme lähinnä miten kaupungista tehdään hyvä, mutta näyttää siltä, että paremman kaupungin rakentaminen on myös työtä eriarvoisuutta vastaan. Tehdään kaupunkia, jossa on tilaa kaikille!
Saadaanko eriarvoisuuden kasvu sitten kuriin näillä keinoin? Sitä en voi varmaksi sanoa. Esittelin tässä yhden tutkimuksen, joka viittaa siihen suuntaan. Mutta se on vain yksi tutkimus, ja siitä vetämäni johtopäätökset ovat osin aika pitkälle vietyjä. Luulen, että rakentaminen oikeasti auttaisi. Ja jos ei auttaisikaan, maailma jossa on varaa asua on joka tapauksessa parempi. Sitä kannattaa tavoitella, vaikkei se kaikkea ratkaisekaan.