Tein keskiviikkona valtuustoaloitteen täydennysrakentamisesta. Ajatus on luoda lähistön asukkaille, yhdistyksille, ym uusia porkkanoita kannattaa rakentamista: kun alueelle kaavoitetaan, käytettäisiin pari prosenttia tuotosta alueen parantamiseen paikallisten antamien ideoiden pohjalta. Täydennysraknetamisen hyödyt ovat suuria, joten miksei niitä voisi jakaa vähän enemmänkin alueille?
Aloitteen allekirjoitti lisäkseni 43 valtuutettua, eli enemmistö valtuustosta. Teksti alla
Täydennysrakentaminen on ylivoimaisesti taloudellisin tapa rakentaa lisää kaupunkia. Kun talot rakennetaan olemassa olevan katu- ja viemäriverkon yhteyteen, kustannukset ovat murto-osa uuden alueen hinnasta. Tampereen teknisen yliopiston tutkimuksen mukaan täydennysrakentaminen on keskimäärin 70% uusia alueita halvempaa kaupungille – siis maksaa alle kolmanneksen. Myös asukkaiden tarvitsemat palvelut ovat alueilla jo olemassa, ja parhaassa tapauksessa uudet asukkaat täyttävät lähikoulut ja päiväkodit, jotka muuten olisivat lakkauttamisuhan alla.
Täydennysrakentamisen mahdollisuuksia on olemassa runsaasti kaikkialla kaupungissa. Hyvin toteutettuna se ei haittaa alueiden nykyisiä asukkaita, työpaikkoja tai tai viihtyisyyttä. Valmisteilla olevan yleiskaavan visiossa pyritään rakentamaan nykyisille asuinalueille asunnot jopa 100 000 uudelle asukkaalle. Tämä kunnianhimoinen tavoite vaatii huomattavasti nykyistä sujuvampaa prosessia kaavoitukseen ja rakentamiseen.
Täydennysrakentaminen kuitenkin herättää usein asukkaissa epäluuloja. Pelätään uusien talojen heikentävän alueen viihtyisyyttä. Viime aikoina julkisuudessa on ollut huolia esimerkiksi Paloheinässä ja Herttoniemessä. Uudet asukkaat myös lisäävät kuormitusta, joka kohdistuu paikallisiin virkistysalueisiin.
Jotta näitä asukkaiden perusteltuja huolia voitaisiin lähteä ratkomaan, me allekirjoittaneet esitämme, että kaupunki ottaa täydennysrakentamiskohteissa käyttöön prosenttiperiaatteen: kaavoitettaessa vanhoille alueille uusia asuntoja tai liiketilaa, varataan syntyvästä kaavoitushyödystä esimerkiksi 2% tai 5% alueen yleiseen kehittämisen asukkaiden ehdotusten pohjalta.
Käyttökohteiden suunnittelu olisi syytä tehdä samaan aikaan kun kaavaa valmistellaan ja toteutus ennen talojen rakentamista. Kohteet voivat olla esimerkiksi leikkipuistoja, uusia suojateitä, julkista taidetta, puiston tai liikuntapaikan kunnostus. Rahojen jakaminen voitaisiin organisoida esimerkiksi lähiörahaston kautta.
Kaupungille syntyvä kustannus on vain murto-osa siitä hyödystä, joka täydennysrakentamisesta syntyy, ja asukkaat saavat uusien naapurien lisäksi myös parannuksia alueelle.
Helsingissä 7.5.2014
Otso Kivekäs
ja 43 muuta valtuutettua
Kaisaniemen metroaseman nimi muutetaan Helsingin yliopiston metroasemaksi.
Kaupunginhallitus päättää asiasta ensi tiistaina, mutta sen pitäisi olla läpihuutojuttu. Muutos on samalla Helsingin kaupungin lahja 375-vuotiaalle yliopistolleen. Onnea vuosipäivän johdosta.
Yliopisto-opiskielijoita matkalla Yliopiston metroasemalle.
Yliopiston metroasema löytyy useista (useimmista?) metrokaupunegista. esim. Tukholmassa on Universtitetet, Münchenissä Universität ja Moskovassa Университе́т.
Asemalla on jo nyt suora käynti Yliopiston kirjastoon, ja opiskelijat kulkevat Opintoputkea pitkin Porthanian ja Päärakennuksen suuntaan. Sikäli nimenmuutos on aika looginen. Ja Otaniemen asemastakin on tulossa nimeltään Aalto yliopisto, joten mitään estettä nimetä asemia yliopistojen mukaan ei selvästikään ole.
Yliopiston asema ei ole metron alkuperäisiä: Metron aloittaessa 1982 sen kohdalla oli vain varaus – tyhjä halli. Tiettävästi varaus tehtiin, koska Pukevan toimitusjohtaja oli jäsenenä suunnittelutoimikunnassa, ja Pukevan tavaratalo Kaisaniemenkadulla. Valitettavasti metroaseman lopulta auetessa 1995, Pukeva oli jo ehtinyt mennä konkurssiin. Aseman nimikin perustui lähinnä Kaisaniemenkatuun – projektia rahoittivat osin Kaisaniemen kauppakadut ry:n jäsenyritykset, jotka toivoivat nostavansa taantumassa olevan keskustan nurkan arvoa. Varsinainen Kaisaniemihän on pohjoisempana, Kaisaniemen puistossa.
Yrittäjät ovat tainneet kaikki sittemmin vaihtua, mutta hankkeen voi sanoa onnistuneen. Nykyään Yliopiston asema on yksi kaupungin elävimpiä ja sopii hyvin kaupunkitilaan. Kun suoraan en päälle avattiin Yliopiston uusi kirjasto, ajatus nimetä yliopistolle oma metroasema on hyvä.
Seuraavaksi voitaisiinkin puhua siitä, saataisiinko Yliopiston metroasemalta toinen sisäänkäynti pohjoisemmaksi, Metsätalon, Valtiotieteellisen ja Siltavuorenpenkereen suuntaan. Koska niin suuri osa yliopistolaisista kulkee sinne, ja suunnalla on myös puoli Kruunuhakaa, jolla ei vielä ole omaa metroasemaa. Sisäänkäynti voisi olla Liisankadun nurkalla.
Kaupunginvaltuusto päätti tänään kokouksessaan äänin 43-39 hyväksyä Meri-Rastilan rantaan rakentamisen mahdollistavan osayleiskaavan. Päätös on valitettava, enkä kannattanut sitä itse. Alla selitys miksi.
Merirastila. Vasemmalla asukkaiden OurCity-vaihtoehtokaava, oikealla kaupunkisuunnitteluviraston virallinen ehdotus.
Meri-Rastilassa puhutaan noin kahdesta tuhannesta asukkaasta metsään irralleen nykyisestä alueesta, tai noin kahdestatuhannesta asukkaasta olemassa olevan rakenteen yhteydessä.
Kannatan asukkaiden OurCity-vaihtoehtokaavan pohjalta rakentamista nykyiseen Merirastilaan, kuten Emma Kari palautusehdotuksessaan ehdottaa. Se on sellaista rakentamista, mitä Vuosaari ansaitsee ja tarvitsee.
Täälläkin on kysytty, eikö voitaisi rakentaa molemmat? Juuri nyt ei voitaisi. Tässä on nimittäin kyse isommistakin asioista.
Meri-Rastilaan suunnitellaan rakentamista noin 2000 asukkaalle. Se on kovin vähän, alle puolet Helsingin vuotuisesta asuntorakentamisesta. Yleiskaavassa puhutaan yli 200 000 uudesta asukkaasta. Heistä ehkä sadalletuhannelle pitäisi löytää asunnot nykyisten alueiden sisältä, siis tiivistysrakentamisella.
Tässä Meri-Rastila voisi olla tienavaaja: tarvitsemme kipeästi asukkaiden ehdottamaa ja kannattamaa täydennysrakentamista. Tarvitsemme asukkaiden tuen sille, että alueita tiivistetään. Kun asukkaat nyt oma-aloitteisesti täydennysrakentamista ehdottavat, kaupungin pitää tarjoukseen tarttua.
Tämä on Helsingin rakentamisen kannalta paljon isompi asia kuin 2000 asukasta. Tarvitsemme ne 100 000 asuntoa nykyisille alueille. Valitettavasti tämä päätös ei ainakaan auta sitä.
Äänestystulos Meri-Rastilan kaavasta, . Asukkaiden ehdotus vastaan kaupungin pohjaehdotus. ”EI” asukkaiden puolella, ”JAA” viraston.
Eilen kaupunginhallitus päätti yksimielisesti kaupungin talousarvioesitystä muutettavan. Kaupunginjohtaja otti muutokset nimiinsä ja tuo korjatun talousarvion ensi viikon kokoukseen. Lienee paikallaan kertoa mistä on kyse
Koimme, kaupunginhallitus siis koki, että budjetista ei voi neuvotella pohjalta, jossa edellisten neuvottelujen päätöksiä ei ole toteutettu. Kaupunginhallitus ei myöskään voinut tuosta vaan korjata budjettia neuvottelujen mukaiseksi, koska tarkkojen summien valmistelu vaatii selvitystyötä. Siksi kaupunginjohtaja valmistelee sen uudestaan ensi kokoukseen.
Ongelmana olivat ennen kaikkea joukkoliikenteen ja pyöräilyn edistämisrahat, joita ei ollut korotettu päätetyllä tavalla, mutta myös puuttuvat ammattikoulujen kalusterahat. Hesari kertoi kaksi viikkoa sitten, kuinka ”Pajunen jyräsi poliitikot liikennerahoissa”. No, nyt poliitikot päättivät että tämä ei käy laatuun.
“Päivitetään investointibudjettia ja kymmenen vuoden investointisuunnitelmaa seuraavasti:
Pyörätiet: Lisätään määrärahoja: 2014: 0M, 2015: +3M, 2016: +3M, 2017: +2M, 2018: +1M, 2019: + 1M, 2020: +1M ja loput vuodet 0M
Joukkoliikenteen kehittäminen: Lisätään määrärahoja: 2014: +2M, 2015: +3M, 2016: +1M, loput vuodet 0M
Rahoitus toteutetaan esitetyn liikenneinvestointien raamin puitteissa, eli muita liikenneinvestointeja karsitaan lisäysten rahoittamiseksi.
Opetustoimen investoinnit: Lisätään opetustoimen irtaimen omaisuuden hankinnan määrärahaan vuodelle 2014 ammatillisen koulutuksen paikkojen toteuttamisen edellyttämä 5 miljoonaa lisää. Korotus toteutetaan investointiraamin puitteissa, eli muita investointeja karsitaan lisäyksen rahoittamiseksi.”
Rahana tämä ei ole paljon. Muutokset ovat suuruusluokaltaan puolitoista prosenttia investointibudjetista ja vajaat kaksi promillea koko talousarviosta. Muutos on kuitenkin periaatteellisesti merkittävä.
Syskuussa käytiin kaupunginhallitusryhmien välillä neuvottelut investointibudjetista. Joukkoliikenteen ja pyöräilyn osalta päätettiin:
”11. Joukkoliikenteeseen, liityntäpysäköintiin ja pyöräteihin kohdennetaan lisäresursseja kaupunkisuunnittelulautakunnan näkemyksen pohjalta. Lisäykset rahoitetaan liikennehankkeiden puitteissa siirtämällä määrärahoja muista hankkeista. Priorisoidaan joukkoliikenteen, pyöräilyn ja kävelyn osuutta kustannustehokkaasti nostavia hankkeita.”
Kaupunginhallitus siis linjasi, että liikenneinvestoinneissa käytetään rahaa joukkoliikenteeseen ja pyöräilyyn suunnilleen sen verran, kuin kaupunkisuunnittelulautakunta (KSLK) ehdotti, eikä sen verran kuin investointineuvottelujen pohjana olleessa investointiluonnoksessa ehdotettiin. Rahat tähän järjestetään vähentämällä vähemmän tärkeitä investointeja.
Kaksi viikkoa sitten julkaistu talousarvioehdotus ei tätä tulosta kunnioita kovinkaan hyvin. Seuraa yhteenveto kirjauksen toteutumisesta seuraavan kolmen vuoden osalta. Kolmen vuoden siksi, että se on suunnitelman tärkein ja sitovin ajanjakso. Myöhemmät vuodet ehtivät vielä muuttua moneen kertaan.
Pyörärahoja elokuun investointiluonnoksessa oli kolmelle vuodelle 17,8 miljoonaa, kun KSLK taas oli ehdottanut 31,7 miljoonaa. 13,9 miljoonan erotuksesta toissaviikon budjettiehdotus kuroi 1,7 miljoonaa, eli 12%. Sitä ei oikein mitenkään voi pitää KSLK:n näkemyksen pohjalta linjattuna. Näistä rahoista on kiinni muun muassa suorien baanojen vetäminen pääradan ja itäväylän varteen.
Joukkoliikenteessä elokuun ehdotus oli 5,5 miljoonaa, kun KSLK oli ehdottanut 24,1 miljoonaa. Puuttuvasta 18,6 miljoonasta budjettiehdotus kattoi 5 miljoonaa, eli 27%. Ei kyllä vakuuta tämäkään. Näistä rahoista taas on kiinni Jokeri2-linjan (570) avaaminen aikataulussaan ja ratikkaliikenteen nopeuttaminen, sekä 58:n kehittäminen runkolinjaksi.
Kaupunginhallituksen nyt tekemä päätös kattaa kiistellystä rahojen erosta pyöräilyn osalta kolmen vuoden osalta 55% ja kymmenen vuoden tasolla 65%. Joukkoliikenteen kehittämisrahoissa vastaavasti katetaan 60% kolmen ensimmäisen vuoden osalta ja 74% kymmenen vuoden tasolla. Tätä voi jo pitää ”kaupunkisuunnittelulautakunnan näkemyksen pohjalta valmisteluna”, kun selvä enemmistö puuttuvista rahoista on lisätty. Nyt tehty päätös siis vastaa syyskuun neuvottelujen tulosta.
Ammattikoulutuksen rahojen osalta taas kyse on Helsinkiin saaduista 520 uudesta ammattikoulupaikasta. Koulut on järjestettävissä, mutta kouluihin tarvitaan myös pöytiä, tietokoneita, sorveja ja ompelukoneita. Investointineuvotteluissa oli epäilys, että ehdotetut rahat eivät tähän riitä, ja asiaa pyydettiin selvittämään. Tehdyn selvityksen taso jäi kaikille epäselväksi, mutta ne kalusteet tarvitaan. Rahaa piti nyt lisätä jonkin verran.
Baanaverkko. Näidenkin pyöräteiden rakentamiseen tarvitaan rahaa.
Virkamiesten esitys ei siis vastannut aiemmin tehtyä päätöstä, ja siksi se käskettiin tehdä uudelleen. Demokratiassa kun ylin valta on demokraattisesti valitulla valtuustolla, joka delegoi sitä mm. Kaupunginhallitukselle. Ei silti ole ihan jokapäiväistä, että kaupunginhallitus käskee muuttamaan budjettia ennen kun poliittiset neuvottelut sen sisällöstä edes aloitetaan. Onkin paikallaan kysyä, miksi näin kävi. Onko kyse poliitikkojen ja virkamiesten valtataistelusta? Vai ehkä passiiviiseen vastarintaan juuttuneesta hallintokulttuurista?
Uskon, että ei oikeastaan kummastakaan. Reaalimaailmassa asioilla on aina monta syytä, mutta viime kädessä kyseessä oli väärinkäsitys. Valmistelevat virkamiehet eivät uskoneet että investointineuvottelujen kirjaus oikeasti tarkoittaa mitä siinä lukee.
Helsingin liikennepolitiikassa on vuosien aikana kirjoitettu lukuisiin eri strategiapapereihin joukkollikenteen, pyöräilyn ja kävelyn etusija. Henkilöautot ovat välttämätön osa kaupungin liikennejärjestelmää, mutta ne ovat myös kalleinta mahdollista liikennettä. Siksi on rationaalista suosia joukkoliikennettä ja pyöräilyä. Ne joiden on työnsä tai muun syyn takia takia pakko kulkea autolla, voivat sen tehdä paremmin, jos ne joille bussikin sopii valitsevat bussin. Halvin tapa saada autoille tilaa motareilla on kannustaa ihmisiä jättämään autonsa kotiin. Kaikki kaupungin viralliset suunnitelmat sisältävät tämän periaatteen.
Viimeisimpänä kaupungin strategiaan (s. 19) kirjattiin keväällä tavoite nostaa joukkoliikenteen, pyöräilyn ja kävelyn osuutta liikenteestä prosenttiyksiköllä vuosittain ja yhdeksi keinoksi tähän priorisoida joukkoliikenteen, pyöräilyn ja kävelyn kulkutapaosuutta nostavia hankkeita. Tämä on myös se tavoite, johon syyskuun investointineuvottelujen päätös perustui.
Sitä ennen sama tavoite on kirjattu lukuisiin muihin strategia- ja visiopapereihin:
”Liikennejärjestelmää kehitetään pääosin raideliikenteeseen perustuen, joukkoliikenteen palvelutasoa nostamalla sekä kävely- ja pyöräilymahdollisuuksia lisäämällä
Tavoite: Joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun yhteenlasketun kulkutapaosuuden lisääminen”
3. Joukkoliikenteen kilpailukyky paranee suhteessa henkilöautoon
Muita tavoitteita ovat mm:
1. Liikenteen yhteiskuntataloudellinen tehokkuus paranee
2. Joukkoliikenteen taloudellinen tehokkuus paranee
8. Päivittäispalveluiden ja työpaikkojen saavutettavuus ilman henkilöautoa paranee
11. Uusi maankäyttö sijoitetaan joukkoliikennekaupunkialueelle
MAL-visiossa (seudun kuntien yhteinen maankäytön asumisen ja liikenteen visio) yhtenä strategisena linjauksena on:
”Liikenteen päästöjä vähennetään suosimalla raide- ja muuta joukkoliikennettä, kävelyä ja pyöräilyä sekä huolehtimalla siitä, että liikenteen tarvitsema energia on hiilineutraalia tai vähähiilisesti tuotettua.”
Viidestä vision linjauksesta neljä sisältää elementtejä, jotka liittyvät joukkoliikenteen kehittämiseen.
”Pyrkimyksemme on vähentää henkilöautoriippuvuutta hyvällä seudullisella joukkoliikenteellä ja miellyttävällä pyöräily- ja jalankulkuympäristöllä.” (Visio, s.7)
”Lähtökohtana on kehittää Helsinkiä maankäytöltään tiivistyvänä
raideliikenteeseen tukeutuvana verkostokaupunkina. Yleiskaavalla” (Yleiskaava, s. 22)
sekä sitovilla toiminnallisilla tavoitteilla (nämä ovat ne ydintavoitteet joita poliitikot virastolle antavat)
– Joukkoliikenteen kuljetusosuus aamuliikenteessä keskustaan kasvaa 0,2 %-yksikköä edellisvuoden toteumasta (73,6 % vuonna 2012)
Joukkoliikenteen osuus poikittaisliikenteessä kasvaa 0,2 %-yksikköä edellisvuoden toteumasta (18,9 % vuonna 2012)
Kaksi viidestä tavoitteesta käsittelee suoraan joukkoliikenteen käytön lisäämistä suhteessa autoiluun (nämä luvut ovat moottoriajoneuvomatkoista).
Sama linjaus on siis oikeastaan päätetty jo aika moneen kertaan: on kaupungin edun mukaista ja tavoite, että joukkoliikenne, pyöräily ja kävely asetetaan yksityisautoilun edelle liikennepolitiikassa.
Kaikesta tästä linjaamisesta huolimatta, useampaan kertaan kuulemani epävirallinen tulkinta strategiapapereista on ollut, että joukkoliikenne, kävely tai pyöräily asetetaan kyllä etusijalle – heti kun välttämättömät autoilun edellytykset vaan on ensin turvattu. Ja jos yksi asia on ”välttämätön”, ei loppujen priorisoinnilla oikeastaan ole enää väliä: ne hävisivät jo.
Tämä käy hyvin ilmi Pajusen kommentista Helsingin Sanomissa: ”Kaupunkisuunnittelulautakunnan esittämää tasoa ei ole mielestäni lähivuosina mahdollista toteuttaa tässä sovitussa 435 miljoonan investointiraamissa”. Ei ole mahdollista, koska tärkeämmät investoinnit on tehtävä ensin.
Mistä budjettia valmistelevien virkamiesten olisi pitänyt ymmärtää, että tällä kertaa ne korulauseet pitääkin ottaa todesta? He saivat käsiinsä tekstin, joka näytti siltä kuin yleensäkin, eikä vastaavia epämääräisiä kirjauksia ole ennekään otettu kirjaimellisesti.
Budjetti valmisteltiinkin totuttuun tapaan. Joukkoliikenteeseen ja pyöräilyyn lisättiin muutama miljoona, jotka saatiin kaivettua jostain haittaamatta liiaksi mitään muuta. Mutta tällä kertaa 1,7 miljoonaa ei riittänytkään kun puhuttiin neljästätoista. Tämä on kaupunginhallituksen päätöksen ydinviesti: kun strategiaan kirjataan liikennepolitiikan keinoja, niitä myös ihan oikeasti halutaan käyttää.
Helsingissä on sovittu kaupungin menojen kiristämisestä prosentilla vuosittain (suhteessa peruspalveluindeksiin ja väestönkasvuun) sekä investointien jäädyttämisestä 435 miljoonan tasolle. Se tarkoittaa että kaikkeen mitä haluttaisiin ei voida tehdä, vaan jostain on karsittava. Nyt karsinta osuu ennen kaikkea autoilua lisääviin hankkeisiin, mutta osittain myös katujen ja siltojen korjauksiin. Se aiheuttaa ihan oikeita haittoja.
Kyse on priorisoinnista, asioiden laittamisesta tärkeysjärjestykseen. Politiikka on valintoja, ja nyt on valittu tällainen linja. Bussiliikenteen sujuvuus ja suorat pyöräreitit menevät sivukatujen asfalttivaurioiden edelle. Itse uskon, että valinta on oikea – tuloksia voimme arvioida vuoskymmenen päästä.
Kirjoitaja on asettanut vuodelle 2023 kalenterihälytyksen tarkistaa tilanne
Kaupunginvaltuusto perusti eilen kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston ja nimitti minut sen puheenjohtajaksi (kiitos luottamuksesta jne). Koska olen osavastuullinen siihen, että näin tehtiin, lienee paikallaan selittää mistä on kyse, ja mitä tällä jaostolla yritetään saada aikaan.
IT-jaosto (joksi sitä nyt kutsun) on siis poliittinen luottamuselin. Se tarkoittaa, että valtuusto valitsee sinne eri puolueiden edustajia. Valintaperuste ei ole mikään nimenomainen pätevyys, vaan kukin puolue saa paikkoja vaalimenestyksensä mukaan, ja jakaa ne kuten parhaaksi katsoo.
IT-jaosto ei siis myöskään suunnittele tai varsinkaan toteuta kaupungin IT-hankkeita. Sen tehtävänä on asettaa suuntaviivat IT-ratkaisuille yleisesti, ja valvoa, että suuret hankkeet tehdään asianmukaisesti.
Kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston jäsenet ovat
Kuten listan ihmisiin tutustumalla huomaa, osalla on IT-taustaa, osalla taas ei. Tämä on normaalia luottamushenkilöpäätöksenteossa. Aivan vastaavasti kaupunkisuunnittelulautakunnassa ei ole pelkkiä arkkitehtejä tai opetuslautakunnassa opettajia. Poliittisten päätöksentekijöiden on tarkoitus edustaa kaupunkilaisten ääntä. Itse asiasisällön osaaminen pitäisi tulla esittelevien virkamiesten puolelta.
Tässä vaiheessa voidaankin esittää ihan perusteltu epäilys, että kannattaako poliitikkojen nyt sorkkia tietotekniikkaa? Eikö asiat sujuisi paremmin, jos annettaisiin ammattilaisten tehdä työnsä?
Oma arvioni on, että tässä tapauksessa kannattaa, kahdesta syystä
Ensinnäkin, kaupungin IT-hankinnoissa on ongelmia. Esimerkiksi toimeentulotuen nettilomake maksoi miljoonia, koska se tehdään vanhentuneelle suljetulle alustalle; määrittelyjä tilataan tekemään sama yritys jonka on tarkoitus tehdä myös toteutus; ja päätöksentekojärjestelmä muistuttaa välillä vitsiä. Lisäksi tietenkin Apotin kaltaiset jättihankkeet vaativat huolellista seurantaa.
Vaikka poliitikoilla ei ole mitään maagista kykyä ymmärtää asioita muita paremmin, niin poliittinen päätöksenteko on luonteeltaan julkista. Ja se tarkoittaa että mahdolliset ongelmat tulevat esiin; vanhanaikaiset hankintakäytännöt ja epäterveet toimittajasuhteet täytyy perustella jaostolle, joten samalla ne huomataan ja ongelmien korjaaminen saattaa edistyä. Esimerkiksi mainittu sosiaalitoimen järjestelmäalusta olisi pitänyt korvata viimeistään kymmenen vuotta sitten. Asia vaan ei ole noussut esiin ennen kuin nyt.
Vaikka hankinnat ovat periaatteessa vain tehokasta päätösten toimeenpanoa ja siten virkamiesvalmistelun piiriin kuuluva asia, niin käytännössä prosesseille pitää tehdä jotain. …ja tämä on jotain.
Toisekseen, on olemassa tietotekniikan ja tietoyhteiskunnan poliittisia kysymyksiä. Vaikka hankinnat ovat tehokkaan toimeenpanon osa, niin vaikkapa datan avaaminen ei ole. Se on poliittinen linjaus, joka hyödyttää kaupungin asukkaita ja yrityksiä ja myös kaupungin organisaatiota. Mutta se on linjaus, ja demokratiassa linjapäätökset kuuluvat luottamuselimille.
Muita mahdollisia poliittisia linjauksia ovat esimerkiksi pääsyn avaaminen kaupungin päätöksentekodataan, avoimen lähdekoodin suosiminen tai kaiken kaupungin kanssa asioimisen tarjoaminen netin kautta. Näitä kysymyksiä ei ole kovin suurta määrää, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Ja ennen tätä ei ollut käytännössä mitään areenaa niiden käsittelylle.
IT-Jaosto on syntynyt Vihreiden aloitteesta. Hannu Oskala ehdott sitä kaksi vuotta sitten, ja vaalien jälkeen ehdotimme sitä kaupungin strategiasta neuvoteltaessa. Strategiaan kirjattiinkin:
”Perustetaan kaupunginhallituksen alaisuuteen IT-jaosto, joka valvoo kaupungin tietotekniikkastrategiaa sekä tietohallinto- ja tietotekniikkainvestointeja eri hallinnonaloilla.”
Lautakunnan sijasta perustetaan jaosto, koska lautakunta valvoo yhtä virastoa, kun taas kaupunginhallituksen jaostolla on valtaa kaikkeen kaupungin toimintaan. Ja IT on oikeasti hajallaan pitkin kaikkea kaupungin toimintaa.
tehdä esityksiä tietotekniikkaa ja tietohallintoa koskevista periaatteista ja linjauksista sekä seurata niiden toteutumista
seurata kaupungin tietotekniikkaohjelman laatimista, toimeenpanoa ja toteutumista
hyväksyä tietotekniikan hankeohjelmaan hallintokuntien esityksestä tietotekniikkahankkeet, joiden kokonaiskustannusarvio ylittää miljoona euroa
antaa lausunto kaupungin tietotekniikan hankeohjelman kokonaisuudesta.
Ensimmäinen kohta antaa vallan ehdottaa periaatteita. Jaosto ei voi suoraan päättää, että kaikki kaupungin hankinnat tehdään vaikka ketterästi, mutta se voi ehdottaa tällaista yleistä periaatetta kaupunginhallitukselle.
Toinen kohta koskee kolmen vuoden välein laadittavaa tietotekniikkaohjelmaa. Merkittävää tässä on erityisesti toteutumisen seuraaminen. Esimerkiksi tämänhetkinen tietotekniikkaohjelma linjaa avoimesta datasta ”Tietojen saatavuutta parannetaan rakentamalla avoimia rajapintoja olemassa oleviin järjestelmiin ja edellyttämällä avoimia ja dokumentoituja rajapintoja hankittavissa järjestelmissä.” Jaostolla on nyt valtuudet kutsua minkä tahansa viraston johto kertomaan, millä tavalla he ovat dataansa avanneet ja aikovat sitä tehdä.
Kolmas kohta tarkoittaa, että yli miljoonan euron hankkeita ei voi Helsingissä aloittaa ilman IT-jaoston siunausta. Tarkka prosessi pitää vielä hakea, mutta tarkoituksena on, että asiat tuodaan IT-jaostoon niin aikaisessa vaiheessa että hanketta voidaan vielä aidosti muuttaa.
Neljäs kohta koskee kaikkia muita kaupungin IT-hankkeita, joita on vuosittain vajaat sata. Niitä IT-jaosto ei yleensä käsittele yksittäin, vaan kokonaisuutena.
Jo käynnissä olevia hankkeita IT-jaosto seuraa, mutta sillä ei ole suoraa toimivaltaa määrätä niitä. Tässä voidaan kuitenkin ”lainata” kaupunginhallituksen valtaa. Eli jos IT-jaosto suhtautuu kriittisesti johonkin hankkeeseen, valmistelevat virkamiehet luultavasti kuuntelevat sitä, koska viime kädessä asia voidaan aina viedä kaupunginhallitukseen, joka luultavasti kuuntelee jaoston näkemystä.
Erityisesti tämä koskee Apottia. Apotin etenemistä tullaan raportoimaan IT-jaostolle säännöllisesti, mutta jaosto ei voi määrätä hanketta toimimaan millään tietyllä tavalla. Ja päätös lähteä tekemään yhteistä potilastietojärjestelmää on joka tapauksessa jo tehty, eikä jaostolla ole mandaattia sitä muuttaa. Sen sijaan tulen ainakin itse keskittymään siihen, miten hanke saadaan onnistumaan mahdollisimman hyvin niissä reunaehdoissa, jotka on jo päätetty.
Jaoston työ alkaa tämän vuoden puolella. Ensimmäiset kuukaudet menevät lähinnä asioihin perehtymiseen, eli mitään kovin konkreettista ei kannata heti odottaa. Mutta ensi vuoden aikana uskoisin toiminnan muutoksen jo näkyvän jossain.
Tässä vaiheessa jaosto on vaalikauden mittainen kokeilu. Ei ole itsestäänselvää, että poliittisen valvonnan tuominen IT-kysymyksiin saa asiat toimimaan paremmin. Mutta tuskin ne ainakaan huonommin voivat mennä.
Kirjoittaja aikoo raportoida tässä blogissa kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston tulevasta toiminnasta. Stay tuned.
Tänään julkaistiin Solomon R. Guggenheim -säätiön uusi ehdotus museoksi Helsinkiin. Tässä muutama huomio museohankkeesta.
Ensinnäkin, Eteläranta on museolle hyvä paikka. Siinä on nykyään pitkäaikaisparkkipaikkoja, mikä ei ole Helsingin merellisellä etuovella aivan parasta mahdollista käyttöä.
Suunniteltu museon paikka, nykyinen parkkipaikka
Parhaassa tapauksessa ajatus museosta Etelärantaan nykäisee Eteläsataman kehittämisen vihdoin liikkeelle. Pari vuotta sitten alueen tulevaisuutta ideoitiin Kirjava satama-kilpailussa. Siinä ei lopulta jaettu pääpalkintoa, eikä hankkeen tuloksista muutenkaan ole sen jälkeen kuulunut (nomen est, eh?). Vaikka Gugenheim-hanke jäisi nyt pannukakuksi, niin ainakin se on nostanut uudella tavalla esiin kysymyksen Etelärannan paremmasta käytöstä.
Museoa on ehdotettu myös esimerkiksi Lapinlahteen tai Itä-Helsinkiin. Turisteille suunnatun museon tapauksessa en näe näitä realistisina vaihtoehtoina: museon on pakko olla paikassa jonne turistit tulevat. Ja turisti-Helsinki koostuu lähinnä kauppatorin ympäristöstä. Sen ulkopuolella turistit liikkuvat lähinnä busseilla yksittäisille monumenteille. Muukin sijainti olisi siis mahdollinen, mutta kävijämäärä jäisi varmasti pienemmäksi, ja hankkeen rahoitusmalli kaatuisi siihen. Käytännössä turistimuseo täytyy rakentaa turistikaupunkiin.
Se paikasta, itse museohankeeseen en suhtaudu aivan yhtä positiivisesti. Viime kierrokseen verrattuna hanke on toki parantunut, mutta kyllä tässä edelleen on muutama avoin kysymys
Museon talous perustuu oletukseen 550 000 vuotuisesta kävijämäärästä. Se on enemmän kuin missään Suomen museossa ja tekisi Guggenheimista pohjoismaiden toiseksisuosituimman museon Tukholman Moderna Museetin jälkeen. Tällöin museon tulot olisivat 8,1 miljoonaa vuodessa ja kulut 13,1 miljoonaa. Viiden miljoonan erotuksen maksaisivat Helsinki, mahdollisesti valtio ja jossain kuvitelmissa myös muut Helsingin seudun kunnat. Toisaalta ennakoitujen turistien tuomat rahat riittävät kattamaan tuon jo verotulojen nousunakin.
Jos kävijämääräennuste ei toteudu, Guggenheim-säätiölle maksettava miljoonan hallintopalkkio laskee. Myös säätiö siis ottaa riskiä tavoitteen suhteen, tosin vähemmän kuin kaupunki.
Rakentamiskustannukset ovat kokonaisuudessaan 130 miljoonaa, eli suunnilleen Veturitien verran. Sen päälle tulee 23 miljoonaa euroa on lisenssiä Guggenheimin säätiölle, mutta muutoksena viimevuotiseen sen maksajaksi haetaan yksityisiä investoijia. Varsinaiset rakentamiskustannukset jäävät kaupungin ja mahdollisesti valtion vastuulle. Tosin 130 miljoonaakaan ei ole pieni raha nykyisessä taloustilanteessa.
Sekä rakentamiskustannuksista että käyttökuluista Guggenheim-säätiö esittää useita erilaisia malleja. Valtio saattaisi osallistua tai olla osallistumatta; Helsinki saattaisi maksaa kaiken tai vajaat puolet. Villeimmissä malleissa seudun kunnat Lahtea myöden osallistuisivat pikkurahoilla. Käytännössä rahoitus on siis auki.
Kolmas kysymys on kontrolli. Kuka päättää näyttelyistä? Kuka valitsee museonjohtajan? Viime kierroksella vastaus oli Guggenheim; tällä kierroksella kysymys on vielä auki.
Ennustettu kävijämäärä Itämeren alueen vertailussa.
Tässä vaiheessa ei kuitenkaan vielä olla päättämässä museohankkeesta. Nyt päätetään vain varata tontti muutamaksi vuodeksi säätiölle, että he voivat toteuttaa kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun omalla rahallaan. Vaikken hanketta varauksetta kannatakaan, niin tontin varaaminen sopii minulle mainiosti. Ei siihen kukaan muukaan ole nyt tunkemassa, ja arkkitehtuurikilpailu varmasti herättää kaupungin ryhtymään tosissaan Kauppatorin seudun kehittämiseen.
Päätös museon rakentamisesta tai rakentamatta jättämisestä tehdään vasta kilpailun jälkeen. Ja jos säätiö saa kilpailukulujen lisäksi kerättyä 23 miljoonan yksityiset rahat parissa vuodessa, se lisää kyllä hankkeen uskottavuutta merkittävästi.
Että tervetuloa vaan, saa tänne museoa suunnitella. Puhutaan sitten rahoista kun on suunnitelmat valmiina.
Kiinteistöviraston tontti-osasto purki maanantaina pois Sompasaaren päätyyn rakennetun saunan, Sompasaunan.
Sompasaaren kärkeen on siis kolmena viime vuonna rakennettu sauna. Ja joka syksy kaupunki on sen purkanut. Tänä vuonna purkupäätös vaan tulikin jo keskellä kesää.
Sompasauna vuosimallia 2011
Entisessä satamassa, lähes kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta oleva sauna ei ole ektään haitannut. Ainoat naapurit ovat Ihana-kahvila, graffitiaita ja turvemammutti, joista tiettävästi kukaan ei ole saunasta valittanut.
Purkuajan muutos heinäkuulle oli tiettävästi sattumaa ja johtui siitä, että sauna satuttiin havaitsemaan juuri nyt. Epäselväksi jää, miten joka vuosi uudestaan rakennettu, uutisissa näkynyt ja kaupungin jakamia palkintojakin (lähes) voittanut sauna tulee yhä uudestaan yllätyksenä virastolle.
Päätöstä perusteltiin tasapuolisuudella:
”Jos me puramme erilaisten kiertolaisten luvattomia leirejä, mutta jätämme tällaisen saunan, meitä voidaan syyttää suoranaisesta rasismista. Silloin me ryhtyisimme päättämään, kenen luvattomat rakennelmat annetaan olla. Periaatteena on yhtäläinen kohtelu”
Kerrottakoon kiinteistövirastolle, että tasapuolista kohtelua on muunlaistakin kuin maksimaalinen ankeuttaminen. Ja sitä varten virkamiehiä palkataan, että jonkun on tehtävä tulkintapäätöksiä.
Tällä kertaa purkupäätös oli sentään asianmukaisella prosessilla tehty, ettei käynyt niin kuin Ruttopuiston neuleille, jotka Stara purki pois vaikka niille olikin luvat. Ikävästi kaupungin politiikka tuntuu käytännössä olevan purkaa kaupunkilaisten kulttuuri varmuuden vuoksi pois, eikä etsiä mahdollisuuksia tukea sitä.
Toisaalta Helsingin strategiassa on kirjattu tavoitteeksi että ”Helsingin omaleimainen kaupunkikulttuuri kehittyy” (s16) ja toimenpiteeksi ”vahvistetaan yhteisöllisyyttä lisäävän kaupunkikulttuurin mahdollisuuksia eri alueilla.” (s18) Saunan rakentaminen joutomaalle jos mikä on omaleimaista kulttuuria ja lisää yhteisöllisyyttä. Strategia ei vaan näy nyt kiinteistöviraston toiminnassa.
Ehdotan sellaista yksinkertaista muutosta toimintakäytäntöön, että
kaupungin maille tehdyt luvattomat rakennelmat puretaan *jos niistä on jotain haittaa* ja annetaan muutoin olla.
luvattomien rakennelmien tekijöille tarjotaan mahdollisuus hankkia luvat tai viedä rakennelmansa pois ennen purkua. Käytännössä siis jätetään ensin paikan päälle lappu, että rakennelma on luvaton, sekä yhteystiedot virastoon.
kaikki kaupungin virastot, eikä vain kulttuuriasiankeskus, pyrkivät noudattamaan strategian kirjausta omaleimaisen kaupunkikulttuurin edistämisestä. Se on koko kaupungin strategia josta nyt on puhe.
Jotta nämä muutokset saataisiin – ja jotta Sompasauna saa jatkaa, kehotan saunan ystäviä taistelemaan sen puolesta. Ankeutus ei ole ainoaa mahdollista tasapuolisuutta, ja virkamiehiltä voi edellyttää myös hyvää tahtoa.
Tiedän Helsingin mailta toisenkin luvattoman saunan. Tilanteen ollessa tämä en taida kuitenkaan kertoa julkisesti, missä se on. On sääli, että saunakulttuuri ajetaan maan alle.
Kirjoitin Vihreän sivistysliiton Tuuma-lehteen arvion Pekka Korpisen kirjasta Mein Kamppi. Sitä ennen Pekka Korpinen arvio kirjamme Seuraavat 400 000 helsinkiläistä.
Pekka Korpinen: Mein Kamppi, Työväen Sivistysliitto 2012
Nuoruuteni 1990-luvulla kaupunkisuunnittelu Helsingissä tarkoitti yleensä Pekka Korpista. Energinen apulaiskaupunginjohtaja oli se hahmo, jonka ympärille kiertyivät kaikki kaupungin rakennushankkeet. Ei ollut nosturitornia ilman taustalla häämöttäviä Korpisen kasvoja.
Tällainen muisto rakentuu mieleeni lukiessani Pekka KorpisenMein Kamppia. Kirja käy läpi apulaiskaupunginjohtajan kauden (1991 – 2007) merkittävimpiä rakennushankkeita ja kaupunkisuunnittelun kamppailuja Kiasmasta Kamppiin ja Musiikkitalosta Guggenheimiin.
Vaikuttaa siltä, että Korpinen oli keskeinen toimija jokaisessa mahdollisessa hankkeessa. Tai ainakin hän koki itsensä päärooliin. Muut asiaan sotkeutuvat poliitikot ja virkamiehet tapasivat olla väärässä, mutta yleensä lopulta ymmärsivät Korpisen viisauden. Eikä lukijakaan oikein voi olla eri mieltä, kun Korpinen kampittaa keskustatunnelia tai junttaa Kiasmaa juuri nykyiselle paikalleen. Sellaista on voittajien historia.
Lähtökohtansa kaupunkisuunnitteluun Korpinen peri edeltäjältään Erkki Tuomiojalta:
”On kai tunnustettava, että ajaltamme puuttuvat suuret ajatukset, eikä niitä voi korvata suurella rahalla, jota ajassamme kyllä riittää. Tehtäköön siksi rakennusoikeusahneutta välttäen nyt vain välttämättömät keskustaratkaisut niin hyvin kuin osataan.”
1960-luvun Smith-Polvisen ja muiden megasuunnitelmien krapula oli pitkä ja niin vahva, että vielä vuosituhannen vaihteessakin oli varmempi välttää kokonaisvaltaisia ja laajoja hankkeita. Tosin Korpisella on selvästi näkemystä siitä, että millaiseen kaupunkiin pitäisi pyrkiä. Hänen lähtökohtansa on arkkitehtoninen: Korpinen keskittyy voimakkaasti yksittäisiin rakennuksiin ja paikkoihin.
Kirjassa rakennetaan Helsinkiä yksi talo ja kävelykatu kerrallaan, varoen koskemasta liikaa kokonaisuuksiin. Helsinkiin ei kaivattu uutta monumentaalikeskustaa, mutta ilmeisesti kuitenkin uudet monumentit olivat tervetulleita keskustaan.
Kampin keskus, Kiasma, Pikkuparlamentti, Musiikkitalo ja Guggenheim saavat kukin oman lukunsa. Tarkemmin ottaen keskiössä ovat näitä rakennusprojekteja koskevat kamppailut, jotka lopulta aina voitetaan. Välillä sivutaan puistoja ja roomalaisia aukioita sekä pohditaan kaupunkisuunnittelun luonnetta ja metropolihallintoa.
Satama Vuosaareen, Metro Espooseen ja ehkä lopultakin oikeaa kaupunkikulttuuria Suomeen, niin hyvä kaupunki tästä vielä tulee!
Korpisen näkökulmasta väännöt koskivat ennen kaikkea sitä, minkä näköisiä taloja keskustaan rakennetaan. Samalla varovainen mitääntekemättömyys johti kuitenkin siihen, että Helsingin leviäminen hallitsemattomasti pitkin Nurmijärven peltoja vain jatkui.
Korpisen jälkeen ajat ‒ tai ainakin keskustelutavat ‒ ovat muuttuneet. Nyt kamppaillaan siitä, paljonko tilaa käytetään autoiluun ja voiko tiivistä kaupunkia ylipäänsä rakentaa lisää. Ehkä 1960-luvun krapula on vihdoin kärsitty loppuun, ja taas on tilaa kaupunkia koskeville visioille? Uutta monumentaalikeskustaa ei edelleenkään kaivata, mutta paljon uutta kantakaupunkia kylläkin.
Mein Kampilla ei ehkä ole kauheasti annettavaa näihin uusiin taistoihin kaupunkitilasta, mutta ei tarvitsekaan. Se on hyvä läpikäynti edellisen 20 vuoden kiistoista.
Vietin juhannusta stadissa ilman sen suurempia suunnitelmia. Lauantaina päätin pitää ex tempore saunaillan mukavassa puusaunassa vähän kantakaupungin ulkopuolella. No oli siitä muutamien kaverien kanssa ollut puhetta, mutta suurin osa vieraista ilmaantui melko lyhyellä varoitusajalla. Useimmilla oli lapsia mukana.
Onko nyt niin, että erityisesti lapsiperheet vietävät juhannuksensa Helsingissä? lapsettomat karkaavat erilaisssa porukoissa pitkin Mökki-Suomea ja kaupunki jää täyteen tepastelevia pieniä jalkoja? Hesarikin huomaa kaupunkijuhannuksen olevan nouseva trendi.
…tai sitten useimmilla kavereillani vaan on nykyään lapsia. Hyvää juhannusta kumminkin kaikille.
Kalasataman graffitiaitakin toivottaa hyvää juhannusta
Minä ja Tiina Elo (Espoo, kaupunginhallituksen VPJ, vihreät) kirjoitimme Hesariin raide-Jokerista.
Tässä julkaistu juttu kuvana, ja alla tekstinä lähetetyssä muodossaan. Jo ennen lähetystä jouduimme karsimaan tekstistämme valtavan määrän byrokratiajargonia, jolla aiheesta on tapana puhua.
Viime kädessä kyse on siitä, miten itäistä Espoota halutaan kehittää: pitäisiko Leppävaaran ja Tapiolan väli rakentaa täyteen vai pitää omakotitaloalueena? Pitääkö Tapiolasta kehittää kaupunkia vai museoida nykymuotoonsa? Koska olen helsinkiläinen kunnallispoliitikko, joudun puhumaan aika varovaisesti naapurikunnan asioista.
Raide-Jokerin reitti päätettävä pikimmiten
Espoossa selvitetään, pitäisikö bussin 550 tulevaisuudessa korvaavan raide-Jokerin ajaa Tapiolan sijasta Otaniemeen. Tähän asti ratikka on linjattu kulkemaan Laajalahden omakotitaloalueen kautta Tapiolaan ohittaen otaniemen. Nyt Espoon kaupunginhallitus päätti selvittää myös mahdollisuuden ajaa kehän vartta Otaniemeen, mahdollisesti jatkaen sieltä Tapiolaan. Nyt onkin oikea aika selvittää reittivaihtoehdot vielä kerran, jotta hanke saadaan viimein eteenpäin.
Raide-Jokeri on seudullinen hanke, johon valtio on alustavasti luvannut osallistua 30% osuudella. Helsinki on jo päättänyt omalta osaltaan Raide-Jokerin hankesuunnitelmatyön käynnistämisestä tämän vuoden aikana. Jos päätökset Espoossa venyvät, hankesuunnittelu aloitettaneen ensin vain Helsingin osalta, tai Itäkeskuksesta Leppävaaraan.
Pidämme tärkeänä, että koko linja suunnitellaan kerralla. Jokeri pitää saada joko Tapiolaan tai Otaniemeen, mieluiten molempiin.
Linjaamalla raide-Jokeri Kehä I:n vartta Otaniemeen saataisiin reitille enemmän matkustajia. Tämä linjaus palvelisi nykyisen bussi-Jokerin tapaan Aalto-yliopiston ympärille voimakkaasti kehittyvää työpaikka- ja kampusaluetta. Pikaratikan vieminen Otaniemeen mahdollistaisi myös sen liittämisen Tiederatikkaan (Viikki-Otaniemi).
Reitin ongelmana on se, että Leppävaaran ja Otaniemen välillä pysäkeille on kaikilla pitkä matka. Ratikkaliikenne toimii parhaiten, kun pysäkit ovat keskellä asutusta. Kehä I:n varteen rakennettu Jokeri aiheuttaisikin painetta rakentaa Laajalahden Natura-alueen kupeeseen ja yleiskaavan viheralueille. Jatkoselvitykset on tehtävä yleiskaavan ehdoilla ja Natura-arviointeihin perustuen.
Vanha Tapiolaan menevä reitti on suunniteltu palvelemaan Laajalahden ja Pohjois-Tapiolan asukkaita sekä yhdistämään Tapiolan ja Leppävaaran kaupunkikeskukset. Jos Leppävaaran ja Tapiolan välistä aluetta ei haluta tiivistää, alueen ohittaminen voi olla perusteltua.
Eri linjausvaihtoehdoilla on hyvät ja huonot puolensa. Nyt tarvitaan tarkempaa vertailua niiden palvelutasosta, ympäristövaikutuksista sekä rakentamis- ja käyttökustannuksista. Otaniemeen kulkeva raide-Jokeri voisi tarjota erinomaista joukkoliikennettä Itä-Espooseen ja Helsinkiinkin. Sen ei kuitenkaan tarvitse sulkea pois sitä, että ratikka kulkisi myös Tapiolaan – Otaniemen kautta.
Tiina Elo
Kaupunginhallituksen 1. varapuheenjohtaja, Espoo (vihr)
Otso Kivekäs
HKL:n johtokunnan puheenjohtaja, Helsinki (vihr)
